Ladin hoitopäiväkirja

[Wilma]

                                                               Mutamonsterit
                                                                               52nd

Hiljakseen mä kävelin hiekkatietä pitkin kohti Ratapihaa. Maassa oli lunta vaikka pakkasta ei ollut laisinkaan, mittari oli keikkunut jo monta päivää niissä muutamissa plus-asteissa. Ja se teki sen, että se kaikki lumi oli ihan uskomattoman märkää, enkä tiennyt mitään pahempaa kuin märkä lumi, joka kasteli kaikki vaatteet litimäriksi.

Tai no, ehkä mä kuitenkin jouduin perumaan sanani päästessäni Ladin tarhalle. Hevoset olivat näköjään pistäneet ihan kunnon rallia ympäri tarhaa seurauksena se, että tarha oli poljettu aivan mutaiseksi ja märäksi velliksi. Ja kaiken tuon märän maan keskellä seisoi mun armas hoitoponini, jota kuorrutti varmaan sentin paksuinen mutakerros. Aah, tämä päivä menisikin sitten mukavasti pesupaikalla...

Yritin kutsua Ladia luokseni, mutta se ei korvaansakaan letkauttanut, irvisti vain rumasti sitä lähestyvälle Derrylle. Huokaisten lähdin taittamaan tietäni sen mudan halki kohti harmaata ponia. Mudassa oli hankala kävellä, jokaisella askeleella kenkä upposi syvälle mutaan eikä meinannut matkan jatkuessa lähtä sieltä ollenkaan. Kuitenkin pääsin Ladin luo. Ladi oli katsellut minua koko ajan ihan paikallaan ja ehkä hiukan härnäävänä. Ehkä se päätti härnätä minua lisää ja karautti tarhan toiseen päätyyn. Hiljaa mielessäni kiroten maanittelin sitä luokseni, sillä en olisi valmis lähtemään seikkailulle tarhan toiseen päätyyn, jossa vasta mutaista olikin. Anelin ja maanittelin sitä, mutta Ladi ei tehnyt elettäkään, että se tulisi luokseni. Lopulta pääsimme lähtemään, kun taskustani löytyi nahistunut porkkananpala, jolla sain Ladin houkuteltua matkaani.

Suuntasin suorinta tietä pesupaikalle, joka oli onnekseni tyhjä. Laitoin Ladin kiinni ja kaivoin esiin ämpärin ja pesusieniä sekä hikiviilan. Kannoin tavarat Ladin viereen sen pääpuoleen ja juuri silloin muistin, että tarvitsin myös jonkin loimen kuivatusloimeksi. Niinpä kipitin lyhyillä kintuillani kuivaushuoneeseen. Tutkailin loimipinoja ja etsin katseellani Ladin keltaista loimea. Tiesin että se olisi siellä, olin vasta vienyt sen sinne, koska se oli ollut aivan luminen. Lopulta loimi löytyi ylhäältä hyllyltä kaikkien muiden loimien alta. Hetken verran silmäilin loimea ja pohdin, kuinka saisin sen alas. Nousin varpailleni ja kurkotin kohti keltaista kangasta ylettymättä siihen. Uusi yritys, hyppäsin hiukan ja sain kuin sainkin kiinni loimivyöstä. Varovasti, hyvin varovasti vedin loimea alas yrittäen samalla työntää muita loimia, etteivät ne tulisi alas. Lopulta sain kuin sainkin Ladin loimen hyppysiini, tosin samalla alas tuli about kuusi muutakin loimea, jotka tippuivat päälleni.

Hetken verran pyristelin ja yritin päästä pois loimiteltastani tuloksena se, että sotkeuduin Hodan loimivyöhön ja kompastuin Karrin sadeloimeen. Kuulin oven avautuvan, mutta en nähnyt tulijaa loimien alta. Toivoin hartaasti, ettei siellä olisi joku poniäiti, joka oli tuomassa lastansa tunnille.
"Ja mitäköhän ihmettä sä oikein teet?" kuului huvittunut ääni, jonka yhdistin oitis kuuluvan Milenalle.
"Otin vaan Ladin loimen", vastasin, olin viimein päässyt ulos siitä loimihässäkästä.
"Ja päätit sit kiskoa samalla kaikki muutkin loimet alas ja leikkiä loimikummitusta, just just. Niin sun tapastas! Olis kuule tallissa ollut pidempiäkin ihmisiä joilta olisit voinut pyytää apua", Milena virnisti yhä se huvittunut ilme kasvoillaan, josta en tällä kaoottisella hetkellä pitänyt laisinkaan.

Milena auttoi mua keräämään loimet ja viikkaamaan ne uudestaan hyllylle, jonne pitkä ruskeatukkainen tyttö sai ne helposti. Katselin hiukan kateellisena vierestä, tälläisellä hobitilla pitäisi kai aina olla taitettavat tikapuut mukanaan. Kiitin Milenaa ja suorastaan lensin Ladin luokse. (Loimi unohtui kuivaushuoneeseen) Rakas poniystäväni oli näköjään kyllästynyt odottelemaan ja heittänyt ämpärin sisältöineen monen metrin päähän. Huokaisten keräsin tavarat ja täytin ämpärin letkusta tulevalla lämpöisellä vedellä. Lorautin joukkoon vielä hiukan ensimmäisenä käsiin tarttunutta pulloa, joka sattui olemaan Bellan hevosshampoota (sori LaaLaa) sillä mulla oli hyvin vahva epäilys, että tämä mutakuori ei ihan pelkällä vedellä lähtisi.

Seuraava tunti sujui jynssäten ja kuuraten, mutta pikkuhiljaa lattiakaivoon valuva likavesi ei näyttänyt enää niin tummanharmaalta. Kun kaikki muta oli viimein valunut viemäriin ja edessäni seisoi likomärkä mutta puhdas poni, olin tyytyväinen. Tartuin vielä letkuun ja huuhtelin saippuavaahdon pois Ladista. Kuivasin enimmät vedet pois hikiviilalla ja hieroin karvaa froteepyyhkeellä, mikä sai sen aivan pörröiseksi.
"Mun pieni karvapalloni", hymähdin Ladille, joka ravisteli itseään ja katsoi minua luimien.
"Senkin hapannaama", hymyilin ja kipitin uudelleen kuivaushuoneeseen.


   

//6 HP!

-Helena

[Wilma]

Meil on täydellinen elämä...
53rd

Mä viheltelin iloisena samalla kun heiluin talikon varressa putsaten tarhaa. Mua ei haitannut yhtään, että lanta oli osiksi jäätynyt kiinni maahan, mä en voinut muuta kuin hymyillä. Oli kaunis, aurinkoinen päivä, hiukan viileä tosin, mutta silti aivan upea. Ja mikä parasta, LaaLaa oli luvannut neuvoa mua westernin aloittamisessa. Siis täydellinen päivä luvassa.

Kun kaikki lanta oli lapattu lantalaan ja homma hoidettu, lähdin etsimään LaaLaata taukohuoneesta. Siellä tämä olikin, istui sohvalla Eliaksen vierellä ja lipitti kaakaota naureskellen.

"Noni Laa, mä oon valmis! Eiköhän ruveta hommiin!" hihkaisin. LaaLaa katsoi minua ensin hämmästyneenä, joten muistutin ystävääni: "Etsä muka muista? Lupasit auttaa mua westernissä! Joten hopihopi, pistäs vauhtia!"

LaaLaa tajusi viimein mitä tarkoitin ja sovimme tapaavamme kentällä vartin kuluttua. Mä lähdin varustamaan Ladia pikkutalliin. Koska Ladi ei omistanut western-kamppeita, mä menin ihan normaaleilla klassisilla, mutta eipä se varmaan menoa hidastanut. Ladikin oli jotenkin yllättävän säyseällä tuulella, joten eipä aikaakaan kun olimme jo kentällä valmiina alottamaan hommat.

"Ookoo, lähe vaan käveleen ihan pitkin ohjin uralle jalat pitkinä ja rentoina!" ohjasi LaaLaa ja kiipesi kentän aidalle istumaan. Tyttö puristi käsissään punaista termosmukia joka oli täynnä kaakaota. Mä ajattelin mielessäni, että munkin pitäisi kai hankkia sellanen, olis se aika kätsyä hörppiä samalla höyryävää kaakaota kun piti tuntia muille. Pitäisi kai investoida sellaiseen kun seuraavan kerran poikkeaisi Kalkkimarketissa.

Mä kuuntelin LaaLaata tarkkaavaisesti, kun tämä selosti jogista, eräänlaisesta hitaasta ravista. Kun mun piti yrittää sitä Ladilla tajusi Ladi ohjeet pikkaisen väärin ja lähti tikuttamaan melkoista kiitoravia ympäri kenttää. LaaLaa pärski nauruata ja oli tippua aidalta katsellessaan menoamme.

"On siinä kans lännenratsukko!" hän hohotti. Pysäytin Ladin Laan eteen hiukan närkästyneenä.

"Ei meitä oo tälläseen koulutettu, yrittäisit ite saada Ladin meneen sillälailla hitaasti! Ei oo helppoa!" puuskahdin.

"Älä suutu, kyllä mä tiedän että se on vaikeeta. Mut ei hätää, Laa-täti auttaa!" LaaLaa hymyili. Hän hölkkäsi vierellämme jakaen ohjeita ja pian sainkin Ladin tähän pyydettyyn jogiin. Hymyilin tyytyväisenä ja taputin Ladia kaulalle. Ehkä siinä sittenkin olisi lännenratsun virkaa?

LaaLaa teetti meillä erilaisia tehtäviä, jotka oli tasoltaan just meille sopivia. Välillä LaaLaa sai nauraa itsensä henkihievereihin kun taas välillä hän sai kehua meitä olan takaa. Ladikin tuntui pitävän tästä hiukan rennommasta menosta. Kun tunti päättyi, seisoi kentällä tyytyväinen opettaja sekä tyytyväinen hevonen selässään tyytyväinen ratsastaja. Me talutettiin Ladi talliin jossa me purettiin ja harjattiin se huolellisesti. Veimme ponin vielä tarhaan riekkumaan ja kiirehdimme sitten taukohuoneeseen keittämään kaakaota. Milena oli tullut myös paikalle, joten koko pikkutallin mafia oli koossa. Istuimme ja nauroimme sohvalla varmaan tunnin, kunnes puhelimeni soi.

"Se on iskä", totesin ja painoin vihreää luuria vastatakseni.

Milena ja LaaLaa tarkkailivat mua koko puhelun ajan ehkä hiukan huolestuneina. En puhunut paljoakaan, mutta kun mä lopetin puhelun, levisi mun kasvoilleni maailman levein hymy. LaaLaa ja Milena katso mua kysyvästi, ja mä vedin henkeä ennen kuin huudahdin: "Mä oon saanut pikkuveljen!"

Ja sillä hetkellä mä olin onnellisin ihminen koko maapallolla.


Näin meillä... Mantsan tunnin aikaansaannos, koska mannerlaattojen liikkeet ei kiinnosta! Pientä päivitystä täältä hiljaiselon keskeltä.

Ja ainiin, jakaisitko erikoistehtävät piakkoin?

//Ääk! Mahtavaa olipas hyvän mielen tarina!
Saat tästä 6 hoitopistettä!

-Helena

Niin, joo, nekin pitäisi jakaa! Yritän tässä joku päivä keksiä hyvät tehtävät! Muutama mulla on jo.. Voisin melkein tehdä niille oman topicin.

[Wilma]

Me lännenhullut
54th

Mä seisoin tien varressa Helenan vieressä ja odotin. Oli tarvittu vain pari sanaa Helenalle, yksi puhelinsoitto ja pikainen säästöjeni laskeminen, ja oltiin tässä. Vasta eilenhän LaaLaa oli löytänyt netistä käytetyt ponikoon westernvarusteet. Eli siis aika nopeaa toimintaa meiltä, vaikka itse sanonkin. Mun onnekseni Helena oli suostunut heti, kunhan maksaisin itse osan. Ja me saataisiin suitset ja satula vain seitsemälläkymmenellä eurolla, joten tätä tilaisuutta ei pitäisi jättää välistä.


Pian tieltä alkoi kuulua auton tasaista hurinaa, eikä aikaakaan, kun näkyville kaarsi punainen Volvo. Auto pysähtyi ja sieltä hyppäsi ulos pyöreä ja iloisen näköinen nainen, jolla oli vaaleat hiukset ja hymykuopat poskissaan.

”Hei! Täälläkö oltiin niitä lännenkamppeita ostamassa?” nainen kysyi ja kätteli ensin Helenan ja sitten minut. Nainen ei odottanut vastausta vaan kaivoi auton takakontista mustan satulan ja suitset.

”Varmaan haluatte sovittaa näitä, vai mitä?” nainen kysyi hymyillen.

”Juu, totta kai! Eiköhän mennä katsomaan, se poni on tuolla pienemmän tallin puolella.” Helena vastasi ja lähti ponnekkaasti kävelemään kohti pikkutallia.


Tallissa laitoin Ladin kiinni riimusta, jottei se pääsisi näykkimään meitä eikä vierastamme. Tämä nainen katseli ulkopuolella kun tottunein ottein väänsin riimun ponin päähän välittämättä tippaakaan sen vastusteluista ja näykkimisyrityksistä. Sitten Helena otti satulan ja heivasi sen Ladin selkään. Hän tarkasteli ja tunnusteli joka puolelta, ja ilmoitti sitten viimein: ”Kyllä nää mun mielestä on ihan sopivat, joten eiköhän tehdä kaupat. Seitsemänkymppiäkö me sovittiin?”

Minä pompin riemusta ja halasin Ladia kun Helena antoi rahat naisen käteen.


”Sinäkös se tämän ponin hoitaja siis olet?” nainen kysäisi minulta äkkiä. Hämmentyneenä nyökkäsin vastaukseksi.

”Tules käymään autolla, minulla olisi sinulle jotain, mistä saattaisit pitää, sanotaanko nyt vaikka kaupantekijäisiksi”, sanoi tämä nainen ja vinkkasi silmää. Hämmentyneenä seurasin naista joka nappasi autonsa takapenkiltä jotain aivan mahtavaa ja upeaa… Nainen suoristautui ja painoi punaisille kiharoilleni maailman siisteimmän, ruskean mokkanahkaisen stetsonin.

”Nythän sinä olet jo melkein kuin karjapaimen”, naureskeli nainen ja hymyili silmät tuikkien. Helena huhuili häntä tallin ovelta kahville ja nainen lähti. Minä seisoin hetken paikoillani ylen hämmästyneenä ja iloisena. Sitten loikin taukohuoneeseen näyttämään uutta päähinettäni.


”Hei, kaverit, kattokaapas mikä mulla on!” huhuilin ja hypin sisään taukohuoneeseen. Seisahduin täpötäyden sohvan eteen ja kysyin: ”Miltäs näyttää?”

”Ihan pöhköltä”, kommentoi Elias.

”Elias, sulta ei kysytä, miehet ei tiedä tälläsistä asioista mitään! Mut toi on tosi hieno, tais kaupat syntyä?” kysyi LaaLaa. Mä nyökkäsin vastaukseksi ja sanoin sitten: ”Mut eiköhän mennä maastoon! Ketkä lähtee mukaan?”


Matkaan ilmoittautuivat loppujenlopuksi vain pihatallin mafia, eli minä, Milena ja LaaLaa. Mä vaihdoin stetsonin kypärään ja heivasin lännensatulan Ladin selkään. Sitten lähdimme matkaan. Me ratsastettiin kaikki kolme rintarinnan leveällä tiellä. Milena vain hymyili Derryn paljaassa selässä, kun kiusoittelin häntä siitä, että hänen ratsastushousujensa takamus tulisi olemaan aivan ruskeassa karvassa maastolenkin jälkeen. LaaLaa oli laittanut myöskin Bellalle lännenvermeet. Aurinko paistoi täydeltä terältä, ja hevosetkin (jopa Ladi) tuntuivat hymyilevän. Kaikki oli niin kertakaikkisen hyvin, etten voinut vastustaa kiusausta ehdottaa pientä laukkakilpailua sulaneella hiekkatiellä. Milenan lähtöhuuto kajahti ilmaan ja hevoset säntäsivät vauhdikkaaseen laukkaan. Mä annoin Ladin vaan mennä ja tuulen piiskata kasvoja. Ja lienee varmaan ihan turhaa sanoa, että mä se nautin elämästä.

//6HP!

-Helena

[Wilma]

Holmes ja Watson tekevät paluun (jälleen)

55th

(Koska Kalkkijärvellä ei ikinä tapahdu mitään...)

Mä seisoin keskellä keittiön lattiaa kiskoen samalla takkia päälleni ja tunkien voileipää pikaisesti kurkustani alas. Mun maailman söpöin pikkuveljeni Aaron istui äitini sylissä nauraen aina, kun vain katsoinkin häneen. Isä istui pöydän ääressä selaillen sanomalehteä tavallinen huolenryppy otsassaan.
"Mä meen nyt tallille, tuun sit illalla!" huikkasin ja olin jo matkalla ovelle.
"Olehan sitten varovainen, niitä autovarkaita ei ole vieläkään saatu kiinni. Jo kolmas ryöstö, poliisi on aivan ymmällään! Toivottavasti meidän automme ei ole seuraavana ryöstölistalla..." isä kehotti ja syventyi taas lehden pariin.
"Mäkun luulin et ne varastaa autoja eikä tallityttöjä?" kohotin kulmakarvaani kysyvästi.
"Niin, mut eihän sitä koskaan tiedä, mitä lie hulluja. Mutta pidähän hauskaa!"

Koko pikkuruista Kalkkijärven kaupunkia oli jo yli viikon verran kutkuttanut jännittävämpääkin jännittävämpi puheenaihe, josta kylän juoruakatkin ovat saaneet kunnolla puheenaihetta. Täällä rauhan tyyssijassa tapahtui viimeinkin jotain järisyttävää. Nimittäin vapaalla jalalla rellesti autovarasten kopla, joka oli iskenyt jo kolme kertaa.

Mua ei pahemmin ryöstöveikot kiinnostaneet, joten unohdin asian aika nopeasti ja mietin sen sijaan tämän päiväistä peltorevittelyä, jolle menisin Milenan ja LaaLaan kanssa. Eikä aikaakaan kun olin tallilla ja kiskoin taukohuoneen ovea auki. Hihkaisin mun kovaäänisen tervehdyshuutoni ja hypin sitten portaat ylös kerhohuoneeseen. Milena ja LaaLaa olivat jo paikalla kiskomassa ties kuinka monetta kupillista kaakaota.
"Hopihopi, senkin lusmut, vauhtia tassuihin!" mä nauroin. Pöydän alta kuului vinkaisu ja seuraavassa hetkessä Milenan iki-ihana koira Diva oli sännännyt luokseni. Se nuoli mun naamani perinpohjaisesti.
"No hei vaan, Diva! Sulla ainakin on vauhtia tassuissa, toisin kuin eräillä! Mitäs sanot, haluutko lähteä meidän kanssa metsään?" puhelin koiralle. Yhdessä me lähdettiin talliin hevosten luokse Diva mukanamme.

Mulla oli upouusi lännensatula Ladin selässä, Milenalla perus yleispenkki ja LaaLaalla ei mitään, kun me käveltiin kohti sopivaa peltoa. Diva loikki edellämme iloisena ja välillä se pysähtyi nuuhkimaan jotain mielenkiintoista hajua. Ihmettelin kuinka tottelevainen se oli, se ei lähtenyt meidän luotamme mihinkään ja totteli käskyjäkin poikkeuksetta.

Pellolla me reviteltiin olan takaa. Me otettiin laukkakisaa ja ravailtiin suuria ympyröitä. Yhtäkkiä meidän touhun keskeytti Divan kiivas haukku.
"Diva, hiljaa, ei Diva!" Milena komensi, mutta tuloksetta. Mä käänsin katseeni sinne, minne Diva niin vihaisesti katsoi. Ensin näin yhden, sitten kaksi tummiin vaatteisiin pukeutunutta miestä. Toinen katsahti meitä, vinkkasi jotain kaverilleen ja sitten he juoksivat ryteikköön meitä vilkuillen.
"Outoa..." mä mutisin hiljaa.
"Mikä on outoa?" LaaLaa kysyi viereltäni.
"Noitten tyyppien käytös, rakas Watson. Tää juttu kaipaa hiukan tutkimista, vai mitä?" nostin katseeni Laahan ja hymyilin vienosti.

Tallilla purimme hevoset ja joimme hiukan kaakaota, kunnes Milena ilmoitti, että hänen täytyi lähteä. Taukohuoneessa oli lisäksemme Nelli ja Mia, mutta me suuntasimme LaaLaan kanssa jonnekin aivan muualle.
"Noniin, rakas Watson! Eiköhän mennä vähän nuuskimaan paikkoja!" virnistin LaaLaalle joka virnisti takaisin kuin paraskin salaliittolainen. Me kipitettiin pellon laitaan ja pysähdyimme.
"Mitä jos ne tyypit on tuolla?" LaaLaa henkäisi selvästi hiukan pelokkaasti.
"Pah, ei ne tietenkään täällä oo! Ja jos olis, niin mitä väliä? Jokamiehenoikeuksien mukaan me saadaan kulkea täällä, älä oo pelkuri", huokaisin ja lähdin kulkemaan pellon yli LaaLaa kintereilläni.

Me saavuttiin niille pusikoille, jonne miehet aikaisemmin tänään olivat kadonneet.
"Noniin, mistä aloitetaan, mitä tehdään, mikä on suunnitelma?" LaaLaa kysyi.
"Mikä suunnitelma?" ihmettelin.
"Toimintasuunnitelma, rakas Holmes."
"Jaa? Ei ole suunnitelmaa."
"Ai suunnitellaan sitä mukaan kun edetään? Lempilajini, sopii mulle!"

Lähdimme seuraamaan jalanjälkiä, jotka näkyivät märässä mudassa selkeästi. Ne pujottelivat ristiin rastiin, kunnes eteemme tuli hiekkatie.
"Voi kökkö, nää jäljet tyssäs sit tähän", LaaLaa huokaisi.
"Ei haittaa, jatketaan ilman, kyl me selvitään", hymyilin itsevarmana.
Me jatkoimme etsimistä. Ei me oikeastaan edes tiedetty mitä me etsittiin, varmaan jotain jota etsiä, en tiedä. Mutta kun ilta alkoi jo hämärtää, löysi LaaLaa jotain mielenkiintoista.

"Kato Wilma, vanha heinälato!" hän huudahti iloisena.
"Siistiä, tätä mä en tiennytkään vielä entuudestaan!" iloitsin, mulla oli joku pakkomielle löytää kaikki lähitienoon vanhat ja hylätyt rakennukset ja jatkoin sitten, "kurkataan sisälle, onko siellä muutakin kuin hiiriä."
Vanha puuovi aukesi narahtaen. Kesti hetken, ennekuin silmät tottuivat hämärään. Tarkastelin innoissani ympäristöä. Sitten huomasin ne. Kolme uutuuttaan kiiltävää autoa seisoi rivissä keskellä latoa. Ja yhtäkkiä pimeistä nurkista kuului möreä ääni: "Te taidatte kuulkaas olla pahassa pulassa nyt."

Ja mut valtasi mieletön pakokauhu. Me oltiin tekemisissä oikeiden rikollisten kanssa.

[Wilma]

Holmes ja Watson tekevät paluun (osa 2)
56th

Katsoin LaaLaata säikähtyneenä. Ei tainnut sittenkään olla kovin hyvä idea tulla tänne, mutta nyt oli jo myöhäistä. LaaLaa vinkaisi hiljaa ja hiljaisen yhteisymmärryksen vallitessa pinkaisimme ulos ladon aukinaisista ovista ja juoksimme metsään.

Kylkeen pisti ja jalat huusivat hoosiannaa, mutta emme voineet pysähtyä. Juoksimme pellolle, jolla aikaisemmin tänään olisimme ratsastaneet. Vinkkasin LaaLaalle ja sukelsin pienen harmaan romahtaneen rakennuksen suojiin. LaaLaa seurasi perässä ja sydän kurkussa katselimme, kun miehet juoksivat näkyviin. He katselivat ympärilleen etsien meitä, mutteivat onneksi nähneet piiloomme. Hetken kuluttua he juoksivat takaisin metsään. Emme uskaltaneet melkein hengittää. Oli aivan hiljaista.
"Uskalletaankohan me jo liikkua?" kuiskasi LaaLaa.
"Ehkä", kuiskasin takaisin, "mennään Ratapihaan, meidän täytyy kertoa Helenalle.

Kävelimme juoksusta hengästyneinä takaisin tallille. Milena harjasi ulkona Derryä, josta lähti valtavia karvatuppoja. Tyttö nauroi Derrylle, joka kihnutti Milenan käsivartta. Tytön nauru kuitenkin hiljeni, kun hän näki meidän säikähtäneet ilmeemme.
"Mitä ihmettä? Ootte ku aaveen nähneet, tai ainakin suuren aavelauman. Mikä mättää?" tämä kysyi. Me vain pudistelimme päätämme.
"Meidän täytyy löytää Helena, meil on tärkeetä asiaa sille", LaaLaa sanoi.
"Helenalla on just nyt vieras toimistossa, mut se lähtee ehkä puolen tunnin päästä", Milena kertoi.
"Ei! Meillä on tärkeetä asiaa, se ei voi odottaa!" sanoin jämerästi.
"Mikä voi olla niin tärkeetä? Hei oikeesti, kertokaa nyt, te ootte ihan järkyttyneitä..."
"Me ei voida kertoa vielä, mut meidän on pakko saada puhua Helenalle just nyt heti."

Samassa Kaisa-mummo käveli luoksemme ja pysähtyi.
"Mitä teidän pitää kertoa minun lapsenlapselleni? Onko joku niistä hänen ostamistaan poneista taas karannut?" Kaisa huokaisi.
"Eiei, ei mitään sellaista..." LaaLaa mutisi.
"No mitä sitten? Tulkaas tytöt taukohuoneeseen ja kertokaa, kyllä mulle voi kertoa ihan yhtä hyvin kuin Helenallekin", sanoi Kaisa-mummo ja passitti meidät edellään taukohuoneeseen.

Taukohuoneessa kerroimme kaiken näkemämme Kaisalle. Vanha rouva ei keskeyttänyt vaan antoi meidän kertoa kaiken. Hän ei kysynyt mitään, poistui vain ja mutisi soittavansa poliisille.

Emme tienneet mitä Kaisa-mummo oli poliiseille kertonut, mutta kun hän palasi taukohuoneeseen huolestunut Helena mukanaan ei hänen kasvoillaan ollut hymyn häivääkään. Aina niin tomera Helenakin syöksähti villipedon lailla luoksemme ja puristi meidät tiukkaan halaukseen.
"Autovarkaita, voi tytöt hyvät... Ettekö osaisi pitää itseänne poissa hankaluuksista edes hetken verran?" Helena voihki ja lysähti sohvalle. Ulkoa kuului ääniä, joten Kaisa-mummo meni ulos ja pian palasi sisään seuranaan kaksi poliisimiestä. Poliisit kyselivät meiltä kysymyksiä ja toinen heistä kirjoitti kaiken pieneen muistilehtiöön. Sitten he pyysivät meidät mukaansa näyttämään sen ladon, jossa autot olivat.

Avasimme painavan ladon oven ja jäimme sitten seisomaan sivummalle, kun poliisit astelivat sisään. Kaisa-mummo kietoi kätensä ympärilleni ja sanoi sitten minulle ja LaaLaalle: "Palataan me takaisin tallille, meillä on siellä teille vähän kaalaota ja tuoretta korvapuustia. Ei meitä enää täällä tarvita häsläämässä."
Tottelimme ja lähdimme väsyneinä tallustelemaan kohti Ratapihaa. Taukohuone oli täynnä ihmisiä, koko hoitajakatras oli kokoontunut sinne meitä odottamaan.

"Mitä on käynyt?" "Miks tääl oli poliiseja?"
Kysymysten tulva saartoi meidät. Onneksi meidän ei tarvinnut avata suitamme kuin ahtaaksemme sinne pullaa ja kaakaota, koska Kaisa-mummo hoiti tallilaisten infoamisen. Kaiken tiedon jälkeen ihmiset hiljenivät ja vilkuilivat toisiaan kauhunsekaisin katsein. Minä en jäänyt asiaa puimaan sen enempää vaan käperryin sohvannurkkaan. Mimosa hyppäsi viereeni ja käpertyi kiinni minuun. Se alkoi kehrätä tasaisesti ja rauhoittavasti, ja pian olin aivan unessa.

Heräsin jonkin ajan kuluttua siihen, että minua ravisteltiin kovakouraisesti. Siristin silmiäni ja näin Milenan sekä tirskuvan LaaLaan. Raotin silmiäni enemmän auki ja huomasin, että huoneessa oli lisäksi Elias.
"Herää nyt pölvästi!" LaaLaa kihersi.
"Susta ja LaaLaasta tehään juttu lehteen", paljasti Milena.
"Mitä? Häh, lehtijuttumikä? LaaLaa älä kutita, mä kuuntelisin teidän asian mielellään ilman et sä häiritset koko ajan", ähisin ja vääntäydyin istumaan. Tytöt (ja Elias) kertoivat jutun juurta jaksain. He myös kertoivat, että varkaat oli jo saatu kiinni.

"Mitä, nyt jo!" hämmästelin.
"Tota, Wilma, katohan kelloa... Sä oot nukkunu lähemmäs neljä tuntia", Elias hymähti. Vilkuilin heitä ällistyneenä.
"Jaa tota... Mun kai sit pitää siirtyä kotiin nukkumaan..." änkytin vieläkin hämilläni.
"Senkin laiskuri!" Milena puuskahti.
"Eiköhän me suoda tää Wilmalle tän kerran, meil oli aika rankka päivä. Itseasiassa mäkin taidan mennä nukkumaan", LaaLaa hymyili.
"Kerrankin järkeä, rakas Watson! Oota hetki, mä haen mun tallikassin niin mennään samaa matkaa", sanoin ja pomppasin ylös etsimään tallikassiani. Sitten lähdimme yhdessä ulos hämärään kevätiltaan.

// Tästä tuli jotenkin tönkkö... Noh, mitä väliä!  

//Ei vitsi mikä jännäri! Ihan mahtava
Tästä on pakko antaa 9 hoitopistettä!

-Helena

[Wilma]

Ostoksilla
57th

Liikuin hiljalleen satulahuopien täyttämien hyllyjen välissä. Hiplailin erilaisia huopia ja lopulta nappasin syliini keltaisen yleishuovan. Mulla oli jo ennestään sylissäni samaa keltaista sävyä oleva korvahuppu kesää varten. Nappasin myös alennuskorista keltaisen riimun ja narun. Lopulta löysin itseni kassalta sylissäni keltainen huppari, samaa sarjaa oleva satulahuopa ja ratsastussukat, uudet ruskeat ratsastushousut, ruskeat hanskat sekä uusi riimu, naru ja korvahuppu. Onneks mulla oli lahjakortti kyseiseen hevostarvikeliikkeeseen, mun kukkaroni kevenisi muuten turhankin kanssa. Mutta mitäpä sitä ei tekisi itsensä ja rakkaan hoitoponinsa eteen!

©Mestyn varuste

Ei varmaan oo kenellekään epäselvää mikä on meidän tiimiväri... Nyt ollaan ainakin tallin tyylikkäin ratsukko!

//No ehdottomasti ainakin Helenaa tyylikkäämpi! Tosin siihen ei paljoa vaadita
3HP!

-Helena

[Wilma]

Pääskysestä ei päivääkään...
58th

Mä huitelin menemään pitkin tallin käytäviä etsien edes jonkinlaista elonmerkkiä. Tallissa ei ollut ketään muuta kuin hevosia, välillä jopa mietin, että oli varmasti tapahtunut jotakin hyvin hauskaa josta olin jäänyt paitsi. Huokaisin ja katsahdin läheistä Irkkua aivan kuin se osaisi selittää missä kaikki olivat.
"Taitaa kuule poju olla niin et mä oon hukannu kaikki muut", tuumin. Irkku ei tietenkään ymmärtänyt sanojani, mutta se katsoi minua silti kiinnostuneena ja hypisteli mun naamaa suloisesti. Se oli uskomattoman söpö, enkä mä voinut tajuta, että me saataisiin talliin toinenkin varsa, Bellan lapsukaisesta ja Irkusta tulisi varmaan kavereit.
"Kuule Irkku, mun täytyy varmaan lähtee Ladin kans kahestaan eväsretkelle kun kukaan ei suvaitse ilmaantua sopivasti paikalle. Joo, tiiän, haluisit mukaan, mut en voi ottaa sua messiin ilman Helenan lupaa ja Helenakin on jossain nevadassa", hymähdin.

"Mä oon aina tienny Wilma et oot vähän erikoinen lapsi mut en kyl tienny et oot noin sekopää et puhut itseksesi!" kuului ääni Missin karsinasta ja pian ruskea pörröinen pää pisti esiin karsinan ovenraosta. Ällistyneenä katsoin kättä, joka heitti pölyharjan hienossa kaaressa Missin harjalaatikkoon. Katseeni liukui Evelynin nauraviin kasvoihin.
"En mä yksin puhunut, mä puhuin Irkulle", keräsin itseni.
"Kyl mä sen tiesin, kuhan kiusasin", hymyili Evelyn.
"Mut hei, lähetkö eväsretkelle mun ja Ladin kanssa?" kysyin.
"No tottakai! Sain just Missin harjattua joten mee kipinkapin laittaa Ladii kuntoon ni päästään lähtemäänkin."
"Jes! Nähään kohta tallipihalla!"

Kun me mentiin Ladin kanssa auringon täyteiselle tallipihalle oli Evelyn jo valmiina Missin kanssa. Irkku pomppi ympäriinsä ja ihmetteli ilmassa lepattavaa sitruunaperhosta. Mä olin vaihtanut aikaisemmin taukohuoneessa ratsastushousuni shortseihin, samoin oli tehnyt myös Evelyn. Kesä oli tullut ihan parissa yössä, tänään oli tähän mennessä lämpimin päivä, ja sää oli todella hiostava.
"Noniin! Minne mennään? En vielä tiiä näitä maastoreittejä yhtä hyvin, joten päätä sä", Evelyn sanoi.
"Joo, seuraa vaan mua, tiiän yhen sikasiistin mestan Kalkkijärven rannalta, mennään sinne", hymyilin.
Missi löntysteli rennosti Ladin vierellä leveällä hiekkatiellä ja Irkku poukkoili perässä. Välillä se yritti maistella koivunsilmuja tai ruohonkorsia. Jos se erkaantui liian kauas meistä Missi hirnahti kimeästi ja kääntyi katsomaan poikaansa, joka tomerana teki tuttavuutta kesän kanssa. Kaikesta päätellen Irkku taisi pitää tästä kesästä ja sen ihmeistä paljon.

Me päätettiin ravata hiukan hyväpohjaisella tiellä. Reppu hölskyi mun selässäni ravin tahtiin. Kiedoin jalkani paremmin Ladin paljaaseen kylkeen ja maiskautin hiukan Ladia reippaampaan tahtiin. Ladi oli hiukan väsynyt, ehkä päivän lämpimyys väsytti sitä. Emme viitsineet mennä ravia kovempaa Irkun takia. Nyt ori ravasi hienosti emänsä vierellä. Me olimme Evelynin kanssa samaa mieltä siitä, että Irkulla oli tavattoman hieno askel, kauniin kepeä ja joustava.

Kun viimein saavuimme järven rantaan Evelyn hihkaisi iloisesti ja sanoi:
"Tää on ihan superihana paikka!"
"Niin on, kyl mä tiiän näitten maastojen parhaimmat paikat, sen verran usein on tullu Ladinkaa maastoiltuu", myhäilin. Evelyn oli oikeassa, paikka oli todella kaunis. Vihertävät, vanhat ja kyhmyiset koivut riiputtivat oksiaan lähellä vedenpintaa. Vesi oli kirkasta ja siinä näkyi pieniä kaloja. Ranta oli niin loiva ja hyväpohjainen, että siinä olisi voinut vaikka uittaa hevosia.

Ladi tais ilmeisesti ajatella samoin, sillä se ensin lähestyi vettä varovaisemmin ja kasteli sitten kavionsa rantaveteen. Annoin Ladin mennä rannassa vain niin pitkälle että vesi ylti sitä polviin asti. Evelyn ja Missi varsoineen jäivät rantaan katselemaan Ladia, joka para-aikaa leikki sukellusvenettä ja porhalsi menemään kaislikossa pää korvia lukuunottamatta veden alla. Se roiski vettä ympäriinsä kastellen samalla mut. Vaikka vesi oli kylmää mä en piitannut, olihan lämmin ja ihana sää!

Kun mä ja Ladi oltiin leikitty vedessä tarpeeksemme rantauduimme. Ladilla oli ollut suitsien alla riimu ja nyt mä riisuin siltä suitset ja sidoin tamman riimunnarulla kiinni yhteen niistä vanhoista ja kyhmyisistä koivuista. Evelyn sen sijaan antoi Missin kulkea vierellään niin pitkälle kuin suitsien ohjat antoivat. Missi tosin jäi ihan Evelynin vierelle ja mutusti vihreitä ruohonkorsia tyytyväisenä Irkun hyppiessä ja nuuhkiessa järven pintaa. Kerran ori jopa asteli veteen mutta hämmästyi siitä itse niin paljon että säntäsi heti pois. Nauroimme Even kanssa Irkun hämmästyneelle ilmeelle ja olimme samalla purskauttaa kokikset ulos suistamme.

Kun olin syönyt kaikki eväät Even kanssa mä kiipesin siihen koivuun, jonka alla Ladi para-aikaa jyysti nurmikkoa. Asetuin paksulle oksalle josta näki hyvin järvelle. Pari veneilijää olivat liikenteessä saaden Ladin nostamaan päätään ja katsomaan heitä silminnähden järkyttyneenä. Kun veneiden äänet olivat kaikonnet se jatkoi ruohon mutustamista ihan tavalliseen tapaan. Ja yhtäkkiä, mä näin sen.
"Haarapääsky! Se on kesä nyt!" huudahdin ikionnellisena ja katselin kahden pääskysen lentoa koivikon yllä. Viimein oli virallisesti kesä.

//7HP!

-Helena

[Wilma]

Pusipusi!
59th





Tällästä tänään! Saatiin mullekin uus proffakuva tästä tallikirjan puolelle.

//Ihana!
2HP!

-Helena

[Wilma]

Mustavalkoinen länkkäkaksikko
60th!!!

Treenattiin possulin kanssa taas länkkää valmentajana LaaLaa, Ladi on kyllä kehittynyt westernissä huisisti! 

//Taas mustavalkoista koska kemian kokeessa on hyvä piirtää 

//3HP!

-Helena

[Wilma]

Ollaan me niin parhaita, niin parhaita!
61st

// Ollaan siis Ladin kanssa menossa Seppeleeseen maastoestekisoihin, nää on tuotoskilpailut joten tuikataan tämä osallistumistarina-asia nyt tänne päikkyynkin teidän luettavaksi! Laitan meidän tulokset hölpötystä-topaan kun ne saan selville.

"Voi helekutin helkutti, yritä nyt olla kunnolla!" äyskäisin, kun rakas hoitoponini yritti jälleen talloa varpaani tohjoksi ja tasata samalla hiukan sormenpäitäni. Trailerissa oli ahdasta, sillä mun piti suitsia Ladi jo siellä, kisapaikalle kun ei saanut tuoda suitsimattomia hevosia. Pakko oli sanoa, ettei homma ollut helpoimmasta päästä, mutta tottuneena selvisin naarmuitta. (Paitsi varpaat se pirun kutale onnistui tallomaan, traikussa on liian vähän väistämisvaraa, sanokaa mun sanoneeni!)

Koska Ladi oli heti aamulla herännyt väärällä jalalla kun mä suurinpiirtein kiskoin sen ylös ja heitin niskapers-otteella käytävälle naruihin, mua hiukan jännitti mitä radasta tulisi. Tai no, valehtelematta mua jännitti niin, että mun oli pakko ottaa tukea etten kaatuisi jalkojeni hillittömän tärinän vuoksi. Hermot riekaleina talutin harmaan ponin alas lastaussiltaa pihamaalle, jossa hyöri ja pyöri jo monia ratsukoita. Ladi tömisteli mielenosoituksellisesti ja näytti hampaita jokaiselle ohi kulkevalle niin, että joku perheineen katsomaan tullut pikkutyttö melkein purskahti itkuun.
"Oot kyl kans yks ihmissyöjä", mumisin ponille.

Mä pitelin Ladia aloillaan sillä välin kun mua kisoihin viemään lähtenyt tallityöntekijä Karla teki salakavalan hyökkäyksen ja onnistui satuloimaan ponin niin, että siltä meni varmasti suolet solmuun satulavyötä tiukatessa. Karla vahti Ladia sillä välin, kun mä puin kisatakin päälle ja kiskoin käsiini kisahanskat. Mut puntattiin tamman selkään, taputettiin selkään onnentoivotukseksi ja lähetettiin verryttelyalueelle.

Verkka-alueella (jona toimi tallin kenttä) oli muutama muu ratsukko mun lisäksi: hiilenmusta puokki, kiltin näköinen risteytysponi sekä junttipäinen ja laiskahko suokki, joka ei kuunnellut ratsastajaansa laisinkaan.
"Toivottavasti tää ei nyt räjähdä tonne radalle", mutisin kentän laidalle hivuttautuneelle Karlalle.
"Niin no, jos se lähtee viemään ni yritä hidastaa vähän. Jos ei hidasta ni anna mennä vaan, saatte ainaki hyvän ajan jos ei muuta. Ei tolla radalla vielä kinttujaan katko", Karla kuittasi hymyillen.
"Niin, mutta jos..." aloitin.
"Ei muttia, nyt ratsasta, sun vuoroon ei oo enää montaa ratsukkoo!"

Ladi tuntui koko verryttelyn ajan ihan erilaiselta kuin normaalisti, ehkä se kantoi kaunaa siitä, että olin potkinut sen hereille jo niin aikaisin. Se tuntui haluttomalta tekemään oikein mitään, mutta en ehtinyt korjaamaan tilannetta kunnes meidät jo kuulutettiin radalle.

Koko rata sujui mun hermostuneisuuden ja Ladin junttimaisuuden huomioon ottaen oikein hyvin. Jossain puolivälissä rataa Ladi säikähti oravaa (mä vannon, ettei se oo ikinä pelännyt käpyjä narskuttavia pörröhäntiä, mutta tietysti juuri silloin oli pakko) ja lähti kaahaamaan ilman mitään kontrollia. Onneksemme selviydyimme ehjin nahoin ja lisäksi siihen mennessä nopeimmalla ajalla, ja siitä sain kyllä kiittää sitä pahuksen kurrea. Ehkä mä kisojen jälkeen lähtisin juoksemaan metsiin ja huudellut sitä nimeltä kiittääkseni, God knows.

Joka tapauksessa mä olin ratketa riemusta kun me tultiin radalta, eikä Ladikaan näyttänyt niin nyrpeää naamaa kuin ennen radalle lähtöä.
"Kuis meni?" kysyi Karla kun ratsastimme hänen luokseen.
"Sikahyvin, tää teki nopeen radan koska se säikähti oravaa ja lähti viemään. Ja me selvittiin, ihan niinkuin sä ennustitkin!" virnistin tyytyväisenä. Hyppäsin alas selästä ja halasin poniani, koska olihan se mun rakas junttini, joka oli just juossut koko radan nopeammin kuin Naton ohjus.
"Hieno Ladi, mä tiesin, et sä pystyt siihen!" riemuitsin.
"Vartti sitten sä kyl olit varma, et te kuolette tonne radalle", korjasi Karla virnistäen. En ehtinyt vastata mitään nasevaa, sillä just silloin Ladi sai tilaisuuden näykkäistä mua poskesta.
"Ai saamarin saamari poni, oliko ihan pakko, senkin junttilan pässi?" karjahdin kivusta saaden ohi kulkevan poniäidin melkein pyörtymään kauhusta.

Mutta ei se oikeasti mitään haitannut, meidän kahden rakkaus oli vaan vähän erilaista. Koska tottahan toki Ladi teki sen kaiken silkasta rakkaudesta!

//5HP!

-Helena

[Wilma]

Arkielämää
62nd

"Ööh, tota, mitä sä oikein teet?" kuului tuttu, huvittunut ääni jostain mun alitajunnasta. Kierähdin lattialta lahna-asennolta selälleni ja silmiä hieroskellen tarkensin tokkuraisen katseeni yläpuolella häämöttävään hahmoon. 

"Sä sit herätit mut kesken unien", mongersin naurua pidättelevälle Milenalle.

"Siis sä nukuit?"

"Joo."

"Niinku ihan oikeesti? Lattialla mahaltes nenä lytyssä mattoa vasten? Anna mun kaikki kestää! Tääl on sohviakin sitä varten, ei tartteis vallata kulkuväylää."

"No sori äiti."

"Luojan kiitos etten oo sun äitis."

"Pää kii."

Meidän erittäin runsas ja ihana toverillinen keskustelumme (anna mun kanssa kaikki kestää) keskeytyi, kun rappusista kuului kovaa mekkalaa ja pian läpimärät LaaLaa ja Elias pyrähtivät paikalle. Mä makasin vieläkin lattialla, joten Eliaksen ilme oli, noh, sitä oli vaikea kuvailla. LaaLaa oli täysin normaali, se oli tottunut mun eriskummallisuuksiin. (Tai sitten se oli vain yhtä epänormaali itsekin.)

"Sataaks siellä?" kysyin kaksikolta.

"Voi herran jumala Wilma, ootsä kans yks älykääpiö! Eiku nää huvikseen vaan valuu vettä", Milena puuskahti muka ärtyneenä.

"No emmä voinu tietää... Mä nukuin hei, sillon kun mä nukahdin ei satanut!" mä puolustauduin ja tajusin vasta sitten, että Eliaksen sadetakista tippui koko ajan kylmää vettä mun verkkareille.

"No sit sä oot nukkunu kauan", totesi LaaLaa ja tonki kaakaopurkkia. 

"Ai? Kuinka kauan tääl on satanu?" kysyin.

"Vähintään tunnin."

"Siis MITÄ?!"

"Nii, just kuule sitä."

Just kun olin saanut itseni jo väännettyä istuma-asentoon, hyppeli rappusista esiin Nelli ja Mia.

"Moi! Mitäs teette?" huikkasi Mia.

"Keskustellaan Wilman kanssa siitä, kuinka laiska lapsi se on", vastasi LaaLaa.

"Hetkinen, hei! En mä oo laiska!" tajusin sanoa.

"Ainakin tän porukan laiskin", kiusoitteli Eliaskin.

"Enhän, kyllä vaikka LaaLaakin osaa olla laiska, ja Milena, ja sä Elias, ja..."

"Niin niin, seliseli!"

"Huomaan, että teillä on joku mielenkiintoinen keskustelu käynnissä, mutta keskeyttäisin arvon herrasväen juttutuokion huomauttaakseni, että teidän kaikkien hoitohevoset ovat tuolla ulkona sateessa, että kipin kapin niitä hakemaan nyt. LaaLaa, sun ei tarvi huolia, Bella ja Rellu on molemmat sisällä", sanoi juuri paikalle pyrähtänyt Helena kädet lanteillaan, "ja Wilma kanssa karistelee ne unihiekat nyt silmistään ja painuu sitä poniaan hakemaan. Ei vastaväitteitä!"

"Epistä, meidän pitää tarpoa tuolla sateessa kun sä vaan otat rennosti Mimosan kanssa ja kittaat kaakaota sisääsi", huusimme kuorossa.

"Tallin omistajan etuja..." virnisti Helena ja passitti meidät ulos.

Kiskoin sadetakkia paremmin ylleni, kun taiteilin tarhan portin auki. Onneksi nyt ei tarvinnut lähteä metsästämään Ladia kaukaa, sillä poni tuli oma-aloitteisesti portille. Ilmeisesti sekin halusi sisään. 

"Tais kuule tulla pyykkipäivä", hymähdin vilkaistessani Ladin savisia kinttuja. Maiskautin ponin liikkeelle ja talutin sen tallin suojiin.

Sade ropisi kodikkaasti tallin kattoon, kun kuurasin käytävällä Ladin jalkoja. Ison tallin vesiboksi oli varattu, joten mun piti hoitaa hommani siinä, mutten valittanut, koska pelkkä ajatuskaan lähteä ulos sateeseen ei houkutellut. Mieluiten mä siis kyykin siinä hinkaten savia sienellä. Milenalla oli tuuri, Derry ei ollut muuta kuin litimärkä, joten sille riitti pelkkä kuivatusloimi.

"Mä en millään malta odottaa, millanen Rellusta kasvaa", huokaisi lattialla suitsia rasvaava LaaLaa.

"En mäkään, se on jo nyt niin söpö, mieti mikä tukkajumala siitä kasvaa isona!" haaveilin.

"Meinaatsä pitää sen LaaLaa ite vai myytkö?" kysyi Milena.

"Oishan se kiva ittellään pitää", hymyili LaaLaa ja rapsutti Rellun otsaa. Varsa sulki silmänsä ja seisoi siinä aloillaan kaula nautinnosta pitkänä. 

"Niin, mä en kyllä pysty kuvittelemaan, että Rellu joskus lähtee täältä. Kunpa se ei kasvais ollenkaan vaan olis ikuisesti meidän pikkanen maitovarsa!" huokaisin ja pysäytin hommani hetkeksi. Jäin katselemaan LaaLaata ja Rellua ajatuksissani, kunnes tunsin kevyen töytäisyn selässäni. Ladi katsoi minua niin vaativasti, että naurahdin ja suukotin ponia turvalle.

"Höpsö, tietty sä oot kaikista paras!"

Tähän vastaukseen oli Ladikin kai tyytyväinen, sillä siitä tuli taas oma itsensä, ja heti seuraavan tilaisuuden tullen se astui suoraan mun varpailleni. Ulkona koivun oksalla laulellut lintu lensi säikähtäneenä tallin katon yli, kun mun sadatteluni ja voivotteluni kiiri ulos saakka. Sellaista se arki Ratapihassa oli. Tosin meillä pihatallin mafialla se oli ehkä hiukkasen hauskempaa kuin muilla.

//Ai hitsi, huumoritarinat on niin mun juttu
6HP!

-Helena

[Wilma]

Kiusoittelua
63rd

"LaaLaa, sä et kyllä ikinä usko!" kiljuin kun juoksin sisään taukohuoneeseen.
"Mitä mä en usko?"
"Joku tuntematon blondi ratsasti just äsken kentällä Karrilla! Ja kun mä katsoin Elista, se näytti ihan superkiusaantuneelta!"
"Ai? Millanen blondi?"
"No tuu kattomaan, ne on varmaan tallissa Karria hoitamassa."


Kipitimme talliin ja hiivimme Karrin karsinan lähettyville. Latina oli paljastaa meidät hörähtelemällä iloisesti ja nuuskimalla mun tukkaa.
"Latina, hiljaa, tai me paljastutaan!" kuiskin piilostamme.
"Öö, Wilma, Laa, mitä te oikein teette?" kuului ääni yhtäkkiä meidän viereltämme, ja pian tajusin katsovani hämmentynyttä Eliasta.
"Me vaan tässä jutellaan Latinan kanssa, ei sen kummempia."
"Juttelette Latinan kanssa? Justhan käskitte sitä olemaan hiljaa."
"No, niin, ei oikein saatu puheenvuoroa kun sillä oli niin paljon asiaa."
"Jaa?"


Elias lähti takaisin Karrin karsinalle, jolla se blondi kuikuili kiinnostuneena meihin päin. Tippaakaan noloina me LaaLaan kanssa kipitettiin takaisin taukohuoneeseen, jossa olivat jo Milena ja Nelli.
"Näitteks te sen? Näittekö sen blondin?" kiljuin, kun ovi oli turvallisesti kiinni.
"No nähtiin nähtiin, kukakohan se oli?" Milena tuumi.
"Mitä jos se oli Eliaksen likkakaveri?" hihkuin kuin pieni paholainen.
"No vois hyvin olla ainakin siitä päätellen, miten se tyttö katso Eliasta, ihan alkaa itteäänkin oksettaa..." huomautti Nelli väliin.
"Osaakse Wilma ratsastaa? Sähän näit sen kentällä?" LaaLaa kysyi.
"No ihan jees, on se varmaan mua parempi, mut mähän oonkin tällänen puskaheppu."
"Mä en voi tajuta, et Eliksella ois tyttöystävä..."
"Varmaan ensimmäinen kerta kun nään sen jonkun muun tytön ku LaaLaan seurassa!"
"Älä vaan."


Yhtäkkiä ovi avautui ja Elias asteli sisään. Hetken poika näytti siltä, että se olisi ollut virhe, muttei uskaltanut enää perääntyä vaan astui meidän leijonan luolaan ja nappasi lehden pöydältä. Poika istahti tuolille ja syventyi sen taakse lukemaan jotain kengityksestä.
"No? Kuka se tyttö oli? Olikse sun tyttöystävä?" laukaisi Milena hiljaisuuden.
"Me ollaan Kristiinan kanssa vaan kavereita, ei enempää." Elias vastasi irrottamatta katsettaan lehdestä.
"Vai Kristiina? Ette te kyllä pelkiltä kavereilta vaikuta, siitä päätellen, miten se kattoo sua..." mä kiusoittelin.
Eliaksen lehti putosi lattialle ja hän katsoi meitä vakavana.
"Ai katsoo miten?"
"Jaaa, taitaa Eliasta sittenkin kiinnostaa hiukan?" LaaLaa härnäsi.
"Eikä muuten kiinnosta!"


Elias kiirehti pois huoneesta, ja me jäimme vielä puimaan asiaa.
"Elias tais suuttua", mä murehdin.
"Ei se tosissaan suuttunu, kunhan säikähti. Kyl se kohta on taas normaali", LaaLaa sanoi. Mä luotin siihen, sillä tunsihan Laa Eliaksen parhaiten.



Pian melkein koko talli uskoi, että Kristiina oli Eliaksen tyttöystävä. Elias taas vältteli ihmisiä parhaansa mukaan, mutta kerran kuulin (ihan vahingossa) Eliaksen puhuvan puhelimessa Kristiinan kanssa siitä, että Eliaksen pitäisi tulla joskus vastavierailulle. Asianmukaisesti tiedotin siitäkin pihatallin mafialle, ja juttu levisi alta aikayksikön jopa Helenan korviin. Helena tosin ei härnännyt Eliasta, vinkkasi vain silmää ja jatkoi sitten touhotustaan tallissa. Helena oli puhkunut intoa viimeiset pari päivää, sillä pian hevoset vietäisiin laitumille. Me oltiin hoitajien kanssa lupauduttu saattamaan omat mussukkamme ensimmäistä kertaa laitsalle, ja mä uskoin, että Ladi odotti sitä hyvin paljon. Kaikenkaikkiaan kesä näytti jännittävältä, niin Eliaksen kuin meidän muidenkin näkökulmasta. Ja sille, joka väitti, että Elias ja Kristiina olivat pelkkiä kavereita, mä sanoin että hyppää kaivoon. Koska kyllähän kaikki jo tiesivät, etteivät nämä kaksi pelkkiä kaveruksia olleet.

// Piti tulla kuva mukaan, mutta ei jaksanut...

//Voi Elias parkaa, ei oo helppo olla tallin ainoa poika..
5HP!

-Helena

[Wilma]

Ajohaaveita
64th

"Voitko helvetti ees JOSKUS olla kunnolla!" kivahdin pesupaikalla Ladille, joka riuhtoi riimuissaan kuin pakkopaitaan sidottu mielenterveyspotilas. Joku poniäiti vilkaisi mua syvästi järkyttyneenä ja kiskoi ratsastustunnille tulleen lapsensa kauemmaksi kuin peläten ruman kielenkäytön leviävän ruton lailla.
"Mä en tajua mikä ongelma sulla aina on kun raahaan sut pesupaikalle, ei tää letku sua kurista", mutisin hiljaa ja vilkaisin syrjäkarein tuntilaislaumaa. Puuskahtaen mä aloin valuttamaan vettä letkusta Ladin selkään. Pian pienet vesinorot valuivat karvaa pitkin alas ja kohti lattiakaivoa. Ladi oli jo vähän rauhoittunut, ehkä se oli tottunut, että silloin kun mä ärähdin niin oli leikki kaukana. Koska niinhän se todellisuudessa oli.

"Wilma hei, jos millään viitsit niin ohjasajaisitko Ladia taas tänään?" huikkasi Helena mulle.
"Joo, kyl mä voin", nyökkäsin.

Koska mulla ei ollut tapana säästellä hevosshampoon määrässä, Ladi oli pian yltäpäältä vaahdossa. Harmikseni mä en kuitenkaan ollut taaskaan saanut käteeni mitään muuta hevosshamppoota kuin sen Bellan oman, kosta ei ollut enää paljoa jäljellä. (Kenenköhän syytä, ihmettelen vaan) Lupasin itselleni että heti huomenna ennen tallille tuloa mä kävisin ostamassa LaaLaalle uuden putelin, se oli nääs pirusti kalliimpaa kuin se mitä normaalisti Helena käytti, ja mä olin "lainaillut" sitä koko Ratapihassa hengailuni ajan.

Koska oltiin sentään isoimmassa tallissa, oli siellä myös ihmisiä. Pihatallissa mä sain jotakuinkin aina raivota mun rakkaalle ponimukselleni ihan vapaasti, koska a, siellä ei koskaan ollut ketään ja b, vaikka siellä olisikin Milena tai Laa niin ne oli kyllä mun parhaina ystävinä jo tottunut mun raivotar-puoleeni. Mutta täällä oli paljon sellaisia naamoja, joiden kanssa en pahemmin ollut tekemisissä ja saattaisin ehkä antaa pikkiriikkisen huonon ensivaikutelman huutamalla hoitohevoselleni naama yhtä punaisena kuin mun tukka. Joten yritin parhaani mukaan pitää suuni supussa, vaikka se vaikeaa olikin.

"Moi", sanoi joku hiukan arasti mun viereltä. "Ootsä siinä vielä kuinka kauan? Mun pitäis pestä Remu."
"En tiiä, kyl täs viel hetki menee", sanoin ja kohdistin katseeni ehkä mun ikäseen poikaan.
"No kyl mä voin sen ulkonakin pestä", poika sanoi kiireesti, nappasi ämpärin, sienen ja hevosshampoon kainaloonsa ja luikki kiireesti pois näkyvistä. Jaha, näinkö pelottava mä siis olin?

Kun Ladi oli puhdas ja likomärkä, mä heivasin valjaat sen selkään ja lähdin metsään. Tallustelin verkalleen Ladin perässä. Tamma kulki hienosti, se osasi kuunnella mua tosi hyvin, vaikka mä olinkin sen takana enkä selässä.

"Moi Wilma! Lähit sit ohjasajamaan?" huikkasi vastaan tuleva Milena Derryn paljaasta selästä.
"Joo, saa tääkin vähän erilaista liikuntaa tavallisen jumputuksen lisäks", hymähdin.
"Tavallisen jumputuksen? Ladistahan on sukeutunut oikea monitoimiponi, sähän ohjasajat sitä, meet westerniä, koulua, esteitä, maastoilet paljon..." nauroi Milena.
"No joo, onhan se vähän niinkin!"

Derry ja Milena lähtivät takaisin tallille ja mäkin jatkoin matkaani. Olin ajatellut kiertää mun tavallisen lenkin kaivoskuilujen ohi, se oli mun ehdoton lempparireitti. Toki mä hirveänä maastohulluna tykkäsin kaikista reiteistä, mutta se oli kyllä ehdoton ykkönen.

Kun mä ja Ladi oltiin kävelymme kävelty me palattiin takaisin Ratapihaan.
"No moi! Te saitte lenkin heitettyä", Helena pysähtyi meidän luokse.
"Joo saatiinhan me, Ladi käyttäytyi tosi siivosti, se on kyl tajunnut tän jujun tosi hyvin", nyökkäsin.
"Hyvä hyvä! Näinköhän tuo osaisi kärryjä kiskoa..." Helena tuumi ja mittaili Ladia katseellaan.
"Jaa? En mä tiedä, eihän tätä oo ikinä ees kai opetettu siihen hommaan?"
"Niin eihän sitä ole... Mut ainahan sitä vois kokeilla..." pohti Helena.
"Sano mun sanoneeni, et siitä puuhasta tulis kyl ruumiita! Mut jos päätät jonakin uhkarohkeana päivänä kokeilla, niin mä kyl tuun messiin", naurahdin ja vein Ladipossuni talliin. Sisällä harjasin ponin ja vein sen vielä tarhailemaan joksikin aikaa.

Ladiko kärryjen edessä? Mä en kyllä varmana ollut koskaan kuullutkaan uhkarohkeampaa älynväläystä. Osasihan Remukin ja Lettukin kulkea kärryjen edessä, mut että Ladi, siitä mä en ollutkaan niin varma. Mutta kuten Helena sanoi, ainahan voi yrittää. Eikä tuo ideanpoikanen ollut edes mikään lukkoon lyöty ja kirkossa kuulutettu juttu, ehei. Ainakaan toivottavasti.

//Jahas, jokohan kohta on Ladillakin uuden aluevaltauksen paikka
6HP!

-Helena

[Wilma]

Vuosi
65th



Mä istuin aamukasteesta kostealla ruoholla katsellen auringonnousua, joka levittäytyi taivaalle upeana väriloistona. Ladi laidunsi hiukan kauempana katsellen minua välillä otsatukkansa alta. En normaalisti ollut niin aikaisin tallilla, mutta tänään olikin erikoispäivä. Tänään mun ja Ladin yhteistä taivalta tulisi kuluneeksi jo vuosi. Se kuulosti hurjan pitkältä ajalta, mutta todellisuudessa tää kaikki oli mennyt todella nopeasti. Mä en ollut hommannut Ladille tän päivän kunniaksi uutta lännenhuopaa, en uutta nahkariimua saatikka sitten loimea, koska tiesin, ettei Ladi välittänyt turhasta materiasta. Enkä välittänyt mäkään. Mun vuosipäivälahja Ladille olisi se, että viettäisin koko ihanan päivän kokonaan rakkaan ponini seurassa. Ensin lähtisimme yhdessä maastoon, vain me kaksi ja ympärillä heräävä luonto. Sillä mikäs olisikaan sen parempaa.



Musta tuntuu, ettei meidän kahden suhde ole koskaan ollut täysin normaali hevosen ja hoitajan suhde, vaan se on aina ollut jotain vähän suurempaa. Enkä tarkoita sillä vuosisadan romanttisinta rakkaustarinaa vaan jotain ihan muuta. Nimittäin niitä kaikkia kokemuksia, joita me matkamme varrelta ollaan kerätty. Ei me oltais me ilman meidän kokemuksia yhdessä. Tän matkan aikana me ollaan itketty, naurettu, onnistuttu, tapeltu ja sovittu. Mutta kaikki se, myös ne kivuliaat mustelmat ja katkerat kyyneleet, me ollaan eletty täydestä rakkaudesta. Meidän kahden välinen rakkaus ei vain ole sellaista imelää täydellistä ruusuilla tanssimista, vaan se on jotain paljon enemmän. Ja juuri se tekee meistä sen mitä me ollaan.



Tämän vuoden aikana me ollaan myös tehty jotain sellaista suurta, jonka ovat muutkin panneet merkille. Myöntäkää pois, ei olisi Ratapihaa ilman Watsonia tai Holmesia. Eikä myöskään Holmesia ilman Watsonia, ja suuri kiitos tämän mahtavan roolin täyttämisestä kuuluu LaaLaalle. Yhdessä ollaan etsitty kissoja, käräytetty alkeiskurssin kleptomaani sekä nalkitettu autovarkaat. Yhdessä me ollaan selvitty hankalimmistakin paikoista, niin maastoretken keskeyttävistä lumimyrskyistä kuin normaaleista arkijutuista. Eikä tietenkään parane unohtaa Milenaa, joka oman hahmonsa persoonalla ja ihanalla luonteeltaan tekee pihatallin mafiasta täyden. Olette huippuja!



Vaikka vuosi kuulostaa paljolta, se on loppujen lopuksi vain aikaa. Mitä enemmän aikaa kuluu, sen syvemmälle tänne Ratapihaan mä juurrun. En voisi enää kuvitella elämääni ilman kaikkea tätä, Ladi, Ratapiha ja te kaikki ihanat ihmiset kuulutte mun elämään, eikä täältä olisi helppoa lähteä, ei ikinä. Olisi niin vaikeaa kuvitella Ladin hoitajana joku muu, se tuntuisi niin väärältä, että toivon, ettei niin koskaan tule käymään. Kiitos siis kuuluu teille siitä, että olette olemassa ja teette mun elämästäni juuri sellaisen mitä se on!

Kiitos kaikille tästä ihanasta vuodesta, toisesta tulee varmasti vieläkin hohdokkaampi!

//Eii, Wilma :') Kiitos kuuluu sulle, oot ollu ihan mahtavan aktiivinen tän koko vuoden, ja oot aina valmiina keksimään uusia tapahtumia ja järjestämään jutusteluiltamia! Sä oot oikeesti yks iso syy sille, miks tää talli on näinkin aktiivinen kun on <3
Toivottavasti jaksat hoitajan pestissä vielä pitkään!

8HP!

-Helena

[Wilma]

Hämmästystä kerrakseen
66th

Silmiäni myöten järkyttyneenä seisoin pihatallin ovella aikeissa astua ulos. Olin kuitenkin jäätynyt niille sijoilleni, sillä silmäni olivat havainneet kaksi hahmoa taukohuone-tornin vierellä. Kristiinan kädet olivat painuneet Eliaksen poskille, kun hän painoi pusun pojan huulille.

Siis se pussasi sitä.PUSSASI. Hyi!

Oven varjoista katselin, kun pariskunta poistui paikalta käsi kädessä. Kun olin varma että he olivat lähteneet, juoksin taukohuoneeseen minkä kintuistani pääsin.
"LaaLaa! LaaLaa ootsä siellä?" parkaisin kovaan ääneen loikkiessani rappusia ylös. Onnekseni huoneessa ei ollut muita kuin Laa ja Milena.
"LaaLaa, se pussasi sitä! Voitko kuvitella?" parahdin.
"Häh? Kuka pussasi ketä?" LaaLaa kysyi hämmästyneenä.
"No Kristiina! Se pussasi Eliasta, ja ne lähti käsi kädessä pois!"
"Ei kai ne nähny sua?" Milena varmisti.
"Ei, mut mieti nyt! Meidän Elias! Koko ikänsä tyttöjä vältellyt Elias! Mihin maailma on menossa?" voivottelin ja lysähdin lattialle mahalteni.


LaaLaa näytti mietteliäältä. Se selvästikin yritti sulatella tietoa ja pohtia mielipidettään siitä. Milena sen sijaan näytti aivan normaalilta.
"No mut eiks se oo kiva juttu?" hän kysyi kulmat koholla.
"No ei ole!"
"Mistä lähtien sä oot Wilma välittäny Eliaksen tekemisistä?"
"En mä muuten mut mä vaan pelkään, et toi likka vielä särkee Eliaksen sydämen", selitin ja nostin naamaani lattialta.
"Wilma on kyl oikeessa, Elias voi olla vaan yks Kristiinan pelikortti, joka heitetään pois kun siihen kyllästytään", LaaLaa tuumiskeli.
"En olis niin varma. Jos nyt vaan ollaan puuttumatta tähän, katotaan mihin tää johtaa. Sitä paitsi, kyllä Kristiina näyttäis aika tosissaan tykkäävän Eliaksesta", Milena joukon järkevimpänä huomautti.


"Mitäsmitäsmitäs te puhutte täällä?" huikkasi Saana iloisesti loikkiessaan huoneeseen.
"Eeei mitään", LaaLaa yritti selvästi päästää kaikki hankaluuksilta.
"Puidaan vaan sitä, et Wilma näki Kristiinan pussaavan Eliasta", Milena ilmoitti tyynesti ja syventyi takaisin hevoslehteensä.
"Oikeesti?" Saanan kulmakarvat pomppasivat hiusrajaan saakka.
"Hei pliis, älkää kertoko tätä eteenpäin, Elias raivostuu jos se kuulee et Wilma näki ja on kertonu meille muille. Siinä saattais mennä välit Eliakseen ja Kristiinaan yhdeltä jos toiseltakin", LaaLaa rukoili.
”Heii, mitäs täällä jutellaan?” Saippua hihkaisi ja tömisteli huoneeseen.
”Kristiina pussas Eliasta”, Saana kertoi.
”Eii, helvetti nyt ihan oikeesti! Eikö tääl tallilla pysy mikään salassa?” LaaLaa parahti ja hautasi kasvot käsiinsä.
”Ei me kerrota muille”, julistin. ”Vai mitä tytöt?”
”Eei ei…”
”Oikeesti.”
”No ei kerrota!”


Vaikka kyllähän sen jo kaikki tiesivät, ettei tallilla pysynyt mikään salassa. Pahempaa juorupesäkettä ei ollutkaan kuin hoitajien pyhä taukohuone, ja sen tiesivät kaikki. Viimeistään huomenna puskalennätin olisi tehnyt tehtävänsä ja jutusta tietäisivät kaikki, luultavasti myös Kristiinan ja Eliaksen korviin olisi kantautunut tieto siitä, että kaikki tallilla Karlasta Kaisa-mummoon tiesivät kaiken Kristiinan ja Eliaksen sopasta. Pelkäsin pariskunnan reaktiota, eihän siitä ollut aikaakaan, kun vasta sovimme edelliset ennakkoluulomme Kristiinan kanssa. Pystyin jo sieluni silmin kuvitella, kuinka vaikeaa siitä tulisikaan meille kaikille. Erityisesti LaaLaalle, joka oli ollut kuin paita ja peppu serkkunsa kanssa aivan pienestä lähtien. En halunnut edes tietää, mitä tapahtuisi, jos näiden välille tulisi vuosisadan riita.

Ainakaan ei kävisi mitään hyvää.

//Draamaa, draamaa..

4HP!

-Helena

[Wilma]

Uutta ja tuntematonta
67th

Siinä se nyt seisoi. Vintiltä Helenan raahaamat (ja mun putsaamat, fun fact) ponikärryt, joiden eteen Ladi olis tänään tarkotus istuttaa. Mua suoraan sanoen jännitti niin, että olin pureskellut kynteni niin nysiksi, että muutamasta kynsinauhasta vuoti jo verta. Maalailin mielessäni kauhukuvia siitä, mitä kaikkea saattaisikaan tapahtua, jos Ladi ei pitäisikään ajatusta kovin hyvänä. Tähän mennessä se oli suhtautunut mun päähänpistoistani hyvällä vain westerniin ja ohjasajoon, mutta toisaalta Helenan ideahan tämä oli. Helenan erittäin itsetuhoinen ja vaarallinen idea, jonka koekaniinina mä nyt sain luvan toimia.

Valjastin Ladin pikkutallin käytävällä ja talutin sen sitten ulos, jossa Helena ja kärryt odottelivat meitä. Ladi silmäili kärryjä hyvin epäluuloisesti kuin ne hetkellä minä hyvänsä voisivat muuttua terävähampaiseksi leijonaksi joka söi pieniä poneja lounaakseen.

"Noniin, sä sait sille valjaat niskaan, hyvä! Sit vielä kiinnitetään noi kärryt valjaisiin", Helena sanoi kepeästi. Liian kepeästi. En tajunnut mikä thö pääbossin päässä viirasi, kun se ei selvästikään ollut yhtään huolissaan, mitä kohta saattaisi tapahtua. Ehkä Irkku oli potkaissut sitä päähän ja saanut ne viimeisetkin mutterit tipahtamaan naisen päästä, koska ainahan sillä oli ollut ruuvit vähän löysällä. 

Ladi vilkuili takanaan seisovia kärryjä hyvin näyttäen oudolta, ja pian muutama hoitajakin tuli katsomaan mitä me touhuttiin. 

"Mitäsmitäs, lähetteks te ajamaan?" Saana kysyi iloisesti.

"Lähinnä testataan osaaks tää mitään, kun tällä ei olla ikinä ennen mun tietääkseni ajettu", Helena vastasi ja hyppäsi mun perässäni kärryille. Nainen otti ohjat käsiinsä ja maiskautti Ladin liikkeelle.

Hämmentynyt, pieni tamma kiersi muutaman kierroksen käynnissä tallipihalla. Joskus se pysähtyi ja kuikuili hyvin ihmettelevänä kärryjä perässään. Mun mielestä se myös katsoi mua sellaisella hämmästyneellä ilmeellä, että se vaati multa selitystä siihen, miksi se oli joutunut niin outoon tilanteeseen.

"Ihan hyvinhän tää sujuu!" Helena myhäili tyytyväisenä ja ohjasi Ladin tallipihasta lähtevälle hiekkatiellä. Sitten nainen sysäsi ohjat mulle.

"Mu-mu-mut... En mä osaa ajaa!" parahdin säikähtäneenä.

"Ääh, se on ihan helppoa, ei muuta kun menoksi vaan!"

Ladi lähti kyllä liikkeelle, tosin ravissa. 

Alkumatkan olin kauhusta kankea, mutta pikkuhiljaa aloin rentoutumaan ja nauttimaankin tästä ajelusta.

"Täähän sujuu hyvin!" Helena hihkaisi onnellisena. Ladi mennä jymisteli eteenpäin kuin juna, ja se kiskoi kärryjä onnellisena. Se näytti melkein pettyneeltä, kun me saavuttiin takas tallin pihaan.

"Hyvä! Sä voitkin ruveta myös välillä ajamaan sillä, tekee ihan hyvää tällekin kaverille", Helena hymähti iloisesti.

"Heetkinen, ootsä pannut ton palleron kärryjen eteen?" sanoi Kaisa-mummo, kun oli taapertanut lähemmäs katsomaan.

"Juu, se on tässä oikein hyvä ensikertalaiseksi! Mentiin metsäteillä vähän ravia ja semmosta", Helena totesi ylpeänä.

"Siis ymmärsinkö minä nyt, että olet pistänyt ensikertaa kärryjen edessä olleen ponin ohjaksiin jonkun alaikäisen?" Kaisa mäkätti.

"No joo, tai siis, kyllä mä sitä ensin ajoin, ja kyllä Wilma pärjää Ladin kanssa, paremmin kuin moni aikuinen!" Helena sanoi vähän loukkaantuneena. Mä taas en tiennyt pitäisikö loukkaantua vai huvittua. Valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon.

"Mutta mitä vain olisi voinut tapahtua!" Kaisa jatkoi.

"Kuten mitä?"

Siinä vaiheessa päättelin parhaaksi, että jättäisin kärryt pihamaalle ja veisin Ladin talliin hoidettavaksi. Hiippailin tallin suojiin kun Helenan kasvot alkoivat uhkaavasti punehtua. Otin valjaat pois harmaan tammani selästä ja rapsutin sitä otsasta. Tarjosin porkkanan palkaksi onnistuneesta ajoretkestä ja harjasin Ladia sitten vielä hiukan. Jätin tamman karsinaan mutustelemaan heiniään ja painuin sitten karjakeittiöön Helenan ja Kaisan mekastamisen suojaan putsaamaan Ladin valjaita. Mun hoitoponini omia valjaita, jotka päällä me tultaisiin vielä rymyämään pitkin metsäteitä monia, monia kertoja.

//Jea tällänen minitarina tällä kertaa

//Kiva, kun sulla on noin tervejärkinen ajatus tallin omistajasta :'D
Hauska tarina! Ladikin sai vähän uutta pähkäiltävää aikansa kuluksi.
6 HP!

-Helena

[Wilma]

Syksy saapuu
68th

Mä kävelin hiljalleen kohti Ratapihan punaisia tallirakennuksia ajatuksiini vaipuneena. Kesä oli jo melkein ohi, syksy saapui vauhdilla ja toi mukanaan niin alkavat ratsastustunnitkin kuin ihanat mutakuorrutteiset ponit, jotka vaelsivat tarhoissaan sadesäällä.

Kesä oli kyllä ollut kaiken kaikkiaan mahtava. Yksi uusi juttu oli ollut se, etten ollut ottanut Ladin yleissatulaa esiin ollenkaan koko kesän aikana paitsi ehkä puhdistusta varten, jos ei otettu lukuun alkukesän koulukilpailuja ja niitä edeltäneitä muutamia harjoituksia. Me oltiin ridattu pelkästään westerniä, ja pikkuhiljaa mun, Laan ja Helenan Ladin pieniin aivoihin iskostamat opit alkoivat näkyä. Sai nähdä, päästäisiinkö me joskus kilpailemaankin asti. Yrittämisen ja innokkuuden puutetta ei ainakaan ollut, joka ilta ennen nukkumaan menoa mä katselin silmät ymmyrkäisinä ihastuksesta reiningiä ja trailia YouTubesta. Ensi alkuun oli tuntunut aika oudolta mennä niin paljon westerniä, mutta en ollut varma olisiko paluuta enää entiseen klassiseen satulaan luvassa. Ehkä, ehkä ei, mun takamukseni oli kyllä liimautunut jo aika syvälle mukavaan westernpenkkiin ja mokkanahkainen stetson tuntui kasvaneen osaksi mun päätäni.

Kesällä Ratapihassa oltiin koettu myös uutta. Me oltiin käyty Ladin kanssa hiukan kisaamassa Ratapihan omissa koulukisoissa, joihin tuli osallistujia oli tullut ihan ympäri Suomea. Molemmissa kahdessa luokassa olimme jääneet täpärästi sijoituksetta, mutta olin ollut hyvin ylpeä ja tyytyväinen Ladista. Toinen juttu oli se, että nyt loppukesästä talliin oli muuttanut uusi yksityinen, kuvankaunis Dean, jota me käytiin Milenan kanssa vähän väliä kuolaamassa vaunutallissa tai Deanin tarhan aidan takana. Orin omistaja, Mila, vaikutti oikein mukavalta naiselta, mitä nyt pari sanaa olimme taukohuoneessa vaihtaneet.

Karjakeittiön ovi aukesi narahtaen. Nappasin kantooni ylhäällä riippuvan Ladin ikioman westernsatulan, jonka olimme ostaneet yhdessä Helenan kanssa. Mä olin maksanut suurimman osan omista säästöistäni ihan vaan sen takia että olin ainoa joka satulaa käytti ja Helena loput, koska ponihan oli hänen. Kauppaan kuuluneet turparemmittömät suitset riippuivat jo käsivarrellani. Taiteilin mukaan vielä Ladin harjapakin ja kantamuksineni suuntasin kohti tallia.

Ladi oli itse asiassa yllättävän hyvällä tuulella. Se ei hyörinyt eikä pyörinyt, ei näykkinyt eikä potkinut. Hiukan se tönäisi turvallaan makupalojen toivossa ja ojensin sille porkkananpalasen ja rapsutin ohimennen sen otsaa.

Kun Ladilla oli westernsatula selässään ja mulla stetson päässäni pääsimme lähtemään kentälle. Se oli tyhjä; onneksi, sillä oli mukavaa jos sai käytettyä kaiken tilan itse eikä tarvinnut väistellä muita ratsukoita kun itse ridaili westerniä ihan miten sattuun pitkin kenttää. Hyppäsin Ladin selkään ja nappasin ohjien päistä kiinni toisella kädelläni. Ladi lähti liikkeelle uneliaassa käynnissä.

Treenin loppupuolella Helena ilmestyi nojailemaan kentän aitaan.

”Ladi on kyllä kehittynyt aika huimasti!” nainen hymyili kun ratsastin ohi.

”Jep! Se on suhtautunu kyl tähän aika hyvin, varmaan sillekin kivaa tällänen rento meininki”, hymähdin.

”Mun eräs tuttu tietää hyvän westernvalmentajan täältäpäin. Se vois joskus tulla pitää sulle ja Ladille valmennusta”, Helena ehdotti.

”Oikeesti? Mahtavaa!” nauraa helähdin.

Kun hyvin onnistunut treeni oli ohi ja Ladi mussutti karsinassaan heinää kipitin minä taukohuoneeseen ja sieltä suoraan yläkertaan. Kaivoin täyden kaakaopaketin uudelleen esiin ja keitin tämän syksyn ensimmäiset kaakaot. Suuri muki kuumaa juomaa mukanani kipitin takaisin alakertaan, hätistin parit tuntilaiset pois sohvalta ja heittäydyin siihen itse. (hoitajan oikeuksia!!) Olin innoissani tulevasta westernvalmennuksesta. Saisimme Ladin kanssa oppia jotain aivan uutta ja vielä siihen perehtyneen ammattilaisen kanssa, mikä oli mun mielestäni upea juttu. Innostuneena kaivoin kännykän esiin ja rupesin katsomaan taas upeita reining-videoita. Tästä tulisi mahtava syksy.


//Jess, uusia aluevaltauksia! Hyvä Wilma ja Ladi!
6 HP!

-Helena

[Wilma]

Juorupesä
69th

Sade ropisi hiljaa karjakeittiön ikkunaan. Istuimme Milenan, Laan ja Saanan kanssa putsaamassa varusteita. Mä rasvasin (jälleen kerran) mun ja Ladin westernsatulaa. Saana putsasi Bellan satulaa ja Laa suitsia, Milenalla oli sylissään Derryn satula ja Mimosa-kissa loikoili tyytyväisenä ikkunalaudalla. Juttelimme rattoisasti ja Saana kyseli paljon mun ja Ladin westerntreenaamisesta. Kaikki lupautuivat jo innoissaan mukaan mun ja Ladin westernvalmennukseen, joka oli jo ensi kuussa. Menisimme läheiselle isommalle tallille jossa kyseinen valmentaja oli töissä. Siellä olisi hyvät puitteet harjoitella, suuri maneesi takasi sen, että saimme harjoitella rauhassa vaikka sataisikin

.
Kun me olimme puhdistaneet ja rasvanneet varusteet niin kiiltäviksi ettei niistä löytyisi likatahraa edes suurennuslasilla, päätimme hipsiä tallin kautta taukohuoneeseen palkitsemaan itsemme kaakaolla. Pihatallin ovi oli jäykkä kuten aina. Ladin viereinen tyhjä karsina oli musta hiukan surullinen näky, kaipasin Haikua vieläkin vähän vaikka sen lähdöstä oli jo aikaa. Suuntasin oitis Ladin karsinalle ja rapsutin hymyillen tamman otsaa. Ladin korvat painuivat luimuun, mutta se ei kuitenkaan torjunut elettä eikä yrittänyt näykkäistä. Letitin Ladin otsatukkaan lapsellisen letin joka sojotti suoraan ylös kuin jokin yksisarvisen sarvi. Pian saapuvat estejunnutuntilaiset saattaisivat katsoa sitä vähän kieroon ja supista musta kaikkea paskaa selkäni takana kuinka mä olin se outo adhd-lapsi, joka letitti sen hoitoponille ruman letin otsaharjaan. (Ihan näin btw, mulla EI ole todettu adhd:ta, ainakaan vielä.) Toisaalta en mä ole käynyt tutkimuksissakaan, että ei sen puoleen.)


Kun me viimein suoriuduimme taukohuoneeseen, loikimme oitis rappuset yläkertaan hoitajien pyhättöön kaakaon keittoon. Ylhäällä oli vain Kristiina, joka moikkasi meitä iloisesti, joi kahvinsa loppuun ja poistui pian paikalta. Lipitimme kaikki neljä kaakaota pöydän ääressä, kun Kaisa-mummo hiihteli vihellellen paikalle ja kaatoi kahvipannusta Kristiinan kahvien jämät mukiin ja istui meidän seuraksemme.

”Mitäs mieltä olette, oisko sellainen järjestely hyvä, että hääpari lähtisi vihkimispaikalta Remun vetämissä kärryissä?” Kaisa tokaisi yhtäkkiä. Kaikki tuijottivat häntä vähän hämillään, kunnes Milena aukaisi sanaisen arkkunsa:
”Ootsä Kaisa menossa naimisiin??!”
Kaisa rämähti kovaääniseen nauruun. ”Enhän minä nyt sentään enää! Mutta Eliaspa se taisi Kristiinaa kosaista, jollen aivan väärin vanhoilla silmilläni nähnyt!”
”MITÄÄH??!!”

Kaisa kertoi meille kaiken näkemänsä. Ja kun hän lopetti, tyydyin mä vain toteamaan: ”Järjestä sä Kaisa niille sit hienot häät, mutta MÄ haluan sitten olla morsiusneitona!”



//Ai hitsi, tää oli kyl paras pitkään aikaan! :''D
4 HP!

-Helena

[Wilma]

Westernratsukko
70th

Kello ei ollut vielä juuri mitään, kun mä lauantaiaamuna potkin Ladin hereille, tuuppasin rehut sen nenän eteen ja jo pian sen jälkeen raahasin sen pihalla odottelevaan traileriin ja paukautin lastaussillan ylös. Helenan pienessä Toyotassa oli ahdas tunnelma, kun sinne oli raahautunut mun ja Helenan lisäksi vielä Milena, Laura ja Saana. Kaikki olivat innoissaan lupautuneet mukaan vaikka mä olinkin varoitellut heitä aikaisesta herätyksestä, valmentajan luokse oli matkaa ja valmennus olisi jo puolilta päivin. Nyt takapenkillä kävi iloinen pulina. Keskellä istuva Saana huitoi käsillään puhuessaan Milenalle niin, että oli huitaista mua naamaan. Etupenkkiläisillä, Helenalla ja Lauralla siis, ei ollut mitään hätää, heidän ei tarvinnut änkeytyä autoon kuin sillit säilykepurkkiin. Auto nytkähti liikkeelle ja mä hymyilin hiukan silittäessäni peukalollani ruskeaa stetsonia, joka lepäsi mun sylissäni.



Puolessa välissä matkaa me pysähdyttiin jollain pienellä abc:llä. Mä kävin ensin kurkkaamassa että Ladilla oli kaikki hyvin ja menin sitten muiden mukana ostamaan abc:n kaupasta hiukan evästä. Yritimme parhaamme mukaan olla murustelematta lihapiirakoitamme Helenan auton kulahtaneille penkeille kun matka jatkui kohti määränpäätä.



Noin kahdentoista aikaan me oltiin viimein perillä suurella yksityistallilla, jossa mun valmennukseni oli määrä olla. Heti kurvattuamme pihaan joku keski-ikäinen nainen marssi meidän luoksemme ja lähti johdattamaan meitä tyhjälle karsinalle, jossa saisin varustaa Ladin rauhassa. Heivasin mun silmäteräni, mustan lännensatulan Ladin selkään ja puin turparemmittömät suitset sen päähän ja lähdin sitten taluttamaan Ladia sen naisen johdolla maneesiin.

Valmentajani odotteli mua jo maneesissa. Hän näytti tuntevan Helenan, sillä hän tervehti häntä tuttavallisesti. Mua hän kätteli.

”Noniin, teillekös nyt pitäisi sitten lännenratsastusta opettaa?” mies hymyili silmät tuikkien.

”Se olis tarkoitus! Ladillahan ei oo aiempaa westerntaustaa, mä sillä keksin ruveta sitä treenaamaan kun lajiin hurahdin”, nyökkäsin.

”Jaahas, jaahas! No, katsotaan mitä se osaa”, valmentaja nyökkäsi hyväksyvästi.



Noin puolentoista tunnin työrupeaman jälkeen sekä mä että poni olimme aivan hiestä litimärkiä. Tunsin sellaisia lihaksia joita en edes tiennyt olevan. Stetsonin alle painetut punaiset suortuvat karkailivat niskaan sidotulta ponnarilta ja mun naamani punoitti. Kaiken kaikkiaan näytimme siis kaikelta muulta paitsi edustavilta sillä hetkellä, mutta mun naamani loisti valaisten pilvisestä säästä johtuvan hämäryyden maneesissa. En edes tajunnut miten paljon niin vähässä ajassa pystyi oppimaan.

”Kyllä teistä vielä loistava westernratsukko tulee! Mä oon aika varma että toi trail ois teidän juttu, varmaan pääsette jopa kisaamaankin kohta vähän helpommissa luokissa”, valmentaja sanoi mulle valmennuksen päätteeksi. Voitte varmaan arvata, että niiden sanojen jälkeen mun naamani loisti vielä kirkkaammin jos se vain oli enää mahdollista. Mä ja Ladi, kisaamassa westernissä? Ladin musta yleissatula tuntui jotenkin kumman kaukaiselta ajatukselta, toisin kuin koristeellinen westernpenkki, johon mun takamukseni oli ehtinyt niin kummasti ihastua.

//Kohti uusia tuulia!
6 HP!

-Helena

[Helena]

Erikoistehtävä Wilmalle:

Kalkkijärven eläkeläiskerhon minibussi hyytyy Kaivostielle, vähän matkan päähän Ratapihasta. Miten pirteiden eläkeläisten päiväretken nyt käy?

Tarinan täytyy olla vähintään 400 sanan pituinen!