Post by Kristiina on Aug 29, 2016 18:36:34 GMT
Niityllä | kymmenes
"Kristiiinaaaa! Voinks mä tulla teidän morsiusneidoksi?" kajahti kirkas, erittäin kovaääninen huuto rappukäytävästä. Mä meinasin melkein pudota penkiltä sen kuullessani.
"Häh? Kuka on menossa naimisiin?" kysyin sisään tuiskahtaneelta Wilmalta perin pohjin pöllämystyneenä.
"Ootpa sä taas tyhmä, koko tallihan sen jo tietää, älä yhtään esitä ettet tietäis mitään siitä et Elias kosi sua!"
"Mitä? Kosi? Miksen mä tiedä tästä mitään?" ihmettelin. Olin pudonnut jo ihan kärryiltä missä tässä nyt oikein mentiin. Wilma kurtisti kulmiaan mietteliäästi ja laukoi sitten:
"Kristiina, onkohan sulla dementia? Oon kuullu et se voi kyllä tulla nuorellakin iällä, vaikka kurjaahan se tietenkin on."
"Äh, ei mulla mitään dementiaa ole, eikä me olla Eliaksen kanssa nyt mihinkään naimisiin menossa! Mistä helkutista te sellaista ootte saaneet päähänne?" puuskahdin.
"No Kaisa-mummo kertoi että..."
"Justjust, Kaisa-mummopa hyvinkin..." mutisin ja nousin ylös penkiltä lähteäkseni etsimään Eliasta.
Onneksi Elias löytyi helposti kentän laidalta Lauran ratsastusta katselemasta.
"Mennään maastoon, puolelta lähdetään, mennään niitylle EIKÄ vastaväitteitä!" sanoin hiljaa pojalle ja suikkasin nopean suukon hänen poskelleen. Elias katsoi mua vähän yllättyneenä mutta mä loikin jo tarhoille Siniä hakemaan. Me molemmat tiedettiin mitä niittymaasto tarkoitti, silloin jommallakummalla oli jotain todella tärkeää asiaa toiselle. Niitty oli meille molemmille tärkeä paikka, siellä me oltiin tutustuttu toisiimme paremmin ja vietetty monta kaunista kesäiltaa yhden suuren tammen alla katsellen laskevaa aurinkoa. Ei ihmekään että Elias hämmästyi, kun halusin mennä niitylle.
Sini mutusteli heinää rauhakseltaan kun kipitin tarhan portin taakse, mutta se tuli luokse kun huusin sitä. Varovasti se hankasi silmäkulmaansa mun käsivarteeni ja hymyillen mä rapsutin sitä otsasta. Pujotin violetin riimun tamman siroon päähän ja talutin sen kohti tallia.
Vartin päästä olimme Eliaksen kanssa pihalla valmiita lähtöön. Kävelimme rinnakkain leveällä hiekkatiellä. Kumpikaan ei sanonut mitään, eikä tarvinnutkaan. Koetin arvailla mitä Eliaksen päässä liikkui. Alkuilta oli täynnä syksyn huumaavia tuoksuja. Joku oli tuonut rehuvarastoon suuren ämpärillisen omenia ja ämpärin kylkeen lapun, jossa luki 'ota tästä!' Mä olin kiikuttanut sieltä Sinille jo muutaman, ja tämän maastolenkin päätteeksi se saisi sieltä yhden mehukkaan omenan.
Pian saavuimme niityn laitaan. Hevoset saivat jäädä niityn laitaan riimunnaruilla puohin sidotuiksi. Mä tartuin Eliasta kädestä ja kuljimme yhdessä sen suuren tammen juurelle. Vaikka syysilma olikin vähän viileä, ei mua palellut yhtään, auringon säteet lämmittivät mukavasti samoin kuin Eliaksen kehosta hohkaava lämpö, kun käperryin ihan häneen kiinni.
"Mä tiedä, että sulla on jotain asiaa, sä näytät ihan siltä", Elias kiusoitteli, kun olin hetken hiljaa.
"Niin onkin", nyökkäsin ja jatkoin, "mikä tää juttu on mitä tallilla kuulee? Että me oltaisiin menossa naimisiin?"
"Ai hmm, sä kuulit siitä?"
"Miten tuolla voi olla kuulematta mistään juoruista", virnistin iloisesti.
"Niin tietty", Elias hymähti. Hetken poika oli hiljaa kuin miettien mitä sanoisi, mutta sitten hän jatkoi: "Mä epäilen että toi on vaan joku Kaisa-mummon omasta päästään keksimä juttu, ei mitään vakavampaa. Paitsi nyt kaikki luulee että me ollaan menossa naimisiin."
"Niin, ethän sä TODELLAKAAN oo mua kosinut, ainakaan mun muistaakseni!" naurahdin kevyesti ja seurasin katseellani niityn halki loikkivaa rusakkoa. Elias oli hetken hiljaa.
"Haittaako se sua?" se kysyi varovasti.
"Ai mikä?"
"No etten oo kosinu sua."
Hetken mä kelasin pilailiko Elias vain, mutta sen silmät näyttivät huolestuneilta.
"Ei todellakaan, ei sun Elias vielä tarvi! Ehkä joskus, mutta ei vielä, me ollaan ihan nuoria vasta", nauroin.
"No hyvä", Elias huokaisi, "musta ei nimittäin olisi siihen. Vielä."
"Niin, vielä", kiusoittelin ja painoin nenäni Eliaksen poskea varten. Elias painoi kevyen suukon hiuksiini ja mä jäin siihen, painautuneena Eliasta vasten.
Ja joku vanha, kaljuuntuva naapurin pappa taisi mennä kitisevällä polkupyörällään sen niityn ohi ja pysähtyä meitä katsomaan. Mä en sitä edes huomannut, ja vaikka olisinkin huomannut, en olisi välittänyt, kunhan vain sain olla siinä.
//Apua! Tallin puskaradio kahisee jälleen :'D
6 HP!
-Helena
"Kristiiinaaaa! Voinks mä tulla teidän morsiusneidoksi?" kajahti kirkas, erittäin kovaääninen huuto rappukäytävästä. Mä meinasin melkein pudota penkiltä sen kuullessani.
"Häh? Kuka on menossa naimisiin?" kysyin sisään tuiskahtaneelta Wilmalta perin pohjin pöllämystyneenä.
"Ootpa sä taas tyhmä, koko tallihan sen jo tietää, älä yhtään esitä ettet tietäis mitään siitä et Elias kosi sua!"
"Mitä? Kosi? Miksen mä tiedä tästä mitään?" ihmettelin. Olin pudonnut jo ihan kärryiltä missä tässä nyt oikein mentiin. Wilma kurtisti kulmiaan mietteliäästi ja laukoi sitten:
"Kristiina, onkohan sulla dementia? Oon kuullu et se voi kyllä tulla nuorellakin iällä, vaikka kurjaahan se tietenkin on."
"Äh, ei mulla mitään dementiaa ole, eikä me olla Eliaksen kanssa nyt mihinkään naimisiin menossa! Mistä helkutista te sellaista ootte saaneet päähänne?" puuskahdin.
"No Kaisa-mummo kertoi että..."
"Justjust, Kaisa-mummopa hyvinkin..." mutisin ja nousin ylös penkiltä lähteäkseni etsimään Eliasta.
Onneksi Elias löytyi helposti kentän laidalta Lauran ratsastusta katselemasta.
"Mennään maastoon, puolelta lähdetään, mennään niitylle EIKÄ vastaväitteitä!" sanoin hiljaa pojalle ja suikkasin nopean suukon hänen poskelleen. Elias katsoi mua vähän yllättyneenä mutta mä loikin jo tarhoille Siniä hakemaan. Me molemmat tiedettiin mitä niittymaasto tarkoitti, silloin jommallakummalla oli jotain todella tärkeää asiaa toiselle. Niitty oli meille molemmille tärkeä paikka, siellä me oltiin tutustuttu toisiimme paremmin ja vietetty monta kaunista kesäiltaa yhden suuren tammen alla katsellen laskevaa aurinkoa. Ei ihmekään että Elias hämmästyi, kun halusin mennä niitylle.
Sini mutusteli heinää rauhakseltaan kun kipitin tarhan portin taakse, mutta se tuli luokse kun huusin sitä. Varovasti se hankasi silmäkulmaansa mun käsivarteeni ja hymyillen mä rapsutin sitä otsasta. Pujotin violetin riimun tamman siroon päähän ja talutin sen kohti tallia.
Vartin päästä olimme Eliaksen kanssa pihalla valmiita lähtöön. Kävelimme rinnakkain leveällä hiekkatiellä. Kumpikaan ei sanonut mitään, eikä tarvinnutkaan. Koetin arvailla mitä Eliaksen päässä liikkui. Alkuilta oli täynnä syksyn huumaavia tuoksuja. Joku oli tuonut rehuvarastoon suuren ämpärillisen omenia ja ämpärin kylkeen lapun, jossa luki 'ota tästä!' Mä olin kiikuttanut sieltä Sinille jo muutaman, ja tämän maastolenkin päätteeksi se saisi sieltä yhden mehukkaan omenan.
Pian saavuimme niityn laitaan. Hevoset saivat jäädä niityn laitaan riimunnaruilla puohin sidotuiksi. Mä tartuin Eliasta kädestä ja kuljimme yhdessä sen suuren tammen juurelle. Vaikka syysilma olikin vähän viileä, ei mua palellut yhtään, auringon säteet lämmittivät mukavasti samoin kuin Eliaksen kehosta hohkaava lämpö, kun käperryin ihan häneen kiinni.
"Mä tiedä, että sulla on jotain asiaa, sä näytät ihan siltä", Elias kiusoitteli, kun olin hetken hiljaa.
"Niin onkin", nyökkäsin ja jatkoin, "mikä tää juttu on mitä tallilla kuulee? Että me oltaisiin menossa naimisiin?"
"Ai hmm, sä kuulit siitä?"
"Miten tuolla voi olla kuulematta mistään juoruista", virnistin iloisesti.
"Niin tietty", Elias hymähti. Hetken poika oli hiljaa kuin miettien mitä sanoisi, mutta sitten hän jatkoi: "Mä epäilen että toi on vaan joku Kaisa-mummon omasta päästään keksimä juttu, ei mitään vakavampaa. Paitsi nyt kaikki luulee että me ollaan menossa naimisiin."
"Niin, ethän sä TODELLAKAAN oo mua kosinut, ainakaan mun muistaakseni!" naurahdin kevyesti ja seurasin katseellani niityn halki loikkivaa rusakkoa. Elias oli hetken hiljaa.
"Haittaako se sua?" se kysyi varovasti.
"Ai mikä?"
"No etten oo kosinu sua."
Hetken mä kelasin pilailiko Elias vain, mutta sen silmät näyttivät huolestuneilta.
"Ei todellakaan, ei sun Elias vielä tarvi! Ehkä joskus, mutta ei vielä, me ollaan ihan nuoria vasta", nauroin.
"No hyvä", Elias huokaisi, "musta ei nimittäin olisi siihen. Vielä."
"Niin, vielä", kiusoittelin ja painoin nenäni Eliaksen poskea varten. Elias painoi kevyen suukon hiuksiini ja mä jäin siihen, painautuneena Eliasta vasten.
Ja joku vanha, kaljuuntuva naapurin pappa taisi mennä kitisevällä polkupyörällään sen niityn ohi ja pysähtyä meitä katsomaan. Mä en sitä edes huomannut, ja vaikka olisinkin huomannut, en olisi välittänyt, kunhan vain sain olla siinä.
//Apua! Tallin puskaradio kahisee jälleen :'D
6 HP!
-Helena