|
|
Post by Wilma on Dec 7, 2016 14:25:42 GMT
|
|
|
|
Post by Wilma on Dec 7, 2016 14:27:16 GMT
7.12.2016 - Se, jossa vieraillaan ravipojan luona
Tuijotin puhelimeni näyttöä epäuskoisena. Amaranthen Maximalism-albumin tahdilla sujunut karsinan siivoaminen oli keskeytynyt, kun puhelin oli kilauttanut viestiäänellään.
"Moi! Pääsetkö tänään käymään meillä Jokihaarassa? Ootan kovasti että tapaisin sut taas! t. Akseli"
Anteeksi mutta mitä hittoa? 'Ootan kovasti että tapaisin sut taas?' Voisko joku ystävällisesti selittää?
Laitoin talikon syrjään naputellakseni nopean vastauksen. Kaipa se kävisi, mulla oli tällä viikolla tet-harjoittelu jonka suoritin Ratapihassa, ja olin saanut Reiman karsinan jälkeen kaikki tehtävät tehtyä. Helenakin sanoi tarvitsevansa mua vasta illalla seuraavan kerran, joten miksipä ei.
Laitoin kännykän taskuun ja hoidin karsinan loppuun. Kippasin kottareiden sisällön lantalaan ja vein talikon ja kottikärryt paikoilleen. Puhelimeni kilahti taas. Se oli Akseli. Se ilmoitti olevansa ajolenkillä ihan sattumalta täällä päin, ja koukkaisisi hakemassa mut Ratapihasta kymmenen minuutin päästä. Mä kipitin taukohuoneeseen hakemaan kypärääni ja jäin sitten pihalle odottelemaan.
Pian Akseli hevosineen kaarsi näkyviin. Tällä kertaa sillä oli ajossa tummanrautias suokki.
"Noni! Hyppäähän kyytiin", se vinkkasi ja siirtyi kärryillä tehden tilaa. Se oli tullut ravikärryillä, joita ei oltu suunniteltu kahden hengen istuttaviksi, joten epäilin matkanteosta tulevan epämukavaa. Kun sain itseni kammettua jotenkin kutenkin kärryjen kyytiin ja olimme lähdössä, käppäilivät Elias ja Kris käsi kädessä ihan ohi. Kris moikkasi ja Elias virnuili sen näköisenä että se varmaan halkeaisi halusta tietää, kuka tämä ravipoika oli, jonka kyytiin Ratiksen pieni Wilma- ikisinkku henkeen ja vereen juuri kiipesi. Katsoin sitä murhaavasti takaisin, se yritti vaivoin pitää pokkaa. Akseli ei sitä tuntunut huomaavan, vaan käskytti tammansa ripeään raviin.
Musta tuntui koko ajan, että tippuisin kärryjen kyydistä hetkenä minä hyvänsä. Onneksi Jokihaaran valot alkoivat jo siintää näkökentässämme, ja saatoin henkäistä helpotuksesta. Tasainen maa jalkojen alla ei ollut koskaan tuntunut yhtä ihanalta kuin nyt, kun sain hypätä pois ravikärryiltä. Me veimme sen suomenhevosen karsinaansa ja hoidimme sen pikaisesti. Sitten mulle jo järjestettiinkin kunnon tallikierros, jonka jälkeen Akseli esitteli mulle oman russinsa ja sitten sen naapurikarsinassa asuvan suomenhevostamman. Se oli pieni, rimppakinttuinen, liinaharjainen ja läsipäinen, ja se näytti vähän reppanalta höristessään onnessaan rapsuttaessani sitä. Se oli ihana.
"Sä saat tänään ajaa tällä", Akseli hymyili.
"Oikeesti? Ihanaa!"
Akseli näytti vähän ylpeältä.
"Aattelin että sä ajat ja mä oon vaan kyydissä", se ehdotti. "Sä varmaan osaat ajaa?"
"Tottakai osaan!"
Ryhdyimme valjastamaan pientä rimppakinttua. Kurkkasin sen karsinan oven nimikyltistä tamman nimen. Se oli Kuuran Heljähdys eli Helke. Helke, se oli ihana nimi.
Pihalla oli jo aika pimeää, kun lähdimme matkaan. Akseli haki pihavarastosta pienen reen, kyllä, reen. Hyppäsin reen penkille ja otin ohjat käsiini. Helke pörisi innoissaan ja iloisena, se halusi jo matkaan.
Helken ajaminen oli ihanaa. Myönnetään, oli Akselikin ihan kiva. Ja söpö. Mutta Helke oli söpömpi.
"Helke on kyllä hieno, nuori tamma. Harmi vaan, että isä aikoo kai myydä sen", Akseli totesi hiukan surullisena.
"Myydä? Ei Helkeä voi myydä!" parkaisin. Olin ehtinyt lyhyessä ajassa jo kiintyä pieneen suokkineitoon.
"Mm, meillä ei ole aikaa sille, kun on monta hevosta. Ei siitä muutenkaan ravuria tule, se heittää niin herkästi laukalle. Tommonen rimppakinttukin se on, eikä se ees kasva tosta kai enää."
"Voi ei", henkäisin. Helke ei tajunnut että siitä puhuttiin, se ravasi lumessa innoissaan ja rinta rottingilla.
"Mutta... Etkö sä voisi ottaa Helkeä? Sä saisit sen melkein ilmaiseksi, isä haluaa sille vaan hyvän kodin!" Akseli yhtäkkiä sanoi ja kääntyi katsomaan minua. Tuijotin hetken pojan syvänruskeisiin silmiin.
"En mä tiedä, kun... Äh, mä kyllä haluaisin Helken, mutta äiti voi olla toista mieltä", huokaisin.
Akseli näytti pohtivalta.
"Puhu sille", se nyökkäsi. "Kyllä se suostuu, mä oon varma."
Loppumatkan pohdin vain mahdollisuutta, josko Helkestä tulisi omani. Pieni tamma oli vaan niin suloinen, että sydämeni oli sulanut sille ihan totaalisesti. Näin silmäkulmastani, että Akseli vilkuili mua aika ajoin. Saatoin jopa pistää pääni pantiksi, että se yhdessä kohtaa siirtyi ihan vähän lähemmäs mun kylkeäni.
Mä en tiennyt mitä ajatella. Mistään. Akselista tai Helkestä enkä yhtään mistään. Päässä risteili sataviisikymmentä ajatusta ristiin rastiin, ja yritin epätoivoisesti laittaa niitä järjestykseen.
|
|
|
|
Post by Wilma on Dec 13, 2016 17:13:30 GMT
13.12.2016 - Se, jossa Helke saa kuvan Testailin hiukan toisenlaista piirto-ohjelmaa ja -tyyliä, joten Helke sai koekaniinina pikaisen pääkuvan!
|
|
|
|
Post by Wilma on Dec 20, 2016 18:55:44 GMT
20.12.2016 - Se, jossa haaveista tehdään totta
Jokihaaran raskas tallinovi aukesi narahtaen.
"Mitä kummaa? Miksei täällä ole valot päällä?" kummasteli sisään astellut Wilma. Punapää napsautti valot päälle. Wilma siristeli hiukan silmiään kirkkaassa valossa, ja huomasi oitis toisen epäkohdan.
"Helke kulta, miksi HEMMETISSÄ joku idiootti on jättänyt sulle suitset karsinaan!"
Wilma kipaisi oitis Helkkeen karsinalle. Avattuaan oven huomasi tämä vielä, että joku oli kietonut tamman kaulaan suuren, punaisen rusetin.
"Mitä kummaa...?" Wilma mutisi.
Samassa tyhjillään olevasta viereisestä karsinasta syöksähti esiin tuttu hahmo, Akseli. Poika kaappasi punatukkaisen Wilman halaukseen.
"Mitäs mun suosikkityttöni? Mikset oo ratsastamassa hevosellas?" Akseli nauroi.
"Ei Ladi ole mun oma!"
"En mä Ladista puhunutkaan."
"Mitä sitten..?" Wilma kurtisti kulmiaan.
"Etkös sä lukenut Helkkeen kaulassa olevaa pientä korttia? Ihan omin käsin kirjoitin!" huokaisi Akseli muka loukkaantuneena. "Näköjään et. Sinuna kiipeisin Helkkeen selkään ja lähtisin laukkaamaan ulos sydämeni kyllyydestä, koska jos mulle tosta noin vaan lahjotettaisiin oma hevonen, tekisin mä niin oitis!"
Hitaasti ymmärrys levisi Wilman kasvoille ja riemusta kiljuen tämä hyppäsi ensin Akselin ja sitten Helkkeen kaulaan. Pian ratsukko oli jo kadonnut tallin ovesta ulos. Satulahuoneen ikkunasta vanha mies, Akselin isoisä, katseli neitosten menoa hymyillen, kyynel silmäkulmassaan.
|
|
|
|
Post by Wilma on Jan 26, 2017 15:47:06 GMT
26.1.2017 - Se, jossa haaveillaan Helkkeen kilpailu-urastaJokihaarassa oli eilen käynyt eläinlääkäri. Se oli tehnyt perustarkistuksen Helkkeellekin, joka ei ollut tykännyt eläinlääkäristä sitten yhtään. Enkä muuten minäkään. Kun mä toin Helkkeen käytävälle naruihin sen tutkittavaksi, sitä oli naurattanut.
”Kuinka vanha tämä olikaan? Aika epäsopusuhtainen ja ruipelo”, eläinlääkäri tuumasi ja naurahti, tarkoittamatta varmaan mitään pahaa sanomisillaan, mutta mua se loukkasi. Ja varmaan Helkettäkin olisi loukannut, jos se edes olisi tajunnut mitään.
Katselin tarhassa heinää rouskuttavaa Helkettä. Välillä tamma tempaisi päänsä heinäkasasta ja kirmasi näyttävästi tarhan ympäri ja palasi sitten takaisin heinäkasalleen. Eläinlääkärin käynnin jälkeen olin tosissani pohdiskellut tämän sanoja. Oli kyllä totta, että Helke oli aika ruipelo ja hassunkurinen, varsamainen. Ja se näkyi sen luonteessakin, se oli innokkaan suloinen ja hassu, ja sillä riitti elämäniloa ja virtaa.
Mutta Akselin isoisä oli tuumannut, ettei Helke enää kasvaisi, olihan Helke jo sentään 5-vuotias. Toisaalta se saisi vielä kyllä lihaksia, ehkä Helkkeen epäsopusuhtaisuus hiipuisi sitä myötä pois. Nyt sitä olisi vaan ratsastettava ja ajettava tarpeeksi, sille piti tarjota paljon liikuntaa.
Niinpä me ryhdyttiin heti toimeen. Mä vein Helkkeen sisään karsinaansa ja hain sitten varustehuoneesta sille satulan ja suitset. Mä olin saanut joulukuun lopulla synttärilahjaksi Helkkeelle satulan. Se oli hieno, musta yleissatula. Nyt siinä oli kiinni punainen satulahuopa ja karvaromaani. Se oli tuntunut kuluneen kuukauden aikana oikein hyvältä, me oltiin siihen Helkkeen kanssa tyytyväisiä molemmat.
Kun Helkkeellä oli satulansa selässä ja turpahihnattomat suitset päässä suuntasimme pienelle kentällemme aloittelemaan treeniä. Akselin isoisä oli autellut mua aika paljon Helkkeen treenaamisen kanssa, sillä se ei osannut vielä kovin paljoa ratsun hommia. Nyt se osasi kuitenkin jo kulkea jotenkinkutenkin oikeinpäin ja selvisipä se pienestä esteradastakin.
Helkkeellä oli maailman mukavin ravi istua, tasainen ja rento. Laukkakin sillä oli ihan kohtuullinen. Mutta parasta Helkkeen ratsastettavuudessa oli sen innokkuus ja reippaus, kuinka se vauva halusi aina näyttää koko maailmalle, kuinka hieno ja hyvä ja taitava maailman paras ratsu se olikaan. Joskus se koetteli hermojani innostumalla hiukan liikaa, silloin nähtiin tiikereitä kentän aidan takana joita oli juostava karkuun pukkisarjan kera. Pari kertaa se oli onnistunut tiputtamaankin mut tempauksillaan, mutta mun oli ihan pakko nauraa sille joka kerta, se katseli mua aina niin innoissaan: ”Kato mamma, kuinka taaitava mä olin! Enkös vaan hienosti antanut niiden tikrujen maistaa hiekkaa, tsadam vaan ja päästiin karkuun!”
Nyt Helkkeellä oli hyvä päivä. Se laukkasi suorana hienosti uralla. Se kaarsi kaulaa ja puri hiukan kuolainta. Sillä oli hauska, lyhyt laukka-askel, sellainen kipittävä ja siro.
Akselikin eksyi kentän aidan taakse katselemaan Helkkeen hienoa laukkaa.
”Moi Aksu! Kato, eiks Helke ookki hieno?” hihkaisin Akselille.
”On! Tehän voisitte jo ihan hyvin startata jonkun helppo C luokan!” Akseli hymyili.
”Täh? Ootko sä sitä mieltä?”
”No totta mooses! Sais Helkekki vähän kokemusta”, tuumasi Akseli.
Siirsin Helkkeen käyntiin ja pohdin Akselin ehdotusta. Miksipä ei? Se voisi olla hieno kokemus, ja kyllä mä uskoin, että Helke oli jo valmis kilpailemaan ihan pikkuluokissa.
Ja kun illalla olin viimein kotona, istuin jo tietokoneella etsimässä lähialueelta sopivia pikkukisoja.
// Wilma ja Helke osallistuvat näihin kilpailuihin luokkaan HeC!
|
|
|
|
Post by Wilma on Mar 8, 2017 13:25:25 GMT
8.3.2017 - Se, jossa kaivataan kotiin
Katselin ikkunan ulkopuolella näkyvää nummimaisemaa mietteliäänä. Muutto Skotlantiin oli tullut ihan puskista, enkä mä vieläkään oikein ollut tottunut ajatukseen. Helkkeen olin tietenkin ottanut mukaani Suomesta, mutta Ladia en voinut ottaa, ja se kirpaisi.
Hiihtolomalla olin käväissyt Suomessa morottamassa vanhoja kavereita ja Ratapihan jengiä. Vastaanotto oli ollut lämmin, oli pullaa ja kahviakin. Laura oli tainnut kuitenkin mainita muille tulostani, vaikka vannotinkin hänelle facetimen välityksellä Skotlannista, että tulo olisi pidettävä yllärinä. Me oltiin Lauran kanssa jatkettu yhteydenpitoa edelleen, vaikka eri maailman kolkissa asustettiikin. Ei ystävyyttä välimatkat estäneet.
Suomessa odotti myös mukava ylläri, Ladi oli varsonut. Kauniin, kauniin Laminan. Se oli tosi suloinen loikkiessaan sinne tänne pitkillä koivillaan.
"Voi Lamina, jos mä en olisi lähtenyt Skotlantiin, sä olisit mun ja Helenan yhteinen lellipentu, jolla mä saisin kisata kun sä olisit vanhempi", olin huokaillut silittäessäni Laminaa, ihan kuin varsa mitään ymmärtäisi.
Ladi oli saanut myös jo uuden hoitajan. Mä olin alkuun tyytynyt kyräilemään sitä vähän kauempaa, en ollut varma saatoinko pitää siitä, olihan se MUN hoitohevoseni hoitaja. (Tai no, entisen hoitohevosen, se ja sama) Urkin kuitenkin Lauralta kaiken tiedon minkä irti sain. Iitsu oli 12 vuotias, überlyhyt persoona. Se nauroi kaikkien jutuille iloisen hersyvällä äänellään. En mä sitä oikeasti inhonnut, kyllä mä sen syvällä sisimmissäni tiesin, mutta en mä siitä tykännytkään. Ehkä mä olin vaan kateellinen. Tuntui kurjalta, kun kaikki mun ja Ladin yhteiset jutut oltiin romutettu. Meillä oli ollut aina erityinen side, ja nyt se oli kuin napsaistu saksilla poikki, ja tilalle oltiin solmittu joku uusi ihminen.
Suomessa ollessani mä kävin moikkaamassa myös Akselia. Mä myönnän, me OLTIIN SEURUSTELTU ennen kuin lähdin Skotlantiin, mutta se olikin loppunut siihen. Me oltiin erottu yhteisymmärryksessä ihan vaan siksi, että me molemmat tiedettiin ettei kaukosuhteet voineet toimia. Nyt me oltiin vaan kavereita, ei enempää.
Huokaisin. Muistot sattuivat. Mutta ehkä aika parantaisi, ja mä osaisin joskus vielä hyväksyä sen, että Ladia hoiti joku muu kuin minä. Nousin tuolilta ikkunan äärestä seisomaan ja venyttelin. Ei asiat murehtimalla parane, tuumin ja lähdin tallille Helkettä ratsastamaan.
|
|
