Kristiinan Kommellukset

[Kristiina]

Kristiinan kommellukset


Tarinoita Kristiinan elämästä. 

[Kristiina]

17.6.2016 | Järkytys


Seisoin eteisen peilin edessä kiskoen Kingslandin uutta hupparia päälle. Nappasin avaimet valkoisen piirongin päältä ja astelin pihalle.


Meidän mökki oli aika mukava paikka, se oli moderni eikä edes älyttömän mökkimäinen paikka. Mä olin viihtynyt siellä hyvin mutta jokin kalvoi silti mieltäni. En ollut mitenkään kovin hyvissä väleissä vanhempieni kanssa tällä hetkellä, ja halusin nyt jotenkin korjata asian.

*** 

Pysäytin auton meidän tallin pihaan ja vedin henkeä. Katselin auton ikkunan takaa, kuinka eräs yksityisen omistaja talutti hevostaan maneesiin. Kiskaisin turvavyön irti ja lähdin marssimaan kohti vauraan näköistä, keltaista omakotitaloa. Kokeilin ovea. Se ei ollut lukossa. Astelin sisään eteiseen, joka tuntui sillä hetkellä kovin vieraalta, vaikka se oli mun kotini eteinen. Tämä oli mun kotini. Ei meidän mökki jossa mä tällä hetkellä elelin, vaan tämä hulppea, kaksikerroksinen omakotitalo. 

”Huhuu? Onks täällä ketään?” huusin yhä eteisessä seisoen. Kiireiset askeleet lähenivät ja käytävän päästä kurkkasi ruskeahiuksinen nainen.
”Kristiina!” tämä huusi iloisena ja juoksi mun luo. ”Meillä on ollut niin kova ikävä sinua!”
”Äiti rauhoitu! Missä isä on?”
”Lähti ratsastamaan kentälle. Otatko kahvia? Just keitin.”
”Voisin mä vähän ottaa.”


Istuuduimme puhtaana kiiltelevän keittiön pöydän ääreen. Sain eteeni kupin kahvia ja lipitin sitä hiukan hermostuneena.
”Niin mä… Oli mulla asiaakin. Siis siksi mä tulin. Mä haluaisin pyytää anteeksi”, kohotin katseeni kahvikupista vastapäätä istuvaan äitiin.
”Ei sun tarvitse mitään anteeksi pyydellä…” äiti aloitti mutta mä keskeytin sen.
”Mä olin itsekäs, ja mä tajuan sen nyt.”
”Voi kulta pieni… Minä muuten imuroin tänään huoneessasi, voit viedä laukkusi sinne vaikka heti”, äiti sanoi.
”No kun… Mä… Mä en tullut jäädäkseni.” takeltelin.
”Kuinka niin et?” äiti katsoi mua hölmistyneenä.
”Kun… Mun paikka on Ratapihassa. Mä kuulun sinne. Sini tarvii mua, Helena tarvii mua ja E…” olin vähällä lipsauttaa ’Elias tarvii mua’ mutta suljin suuni viime hetkellä.
”Mitä olit sanomassa?” äiti kysyi kiinnostuneena.
”E-en mitään.”
”Ei kun kyllä sä olit jotain sanomassa!”


Onneksi meidän tallityöntekijä Eero tuli juoksujalkaa keittiöön.
”Aarne putosi! Aika pahasti okserin päälle, ambulanssi on tulossa!” mies huohotti.

Isä oli pudonnut. Hänet pitäisi viedä sairaalaan.

Kuulin rikkoutuvan posliinin ääniä ja katsoin äitiä. Äiti oli jäätynyt niille sijoilleen, ja kahvikuppi lojui särkyneenä keittiön lattialla.

[Kristiina]

20.6.2016 | Yllätysvieras

Mä olin juuri kaivamassa pakastimesta jäätelöä, kun kuulin sorapihan rahisevan autonrenkaiden alla. Läväytin pakastimen oven kiinni ja kulmiani kurtistellen hiipparoin ikkunalle katsomaan, kuka oli tulossa. Hihkaisin kuitenkin ääneen riemusta, kun näin tutun, hopeanharmaan Audin pihalla ja sieltä kömpi esiin tuttu, turvallinen poika.
"Jesse! Mitä sä täällä?" hihkaisin serkkupojalle, kun olin juossut ulko-ovelle ja lämäyttänyt sen auki. Jesse virnisti tuttua hymyään.
"Päätin käydä moikkaamassa, kun liikuskelin täällä päin."
"Mistä sä tiesit et mä oon täällä?" ihmettelin.
"Sun äitis kertoi", Jesse hymyili. Se näytti ihan samalta kuin ennenkin, hymykuoppineen kaikkineen. Tummanruskea tukka oli samalla tavalla hyvännäköisesti pörrössä ja vihreät silmät loistivat yhtä ystävällisinä kuin ennenkin, kun se katseli mua iloisesti.
"Tuu nyt sisään, ei jäädä tänne ulos seisomaan!" kiskoin pojan sisään. Jesse seurasi mua olkkariin.
"Haluutsä kahvia?" kysyin häneltä.
"Voin mä ottaa."

Pistin kahvinkeittimen laulamaan ja kaivoin kaksi mukia kaapista. Kun kahvi oli valunut kaadoin kuuman juoman mukeihin ja sekoitin niihin vielä vähän maitoa. Jesselle laitoin myös hiukan sokeria, mä muistin, että se joi kahvinsa aina sokerin kanssa.
"No? Mitä sulle kuuluu?" hymyilin ja ojensin toisen mukeista Jesselle.
"Tässähän tää menee, entä sulle? Mä kuulin et sä oot riidoissa vanhempies kanssa", Jesse kysyi ja katsoi mua tutkivasti.
"Joo. Ne ei kattonu hyvällä, et mä sain hoitohevosen yheltä maalaistallilta, Ratapihasta. Mä muutin nyt sit tänne."
"Jaa? Minkälaisen hoitohevosen?"
"Oota, mä näytän kuvaa."

Laskin kahvimukin pöydälle etsiäkseni puhelimen kuvagalleriasta kuvia Sinistä.
"Aika jees", poika totesi. Jesse oli itsekin hevosihmisiä, sillä oli ollut oma kilpahevonen ja poniaikoinaan se oli kilpaillut maajoukkueessa asti, mutta nyt kun se asui Helsingissä ja kävi siellä töissä oli hevostelut jääneet vähän vähemmälle.

Jessen seurassa oli aina mukavaa, olin ollut hyvää pataa serkkuni kanssa jo pienestä pitäen. Niinpä nytkin aika kului humahtaen.
"Ai, kello on jo noin paljon! Mun pitää kohta valmistautua, mulle tulee yks kaveri kylään", katsoin seinällä olevaa suurta kelloa.
"Ai? Kuka kaveri?" Jesse kysyi.
"Yks Elias vaan..."
"Vai Elias?" Jesse virnisti ja vinkkasi silmää. "No mutta, munkin täytyy varmaan nyt lähteä. Kiitti kahvista, seurasta ja kaikesta!"
"Ei mitään!" sanoin ja lähdin saattamaan poikaa autolle.

"Lupaa käydä taas jossain vaiheessa kylässä?" hymyilin Jesselle.
"Tottakai! Tuun heti kun kiireiltäni kerkeän", Jesse virnisti takaisin. Halasin poikaa ja vilkutin hänelle sitten hyvästiksi. Jesse vilkutti takaisin ja ajoi pian pois näkyvistä.

Yhtäkkiä mun puhelin värähti hennosti. Avasin näytön; yksi vastaanotettu WhatsApp-viesti. Se oli Elias.
"En pääsekkään tulemaan", viestissä luki. Ei selityksiä, vain nuo kolme sanaa.
"Ai? Harmi! No tuu sit joku toinen kerta " näpyttelin vastaukseksi. Lähdin sisälle tietämättä, että Elias seisoi aivan lähellä meidän mökkiä suojassa männikön takana vihaisesti manaten ja maata ärtyneenä potkien.