Elainen ja Vennan päiväkirja

[Elaine]

Hey Valentine, "Venna"
Englantilainentäysverinen, tamma
Omistaja Elaine Khloe Zuckerberg

Omat sivut

[Elaine]

Täältä me tullaan
23. marraskuuta 2016 | Elaine ja Venna saapuvat Ratapihaan

"Onhan nyt kaikki varmasti mukana?", äiti kysyi laittaessaan täyteen tavaroita sullotun auton takakontin kiinni.

"Luulisin että on, mutta käyn vielä varmuuden vuoksi tarkistamassa", tuumasin ja lähdin harppomaan pitkin askelin kohti yksityistallia. Hetken päästä tulinkin jo takaisin Vennan suojien kanssa, jotka olin pessyt muiden tavaroiden tapaan pari päivää sitten, kun tamma saapui minulle. Laitoin pinkit suojat muiden tavaroiden joukkoon, jonka jälkeen istahdin etupenkille ja laitoin radion päälle. Sitten lähdimmekin ajamaan kohti Ratapihaa, jonne olisi matkaa täältä noin pari tuntia.

"Ratapiha kuulostaa loistavalta paikalta Vennalle", äiti mutisi ratin takaa hymyillen.

"Niin minustakin", sanoin ja siirsin katseeni ikkunaan. Marraskuinen maisema näytti todella kurjalta, koska vesisade oli vienyt ihan vastikään kauniin lumiset maisemat pois, jättäen jälkeensä vain karut maisemat. Minua se harmitti suunnattomasti, koska olin koko sydämmeltäni talvi-ihminen ja nyt lähinnä satoi vaan vettä, joka ei innostanut minua lainkaan.

"Eikö siinä sähköpostiviestissä muuten lukenut jotain maastoesteradasta?", äiti kysyi pienen hiljaisen hetken jälkeen.

"Niin luki, mutta sitä ei ole ilmeisesti vielä tehty. Se voisi kyllä valmistuttuaan helpottaa meidän treenaamista todella paljon, kun ei tarvitsisi lähteä aina jonkun muun tallille treenailemaan", mietin katsoessani auton tuulilasiin tippuvia sadepisaroita. "Ja pitää etsiä se valmentajakin", mutisin perään huokaisten.

"Sinun pitää siis kysyä asiaa Helenalta ja kyllä se valmentajakin löytyy ajallaan", äiti sanoi kannustavasti.

Niin.

Hetken päästä saavuimmekin Ratapihan ristaukseen, josta käännyimme kapealle soratielle. Huristelimme tasaista vauhtia tallin pihaan, jossa vastaamme käveli tallin omistaja Helena. Äidin sammuttaessa auton moottorin, nousimme tervehtimään Helenaa, joka toivotti meidät lämpimästi tervetulleiksi.

Vesisade oli muuttunut melko sakeaksi tihkusateeksi, joten se ei pahemmin haitannut vaikka inhottihan se jonkun verran. Venna sen sijaa teki trailerissa melko selväksi sen, että se halusi sieltä mahdollisimman pian ulos, joten siirryin laskemaan trailerin ramppia alas, puhuen samalla tammalle. Lopulta laskin myös takapuomin alas ja pujahdin sitten ripeästi etupuolelle nappaamaan Vennan riimunarusta kiinni, jonka jälkeen tamma peruuttikin melko reippaasti ulos trailerista, pysähtyen katselemaan ihmeissään uutta ympäristöään. Läheisimmät hevoset tarhoissa tulivat uteliaana katsomaan meitä ja osa hirnui jossain kauempana, johon Venna sitten tottakai vastasi melko kovaankin ääneen. Tamma oli niin ihmeissään, ettei se edes liikahtanut. Se vain katsoi ryhdikkäästi korvat hörössä ympärilleen, joka oli aika omituista, sillä yleensähän Venna ei malttanut olla sitten millään aloillaan.

Lopulta Helena näytti meille pikkutallin ja karsinan, jossa Venna saisi asustaa. Me siiryttiin ottamaan Vennalta kuljetussuojat pois ja vaihtamaan loimi talliloimeen, jonka jälkeen tamma sai jäädä rauhoittumaan omaan karsinaansa. Tallissa ei ollut sinä hetkenä muita hevosia, joten Venna sai tutustua omaan karsinaansa rauhassa ilman häiriötekijöitä. Mä annoin sille heinää ja vettä ämpäriin, ennen kuin siirryttiin viemään sen tavaroita pikkutallin varustehuoneeseen. Siinä kesti jonkun aikaa, mutta onneksi meitä oli kolme ihmistä, joten hommat sujuivat melko mutkattomasti. Kun kaikki tavarat oli lopulta saatu vietyä varustehuoneeseen, niin Helena näytti meille vielä paikkoja, jonka jälkeen siirryttiinkin sitten tallin puolelle allekirjoittamaan papereita ja rauhoittumaan kahvikupin äärelle. 

"Venna on ottanut tänään yllättävän maltillisesti", mutisin hymyillen ja siemaisin samalla kulauksen kuumaa kahvia.

"Totta", äiti tuumasi mietteliäästi.

"Aika mukavasti se on suhtautunut tähän teidän muuttoonne", Helena tokaisi hymyillen. "Se on kyllä hieno hevonen", nainen jatkoi.

"Niinpä, huomenna voidaan alkaa katsomaan sitä tarhaamista", sanoin. "Mä tuun tossa aamusta, niin katsotaan tilannetta sit vaikka yhdessä?", jatkoin kysyvästi.

"Sopii minulle. Tule tuossa ennen kahdeksaa, kun hevoset on syöny ja niitä aletaan viedä ulos, niin kerkeet matkaan", Helena sanoi virnistäen.

Lopulta, kun olimme juoneet kahvit loppuun, niin kiitimme Helenaa. Äidin jäädessä juttelemaan hänelle, kävin katsomassa vielä Vennaa. Tamma vaikutti rauhalliselta ja se söi parasta aikaa heinää. Karsinan nurkkaan laittamasta ämpäristäkin se oli juonut reippaasti, joten kaikki vaikutti olevan päällisin puolin hyvin. Mä sanoin Vennalle heipat, jonka jälkeen lähdin autolle. Paikkoja kolotti joka suunnalta ja väsymys alkoi painaa päälle, mutta silti olin onnellinen. Olin onnellinen siitä, että me päästiin Vennan kanssa tänne ja olin onnellinen vähän kaikesta. Lopulta äitikin saapui autolle, jolloin lähdimme kotiin, jonne oli matkaa sellaiset puolituntia.

Elaine & Venna #1

//Jess! Mahtavaa saada teidät tänne! Toivottavasti Venna kotiutuu hyvin ja pääsette pian tutkiskelemaan tallin ympäristöä paremmin

Sulla on mukava kirjoitustyyli ja mua aina lämmittää, kun vuorosanat osataan kirjoittaa oikein ja oikeinkirjotus on muutenkin kunnossa :'D Kielioppipoliisista päivää!

-Helena

[Elaine]

Viikko ja kaksi päivää
02. joulukuuta 2016 | Uusia kasvoja

Istuskelin Ratiksen taukohuoneessa lämmintä kahvia juoden. Olin käynyt hetki sitten vetämässä Vennan kanssa talven ensimmäiset hankitreenit, sillä lunta oli satanut lyhyessä ajassa todella paljon ja nyt sitä oli ihan kinoksittain. Tamma tuntui treenien aikana todella hyvältä vaikka tiesin, että sen kuntoa pitäisi saada vielä kohennettua. Onneksi meillä on kuitenkin koko talvi aikaa, joten kiirettä ei siis olisi.

Me oltiin kotiuduttu Vennan kanssa hyvin Ratapihaan ja tamma tuntui olevan jo nyt kuin kotonaan. Se on tullut hyvin juttuun tarhassa olevien Ladian ja Derryn kanssa vaikka alussa selviteltiinkin melko hanakkaan arvojärjestystä. Nyt ne tarhaavat kuitenkin sulassa sovussa toistensa kanssa ja Vennakin näyttää pitävän uusista tarhakamuista vaikka Ladia ei olekaan vielä lämmennyt ihan täysin tuolle täykkäritammalle.

Venna on tottunut hyvin myös Ratiksen rutiineihin vaikka aamulla se kolisteleekin karsinassaan malttamattomana aamuruokia odottaessaan. Komennuksesta se on kuitenkin lopettanut kolistelun, mutta on silti jatkanut pöhisemällä tallissa aamuruokia jakavalle ihmiselle. Tarhaamaan se on mennyt aina vauhdilla ja illasta talliin vielä vauhdikkaammin, sillä se tietää saavansa iltasapuskaa. Siinä on ollut taluttajalla pitelemistä, mutta onneksi se ei ole ihan nyt 6-0 vienyt. Muuten se on kyllä käyttäytynyt ihan fiksusti.

Taukohuoneen ovi kävi ja sisälle astui minulle tuntematon tyyppi, joka kuitenkin moikkasi mua iloisesti ja jatkoi matkaansa kerhohuoneelle. Mulla ei ollut hajuakaan, että kuka tuo punahiuksinen tyttö oikeen on, mutta ajattelin ottaa siitä selvää. Hörppäsin siis viimeisetkin kahvin rippeet ja lähdin tytön perään kerhohuoneelle. Siellä tiskasin mukin ja siirryin kaapilleni ottamaan tallikassiani, jonka olin aikaisemmin vienyt kaapille.

"Etkö sä oo muuten se uus tyyppi, joka tuli tänne? Sen.. Vennan omistaja?", tyttö kysyi katsoessaan mua miettivästi.

"Juu olen", vastasin hymyillen.

"Ai sori, mä olen muuten Wilma", se jatkoi pahoittelevaan sävyyn siitä, ettei esitellyt heti alkuun itseään.

"Elaine", esittelin itseni lyhyesti.

"Se Venna on muuten aika suloinen", Wilma hymyili. "Onko vaikeakin tapaus?", tyttö kysyi.

"Kohtalaisen helppo, mutta täykkäripäivillä aika mahdoton", naurahdin. "Onko sulla joku hevonen täällä?", kysyin.

"Hoidan Ladia, sitä hiirakkoa risteytysponitammaa", Wilma sanoi.

"Niin sitä, se on Vennan tarhakavereita", virnistin. "Melkoinen tapaus", jatkoin.

Juteltiin melko pitkään, kunnes minun oli ihan pakkoa lähteä. Äiti oli nimittäin tulossa hakemaan ja halusin käydä moikkaamassa vielä Vennaa ennen lähtöäni. Wilmakin oli ilmeisesti lähdössä jonnekin, joten tiemme erkanivat taukohuoneen ovella.

Venna seisoskeli tarhassa melko unisen näköisenä ja sen silmät painuivat tuon tuostakin kiinni. Ilta alkoi jo pikku hiljaa hämärtää ja suuret lumihiutaleet leijailivat hiljalleen maahan. Pakkastakaan ei ollut kuin reilut kymmenen astetta, joten päivä oli mitä mainioin. Vennan olin kuitenkin kaikesta huolimatta loimittanut huolellisesti, jotta se ei alkaisi palelemaan ja sillä näytti olevan onneksi sopivan lämmin, kun kokeilin loimen alta, joten ei hätiä mitiä. Äidin kaartaessa tallipihalle mojautin suukon Vennan kaulalle ja lähdin lopulta kävelemään autolle.

Elaine & Venna #2

[Elaine]

Auringonlaskussa
03. joulukuuta 2016 | Hankilaukkaa suuren valkoisen kanssa



Elaine & Venna #3

[Elaine]

Sattuu ja tapahtuu
16. joulukuuta 2016 |  "Siinä vaiheessa kirosin itkua pidätellen, että siinä meni hevonen.."

Venna ravaili pöhisten tarhassa, kun kävelin tarhan portille. Sen loimi oli ihan vinksallaan riehumisesta ja välillä näytti siltä, että koko hevonen meinasi mennä mukkelismakkelis, kun se pomppelehti niin rajusti. Kieltämättä kyllä Vennalle oli kertynyt ehkä turhankin paljon energiaa, sillä säät olivat olleet viimeaikoina melko vaihtelevia. Yhteen aikaan pakkasta saattoi olla liki kolmekymmentä, kun taas tänään vain viisi astetta. Lisäksi tammalle oli tullut pakollisia vapaapäiviä, kuten muun muassa silloin, kun kävin hakemassa Hertan ystäväni pihattoon. Nyt minulla oli siis kaksi hevosta huolehdittavana, joten koko päivää en voinut viettää toisen kanssa. Onneksi kuitenkin Hertta on hyvissä käsissä, eikä suomenhevostamma pahastu pienistä vapaapäivistä - onhan se suuressa pihatossa, jossa se pystyy toteuttamaan villeimmätkin villihevosleikkinsä muiden pihattolaisten kanssa.

"Vennaa", kutsuin täykkäritammaa luokseni ja rapisutin takintaskussa olevaa karkkipaperia. Aikansa riekuttuaan tamma tuli pöhisten luokseni ja nappasi ojentamani herkun kämmeneltäni, jolloin myös pujautin riimun sen päähän. Lopulta siirryttiin pikkutalliin, jossa laitoin sen karsinaan odottamaan, kun hakisin varusteet ja muut tavarat. Ajattelin tänään mennä kentällä ja vaatia Vennalta vähän enemmän, kun oltiin viimeaikoina maastoiltu niin paljon.

Lopulta saavuin varusteiden kanssa karsinalle ja Vennan mielestä varusteetkin olivat niin jännittäviä, että niillekin piti vähän pöhistä. Rauhoittelin Vennaa ja pujahdin karsinaan riisumaan siltä loimen, jonka sysäsin lopulta syrjemmälle. Alkaessani harjailemaan tammaa,  se ei malttanut olla yhtään aloillaan vaan alkoi hyörimään, maistelemaan kädessäni olevaa harjaa, minun takin hihaa ja minun hiuksia. Lopulta mun oli ärähdettävä sille ihan kunnolla, sillä ajattelin kyllä pitää omat hiukseni päässä. Rauhoittui se hieman, mutta oli se siitä huolimatta loppu ajan melko levoton.

Kun Venna seisoskeli nyrpeänä varusteet päällä karsinassaan, laitoin itselleni nopeasti ratsastussaappaat jalkaan, kypärän päähän ja hanskat käsiin, jonka jälkeen lähdettiin tamman kanssa kentälle. Matka sinne oli melko.. noh, mielenkiintoinen, sillä Venna päätti kaataa minut nurin ja tein varmaan elämäni hienoimman mahaplätsin keskelle tallipihaa. Taukohuoneen yläkerran ikkunasta näin pari ikkunassa seisovaa hahmoa, mutta en kuitenkaan sen pahemmin kerennyt katsomaan, että ketä ne oli, kun minun piti saada Venna kuriin.

Kentällä taas minulla oli lähes mahdotonta päästä Vennan selkään, kun tamma otti heti jalat alleen, kun sain toisen jalkani jalustimeen. Siispä selkään nousussa kesti ja kesti, kunnes pelastava ihminen saapui paikalle.

"Tarvitko apua?", joku kysyi minun takaani ja kun käännyin katsomaan kysyjää, niin tunnistin naikkosen Lauraksi.

"Joo, voisitko pitää tätä hetken aikaa aloillaan, että pääsen sen selkään?", kysyin.

"Voinhan minä", Laura vastasi hymyillen ja tarttui sitten määrätietoisesti Vennan ohjiin.

Hetken päästä olinkin jo kavunnut tamman selkään ja kiitin vuolaasti Lauraa, joka jäi katselemaan meidän menoa kentän reunalle. Me otettiin Vennan kanssa melko pitkät alkukäynnit- ja ravit. Laukkaa en edes uskaltanut tässä vaiheessa ottaa, sillä tiesin Vennan kuumahtavan siitä. Toisaalta siitä kuumahtamisesta on sentään jotain hyötyä, sillä käytiin tamman kanssa 4. ja 5. päivä kisaamassa kenttäratsastuskilpailuissa, tutustumisluokissa ja tultiin kumpanakin päivänä toiseksi. Tuolloin Venna kävi niin kuumana, että pelkäsin sen ryöstävän tai ainakin sillä vauhdilla kaatuvan. Niin ei onneksi käynyt, mutta oli siinä kyllä pitelemistä!

"Soojaa", rauhoittelin Vennaa, joka mukelsi malttamattomana kuolainta ja otti omituisia pomppuaskelia. Se olisi halunnut karauttaa suoraan kiitolaukkaan, mutta sitä minä en sallinut. Tässä vaiheessa moitin omaa tyhmyyttäni. Olisi ollut varmaan fiksua juoksuttaa Vennaa ensin liinassa, jotta ylimääräiset energiat olisi saatu pois ja nousta vasta sitten sen selkään. Vaan ei, tyhmyydestä kärsii aina ja tällä kertaa kärsi minut kädet ja oikeastaan koko kroppa.

Siinä meni jonkun aikaa ennen kuin Venna viitsi edes alkaa kuuntelemaan minua. Samalla se tosin hötkyili asioiden kanssa ja säpsyili kentän pelottavaa nurkkaa. Saatiin lopulta kuitenkin monta hyvää pätkää, jolloin päätin, että kentällä työskentely sai jäädä siihen ja lähdettiin tamman kanssa maastoon vähän tuulettamaan pääkoppaa. Siinä samalla Laurakin lähti omille teilleen. Vennalla oli vaan niin valtavasti virtaa, että mun oli pakko saada purettua sitä jotenkin, joten mentiin lopulta pellolle, jossa päästin Vennan hallittuun laukkaan. Lunta oli jo varmaan metritolkulla, joten selässä pysyminenkin oli aika haastavaa, kun Venna joutui nostelemaan jalkojaan niin korkealle ja meno oli muutenkin niin reipasta. Kuumana se kyllä kävi ja pureskeli kuolaimia niin että kuolakin lensi. Kun oltiin laukattu tarpeeksi, siirsin Vennan raviin ja mentiin pelto pari kerta ympäri. Lopulta siirryttiin käyntiin ja mentiin takaisin tielle, josta lähdettiin tallille. Koska Vennalla oli loputon energia, niin se tepasteli hassusti sivuttain, päätään heitellen, kuin olisi halunnut ottaa vielä kunnon laukkaa tallille. Siihen en kuitenkaan ryhtynyt, sillä en tiennyt, että saisinko tässä tilassa olevaa hevosta edes pysäytettyä.

Matkalla alkoi jo hieman hämärtämään ja se sai Vennan hieman levottomaksi. En tiennyt mistä se johtui, sillä yleensä pimeän tulo ei sitä pahemmin hetkauttanut. Nyt se kuitenkin pöhisi ja pomppelehti allani, kuin mikäkin jännittynyt vieteri. Ja sitten tapahtuikin jotain, jonka jälkeen oli helvetti irti.

Jumalattoman kokoinen, pitkäkorvainen- ja koipinen rusakko loikkasi meidän eteemme, jolloin Venna otti ja hyppäsi ensin sivulle ja teki sitten jyrkän u-käännöksen, lähtien lopulta jäätävään kiittolaukkaan. Minä taas olisin lentänyt kaaressa alas selästä, ellen omaisi hyviä refleksejä ja jos en olisi tarrannut voimalla kiinni sen kaulaan. Nyt matkasin pakokauhun vallassa olevan hevosen selässä, yrittäen samalla rauhoitella ja pysäyttää Vennaa ja yrittää olla samalla myöskin tippumatta. Tasapainoni on hyvä, mutta ikuisuuksia se ei kestänyt. Tarvittiin vain yksi täykkärien tapainen näkymättömän mörön väistämissivuloikkahyppy, jolloin tipahdin ryminällä alas lumiselle tienpientareelle, hevosen jatkaen vielä armottomampaa kiitolaukkaa eteenpäin.

Mitkään huudot eivät auttaneet, eikä kyllä sekään, että mutkan tullessa Venna kaatui pahasti. Siinä vaiheessa kirosin itkua pidätellen, että siinä meni hevonen, nyt meni jalka tai jotain. Venna kuitenkin nousi hölmistyneenä takaisin jaloilleen, mutta oli selvästi todella jäykähkö. Se lähti kuitenkin jäykkää laukkaa eteenpäin, minun lähtiessäni sen perään. Mutkalle saavuttuani huomasin vastaan tulevan auton. Huidoin sille paniikissa käsiä, että pysäyttää autonsa, mutta fiksuna ihmisenä se käänsi maasturinsa sivuttain tielle, jolloin Vennan oli pakko pysähtyä. Nopeasti nainen siirtyi autosta ulos ja nappasi Vennan roikkuvista ohjista kiinni, tamman kuitenkin tehdessä toisen u-käännöksen, yrittäen päästä karkuun pelottavaa maasturia ja naista. Onneksi kerkesin paikalle rauhoittamaan tilannetta.

"Kiitos todella paljon, kiitos", sanoin naiselle hengästyneenä kädet tutisten ja ääni väristen.

"Mitä tapahtui, oletko kunnossa?", se kysyi huolestuneena katsoen vuorostaan minua ja vuorostaan Vennaa. Tamma pöhisi jännittyneenä. Se oli saanut kunnon tärähdyksen kaatuessaan ja siltä se kyllä näyttikin, kun se oli niin kankea.

"Oltiin menossa takaisin tallille, kun se säikähti tielle hypännyttä rusakkoa, minä tipahdin vähän matkan päässä ja se vielä kaatui tuossa mutkassa", selitin hajamielisesti koko kroppa tutisten, kun muistelin tapahtunutta.

"Tehdäänpä niin, että minä siirrän autoa vähän sivummalle ja lähdetään yhdessä sinne tallille", nainen sanoi kannustavasti hymyillen. Minä olin aivan paniikissa ja tuntui, ettei jalat enää kanna. Onneksi nainen lähti mukaan ja päästiin pimeän tultua turvallisesti tallille.

Nainen halusi jutella tallin omistajan kanssa ja minä taas soitin äidille, joka tuli hetkessä paikalle. Helena vilkaisi Vennaa ja huolellisen tutkimuksen jälkeen hän tokaisi, että tammalla ei ole hätää. Vähän jäykkänä se oli kaatumisesta, mutta murtumia tai muutakaan vastaavaa ei näyttänyt olevan. Vasta siinä vaiheessa pystyin oikeasti huokaisemaan. Osa paikalla olleista tallilaisistakin oli tulleet katsomaan, että mikä meininki pikkutallissa oikein on. Siinä vaiheessa myös päätin, etten mene enää ikinä yksin maastoon vaikka olisihan se sama tapahtunut toisen ratsukon ollessa paikalla. Tällä kertaa tuuri oli kuitenkin matkassa reilusti, eikä mitään vakavaa sattunut.

Elaine & Venna #4


//Huhhuh, olipas jotenkin todentuntuinen kuvaus tuosta putoamisesta ja siihen johtavista tapahtumista. Onneksi ei sattunut mitään pahempaa!

-Helena

[Elaine]

Pakkanen
04. tammikuuta 2017 | Nenä punaisena, sormet kohmeessa ja varpaat jäässä

"Jessus kun tuolla ulkona on kylmä!", taukohuoneelle saapunut Milena mutisi hieroen kohmettuneita käsiään yhteen, ja suuntasi sitten patterin luokse lämmittelemään.

"Niinpä! Näinä kylminä pakkaspäivinä toivoisi, että Ratiksessa olisi maneesi, niin ei ainakaan jäätyisi ratsastaessa ihan jääukoksi", Nelli naurahti. "Paljonko siellä on muuten tällä hetkellä pakkasta?", se jatkoi kysyen.

"Veikkaan hiukan yli kahtakymmentä, ainakin se on luvannut jotain sellasta ja enemmänkin", tuumasin virnistäen viltin lomasta, jonka olin raahannut mukanani tallille.

"Hirveetä, ihan liian kylmä", Wilma huokaisi haikeasti. "Olispa jo kesä", se jatkoi selvästi haaveillen kesän lämpimistä ilmoista.

"Nääh, kesät on liian kuumia", mutisin hörähtäen, saaden lyötyä itseeni kummaksuvia ja ihmetteleviä katseita, mutta en jaksanut välittää. Olihan se kesäkin ihan jees, mutta ihmeellisenä sydänongelmaisena lapsukaisena (tai näin ainakin epäilen) hengittäminen kuumassa ilmassa on aivan jotain muuta kuin hauskaa, joten viihdyn enemmän viileässä vaikka eihän tuo ongelma ole estänyt minua liikkumasta kesäisin.

"Mitääh!!?", Wilman huuto kajahti taukohuoneella ja hetkessä naikkonen oli hypännyt sohvalta suorille jaloilleen. "Missi varsoi tänään orivarsan", se jatkoi lopulta leveä hymy kasvoillaan.

"Siistii, pikku varsa, Ratapihassa", mutisin virnistäen, yrittäen samalla ajatella, että minkähän näköinen tuo varsa mahtoi olla.

"Mennäänkö katsomaan?", Milena kysyi innosta hihkuen, saaden meidät katsomaan mietteliäästi naikkosen suuntaan.

"No tottakai", Nelli naurahti lopulta, meidän nyökätessä innoissamme.

Hetkeä myöhemmin tallustelimme päätalliin ja sieltä pujottelimme tiemme Missin karsinalle, jossa olivatkin jo Helena, Laura ja muutama muukin vähän vieraampi ihminen. Nyökkäsin muiden tapaan tervehdyksen ja katsoimme hiljaa, kuinka pieni ja heiveröinen orivarsa tutisi emänsä takana pitkillä koivillaan ja katseli meitä uusia tulijoita uteliaana.

"Voi kuinka suloinen se on", Wilma katsoi orivarsaa, silmissään ainakin tuhat sydänkuviota.

"Älä muuta sano, se on tosi hieno", ihastelin muiden tapaan uutta pienokaista.

"Onko sillä jo nimi?", Nelli kysyi Helenalta, joka nyökkäsi salamyhkäisesti.

"Stormbringer", nainen sanoi hetken päästä hymyillen, meidän tuijottaessamme varsaa liikahtamattakaan.

Katselimme kaksikkoa melko pitkään, kunnes Helena viittoi meitä lopulta lähtemään. Nyt oli hyvä jättää Missi ja varsa rauhaan, jotta ne saisi tutustua toisiinsa ilman häiriötekijöitä.

Muiden lähtiessä omille teilleen, päätin kipaista vielä ennen lähtöäni Vennan luona. Tamma oli tällä hetkellä ulkona, mutta ajattelin napata sen mukaani sisälle, sillä olihan se ollut jo aamupäivästä asti ulkona ja pakkanen näytti alkavan kirimään iltaa myöten.
 Hyytävän kylmän pakkasen saattelemana siis hipsin reippaasti tarhan portille, hengityksen höyrytessä pienen tuulenvireen mukaan, kohti yläilmoja. Iltapäiväkin alkoi jo hämärtää, mutta vaikka katulamput eivät olleetkaan vielä syttyneet, niin onneksi hohtavan valkoinen lumi heijasti valoa sopivasti, joten ei ihan pimeässä tarvinnut kävellä.

"Mitäs mun mussukka?", leperteli tarhan portille tulevalle Vennalle. Se näytti haluavan sisälle, joten hetken aikaa tammaa katsellessani, napsautin riimunarun sen päitsiin ja vein sen lopulta pikkutallin lämpöön. Vennan pöhistessä innoissaan omassa karsinassaan, riisuin sen loimista ja annoin sille hieman heinää heinäverkkoon mutusteltavaksi. Lopulta, kun olin laittanut loimet niiden omille paikoilleen, jäin rapsuttelemaan ja höpöttelemään Vennalle ummet ja lammet. Se kyllä jaksoi kuunnella mun asioita, vaikka enhän mä koskaan siltä vastausta saanutkaan.

Elaine & Venna #5

[Elaine]

Talven riennoissa
06. tammikuuta 2017 | Venna tarhailee uusi loimi päällä



Elaine & Venna #6