|
Post by Elias on Aug 23, 2016 14:37:16 GMT
Kolmaskymmenesviides | Kiusallinen Kaisa
”No, itseasiassa mä siivosin Karrin karsinan jo”, vastasin Kristiinalle, joka ehdotti, että siivoaisimme hoitohevostemme karsinat. Jatkoin kuitenkin: ”Mut voin siivota vaikka Latinan karsinan. Nelli tuskin pahastuu. Sitä paitsi silleen olisin hyvin kuuloetäisyydellä” ”Jos sä vaan haluut”, Kristiina naurahti ja lähdimme hakemaan talikot ja kottikärryt. Meillä oli Krisin kanssa mennyt todella hyvin viimeaikoina. Melkein tuntui, että olisimme jo kasvaneet kiinni toisiinsa. Tai niin ainakin muut meistä aina kommentoivat, kun istuimme vierekkäin sohvalla. Lähinnä pelkäsin, että jossain vaiheessa olisi aika kasvaa erilleen. Toivottavasti se aika ei kuitenkaan koittaisi vielä pitkään. Koulujenalku oli ainakin lähtenyt hyvin käyntiin, vaikka Kris kävikin toista koulua.
”On kyllä kiva siinä mielessä, että koulut alkoivat, niin saa vähän rutiinia päivään”, aloitin keskustelun Latinan karsinasta käsin. ”Sanos”, Kristiina kommentoi viereisestä karsinasta ja jatkoi: ”Harmi vaan, ettei nähdä enään niin usein.” ”Niin no, se on kyllä totta”, sanoin vaisummin. Hetken hiljaisuuden jälkeen avasin jälleen suuni. ”Pelkäätkö sä, että me kasvetaan tiedostamatta erilleen näin arkeen palatessa?” Kristiina näytti selvästi hämmentyneeltä syvällisestä kysymyksestäni, mutta oli varmasti itsekin miettinyt samaa, koska vastaus tuli nopeasti: ”Pelkään… Mut onneks me nähdään tallil-” Kristiinan lause jäi kesken Kaisa-mummon astellessa talliin. Hän jatkoi lauseensa loppuun: ”tallilla usein. Eiköhän kaikki järjesty.” ”Mitäs, mitäs? Ei kai nuorella parilla ole rakkausongelmia?” Kaisa-mummo kyseli kävellessään käytävällä ja pysähtyi Latinan ja Sinin karsinoiden väliin käytävän puolella. ”Eiii suinkaan, pohdiskellaan vaan”, Kristiina vastasi kohteliaasti. ”Tiedättehän, että voitte aina kääntyä puoleeni noissa rakkausasioissa”, Kaisa sanoi ja vinkkasi silmää kummallekin.
Näin sivusilmällä, että Kristiinaa alkoi huvittaa tilanne. Minua enemmänkin järkyttää. ”Ennen vanhaa monet menivätkin jo teidän iässä naimisiin. Minäkin menin melko nuorena naimisiin. Ai, että muistan vielä kun Jarkko kosi minua! Jokos Elias on jo kosinut sinua, Kristiina? ” ”E-heii, vielä toistaiseksi ainakaan!” Kristiina vastasi ja kuulin talikon kolahtavan karsinan lattialle Sinin karsinassa. Tunsin kuinka itse valahdin ihan punaiseksi. Kristiinaa alkoi selvästikin naurattaa, muttei halunnut näyttää sitä Kaisalle, joten katseli vain muualle. ”Ai ei?! Mukava kuulla, ettei vielä toistaiseksi, koska sehän tarkoittaa, että se on vielä edessäpäin. En kyllä millään malttaisi odottaa. Ratapihastakin tulisi niin kaunis hääpaikka! Elias, katsokin sitten, että kosit nätisti”
En saanut sanaa suustani, vaikka kuinka yritin. Kaisa-mummo jatkoi matkaansa kohti satulahuonetta. Minulla ei ollut aavistustakaan, että oliko Kaisa tosissaan vai kiusoittelikohan hän vaan. Katsahdin Kristiinaan. Samaan aikaan tämä näytti siltä, että repeäisi nauruun, mutta samalla hän näytti tuomitsevalta. ”Et sitten sanonut mitään!” Kristiina tokaisi leikillään tosissaan. ”Mitä mä olisin voinu muka sanoo? Jotain ’En todellakaan aio’, vai? Koska eihän tollasta voi vielä tietää! Sä tiiät, että oon huono tällasissa!” Vastasin nauraen. ”Olikohan Kaisa nyt ihan tosissaan? Mä todella toivon, ettei ollu. Tai ainaki toivon, ettei se nyt luule, että ollaan tässä ihan pian naimisiinmenoa suunnittelemassa!” Kristiina mietti.
Kun karsinat olivat siivottu, veimme lannat lantalaan ja tavarat takaisin paikoilleen. Illan ollessa melko pitkällä, haimme hoitohevosemme talliin ja siivottuihin karsinoihin. Karri, eikä Sini, ollut kovinkaan energisellä tuulella, sillä olimme vetäneet kunnon tehoestetreeniä kentällä aikaisemmin iltapäivällä.
Kummatkin meistä olivat hieman haikeana, koska tiesimme, että menisi jonkin aikaa, ennen kuin taas tapaisimme uudelleen. ”Hei, sulla on kengännauhat auki”, huomautin Krisiä, mutta laskeuduin maahan, ennen kuin tämä ehti. Sidoin nauhat nopeasti ja nousin. Halasimme toisiamme vielä hyvästiksi. Ei siinä muutoin mitään, mutta näin Kristiinan olan ylitse ohitse kävelevän Kaisa-mummon. Tämä näytti hämmästyneeltä, mutta vinkkasi silmää minulle ja tunsin punan leviävän poskilleni. Ei kai hän nyt sentään luullut, että olin kosinut Kristiinaa juuri äsken. Olinhan sentään ollut toinen polvi maassa, sekä Kaisa oli nähnyt minun ainoastaan nousevan maasta...
Autoon istuessani, en voinut olla miettimättä äskeisiä tapahtumia. En kyllä pystyisi sitoutumaan tuolla tapaa vielä aikoihin, mutta entä jos juttu menisikin vakavaksi. Entä sitten monien vuosien päästä? Olisimmeko vielä silloinkin yhdessä Krisin kanssa?
//Eiiih Kaisa-mummo, lopeta nuorten kiusaaminen! 5 HP!
-Helena
|
|
|
Post by Elias on Aug 28, 2016 19:11:53 GMT
Kolmaskymmeneskuudes | Selvittelyä
Harjasin Karria pitkin vedoin ja purin ylimääräistä (jokseenkin jopa negatiivista) energiaani siihen. En tiennyt mitä oli taas tapahtunut ja miten, mutta jatkuvasti ihmiset tuijottivat oudosti minua. Olin kuullut, että ihmiset luulivat minun kosineeni Kristiinaa, mikä hieman hämmensi minua. En ollut tehnyt mitään mikä oli lähelläkään kosintaan ja aiheesta olimme Kristiinan kanssa vastahakoisesti keskustelleet Kaisa-mummon kanssa. Minulla oli vahva epäilys, että Kaisa-mummo oli päättänyt pilailla ja vedättää tallityttöjä tarinoillaan, jolloin juorut ovat edenneet eteenpäin. Nyt siis koko talli luuli, että menisin Kristiinan kanssa naimisiin. Eräs iltapäivä olin ollut harjaamassa Karria ja olin kuullut, kuinka tallin käytävällä jotkut tytöt olivat puhuneet, kuinka näkivät Kristiinan Instagram- kuvassa olleen sormuksen ja vieläpä vasemmassa nimettömässä. Totta kai sormus näytti olevan vasemmassa kädessä, jos kuva oli peilin kautta otettu…
Laitoin harjan harjakoriin ja otin kaviokoukun esiin. Karri nosti jalkansa sen oloisesti, ettei olisi edes jaksanut vastustaa jalkojen nostamista. Olin ilmeisesti tänään sen verran totisen oloinen, ettei Karrikaan uskaltanut pistää mistään vastaan. Harjaamisen jälkeen kävin viemässä harjakorin omalle paikalleen matkan varrella taukotiloihin.
Sohvalla istui kolme tuntiratsastajaa. Tietenkin kaikki kääntyivät katsomaan minua, kun puikkelehdin huoneen poikki Kerhohuoneeseen eli hoitajien valtakuntaan. Minua ahdisti jo se, että kaikki kolme tapittivat minuun, mutta sen lisäksi he varmaan ajattelivat samaan aikaan kuulemiaan juoruja. Suorastaan tömistelin portaat ylös, kuin mikäkin protestoiva teini ja istahdin penkille pöydän ääreen.
Selasin Facebookia, mutta nostin katseeni portaikkoon heti, kun kuulin sieltä askelia. Onneksi tulija oli tuttu kasvo, Laura. ”No, mitäs serkkupoika?” Laa kysyi. Hänen kanssaan en ollut kyllä kuulumisia vaihtanut pitkiin aikoihin. Olikohan hän jo kuullut juoruista? ”Eipä tässä mitään”, vastasin. Olisi tehnyt mieli vastata jotain katkeraa juorujen leviämisestä, mutta jos Laa ei olisikaan ollut kuullut niistä, joutuisin selittämään tälle paljon. Kysykööt itse, jos kiinnostaa, totesin pääni sisällä ennen kuin jatkoin kysymällä ääneen: ”Entäpäs mitä sulle kuuluu?” ”Ei sen ihmeempää”, Laa vastasi ja ryhtyi kaakaonlaittoon. Hän vaikutti siltä, että aikoisi pian kysyä jotain, sillä näin sivusilmällä, kuinka hän vilkuili olkansa yli ikään kuin odottaen oikeaa hetkeä.
”Öö, tota noin. Kysyn nyt ihan suoraan”, Laa avasi suunsa istahtaessaan minua vastapäätä. Sieltä se nyt tulisi. Laan tyypillinen utelu. ”Ootsä oikeesti kosinu Kristiinaa vai onks se vaan joku juoru?! Entä se Kristiinan hopeinen sormus. Näin Krisillä sellasen yks päivä, tosin en sormessa” ”Juoru. Sormus taas taisi olla joku lahja vanhemmilta vuosien takaa, jota Kristiina nykyään tykkää pitää.” ”Mistä joku on keksiny tollasen juorun laittaa liikkeelle?” Laa tiedusteli. ”No kunpa tietäisin… Mä epäilen Kaisa-mummoa. Mitä sä oot kuullut?” ”Oon kuullut tosta vähän kaikilta. Kaisa-mummolta, Nelliltä, käytävällä supisevilta vakiotuntilaisilta… Lista on pitkä. Myös lista niistä, jotka haluis morsiusneidoiks”, Laa selitti. ”Miten täs on näin päässy käymää?” Voihkaisin ja painoin kädet kasvoilleni. Nostin katseeni pian kuitenkin takaisin serkkuuni. ”Kerran kun siivottiin karsinoita Krisin kanssa, niin Kaisa tuli selittämään, kuinka ennen vanhaa mentiin nuorena naimisiin. Tietenkin multa sitten kysyttiin, että oonko jo Kristiinaa kosinu ja vastasin, että en vielä. Kaisa tais siitä ymmärtää, että en vielä, mutta pian. Ja sitten hetken päästä Kaisa oli tainnut nähdä sen, kun nousen seisomaan polvistumisasennosta ja halaan Kristiinaa, vaikka todellisuudessa olin sitonut hänen kengännauhansa...” ”…Ja koska juorut muuttuvat matkan varrella, niin osa kuulee, että kosinta on jo tapahtunut”, Laa jatkoi puolestani loppuun. Hän vielä jatkoi: ”Veikkaan, että Kaisa pilaili, mutta toisaalta on Kaisa-mummo vaikuttaa olevan aika tosissaan, mitä nyt häiden suhteen tulee.” ”Häiden!?” ”Niin. Tallilla järjestetyt häät olis kuulemma kivat. Ja Remun perässä kärryillä poistuva hääpari”, Laa kertoi huvittuneena.
En oikein tiennyt miten suhtautuisi tähän. Eikä juoruja ihan noin vaan lopeteta. Sitä paitsi minun ja Kristiinan asiat eivät pahemmin muille kuuluneet. ”Ehkä pitää vaan antaa asian olla”, totesin tyynesti pienen hiljaisuuden jälkeen ja nousin seisomaan. Laa keräsi omat tavaransa ja siirryimme pikkuhiljaa ulkosalle. Illat eivät olleet vielä tähän aikaa pimeitä, mutta syksy oli selvästikin tuloillaan. Pudonneita lehtiä oli jo reippaasti, sekä ilma tuntui viileältä. Sanoin Laalle hyvästit ja kävin itse autoni ratin eteen. Ehkä kaikki vielä järjestyisi. Pahinta tässä oli, että Kristiina ei vielä tiennyt noista juoruista, enkä ollut vielä päättänyt, että kertoisinko hänelle niistä ollenkaan.
//Voi kauhistus tätä juorupesää :'D 5 HP!
-Helena
|
|
|
Post by Elias on Oct 1, 2016 13:07:56 GMT
Kolmaskymmenesseitsemäs | Yllätys
Ohjasin painoavuilla Karrin takaisin uralle. Tein vielä pääty-ympyrän toiseen päätyyn kenttää ennen kuin aloitin loppuverryttelyt. Tunsin samalla hikipisaran valuvan otsaltani rankan koulutreenin jälkeen. Vilkaisin kelloa ja totesin, että minulla olisi vielä tunti aikaa ennen kuin Kristiina saapuisi tallille. Minulla oli suunnitelmissa yllättää tämä rankan koeviikon jälkeen. Laskeuduin satulasta ja nostin jalustimet. Talutin Karrin kentän portista ulos. Tuuli oli yltynyt melkoisesti reilun tunnin aikana. Tallipihalla oli hiljaista, lukuun ottamatta kahta nuorempaa tyttöä, jotka tuijottelivat tarhojen luota kun talutin Karrin kohti tallia. Varusteiden riisumisessa ei mennyt kauaa aikaa, eikä harjaaminenkaan vienyt kokonaisuudessaan kuin 15 minuuttia. Vein varusteet pois ja pesin kuolaimet.
”Mä tuun vielä takas”, totesin karsinassa kököttävälle ruunalle ja kipitin hoitajien kaapeille. Otin kaapistani Kalkkimarketin muovikassin ja hilpasin leirihuoneen kautta tallin vintille. Raahasin seinän vieressä olevan puisen, tummanruskean vanhanaikaisen pöydän vähän keskemmälle tilavaa vinttiä. Kaivoin kännykän taskusta ja avasin minun ja Krisin välisen keskustelun. ”Sitten kun tuut tallille, niin tuu ekaks vintille, mulla on yks juttu ”, kirjoitin. ”Juu, lähen kohta tulee! ”, Kristiina vastasi nopeasti ja suljin kännykän näytön. Kaivoin muovikassista kaksi valosarjaa, jotka virittelin vintin seinustoille sekä koristeeksi, että tuomaan valoa. ”Ei ollenkaan huono”, sanoin itselleni ennen kuin kaivoin muovipussista lisää rekvisiittaa.
Otin tummanpunaisen pöytäliinan ja asettelin sen pöydälle. Hetken pohdin näyttikö se liian jouluiselta, mutta päädyin siihen tulokseen, että ei. Lisäsin nimittäin vielä syksyisen oranssit lautasliinat. Otin pienen lasista tehdyn maljakon pahvilaatikostaan ja kävin ulkona hakemassa siihen värikkäitä vaahteran lehtiä. Laitoin vintiltä sivuun silmään pistäviä kirkkaita esineitä, jotta kokonaisvaikutelma olisi mahdollisimman siisti. Sytytin pöydälle vielä kaksi kynttilää tuomaan tunnelmaa.
Asettelin astiat pöydälle ja lähdin lämmittämään ruoan taukotilojen keittiöön. Sillä yllätystreffit eivät olisi mitään ilman hyvää ruokaa. Kris oli maininnut pitävänsä kanapastasta, joten laitoin sitä aamupäivällä ennen tallille tuloa. Olin vienyt ratsastuksen ajaksi ruoan taukotilojen jääkaappiin säilöön. Lämmitin ruoka-annokset todella kuumaksi, jottei pieni jäähtyminen haittaisi. Vaihdoin nopeasti ratsastushousut farkkuihin ja teknisen ratsastukseen tarkoitetun paidan mustaan kauluspaitaan. Tiesin, että en olisi ylipukeutunut, sillä tiesin Krisin tulevan arkivaatteissa (jotka olivat aina siistit).
Oikaisin hiussuortuvia niiden oikeille paikoille ja otin tarjottimen, jolla lautaset olivat. Kainalooni nappasin limsapullon ja suuntasin vintin ovelle. Taiteilin leirihuoneen ja vintin oven yhdellä kädellä auki pidellen samalla tarjotinta ja limsapulloa. Näin nopealla vilkaisulla, että joku oli tulossa vintille suurista ovista, sillä sieltä suunnalta tulvi paljon valoa sisälle. Kuka muukaan se olisi voinut olla, kuin Kristiina. ”Odota hetki rakas!” Huudahdin melkein laulaen ja kuulin suurien ovien sulkeutuvan. Suljin oven, josta olin itse juuri tullut ja käännyin ympäri lähteäkseni kävelemään pöydän luokse. Suurien ovien edessä seisoi kyllä hahmo, muttei se ollut Kristiina.
Saana katsoi minua silmät lautasen kokoisina ja olin vähällä pudottaa tarjottimen. ”Öö tota… L-luulin, että olisit ollut Kristiina”, sain sanottua ja tunsin punastuvani. Tää ei todellakaan voi tapahtua kellekään muulle kun mulle, ajattelin. ”Jooh, niin mä vähän päättelinkin”, Saana totesi hieman kiusaantuneena ja jatkoi: ”Mä tulin vaan hakemaan Bellan kärryjä, ei ollu tarkotus häiritä..” ”E-ei se mitään”, naurahdin. ”Tota, näitkö Kristiinaa tallipihalla?” ”En, mut pihaan tais just ajaa auto”, Saana vastasi ja avasi vintin oven tarpeeksi auki saadakseen kärryt mahtumaan ulos. Säntäsin apuun ja näin samalla Kristiinan, joka sulki juuri autonsa ovea tallin pihalla. Kun hän huomasi minut, viitoin häntä tulemaan luokseni. Kristiina näytti hämmentyneeltä, mutta lähti kuitenkin kävelemään vintille tulevaa siltaa kohti. ”Hyvää kärryttelyä!” Toivotin Saanalle, joka sai viimein kärryt ulos vintiltä ja jäin odottelemaan Kristiinaa. Minua jännitti nähdä Kristiinan reaktio vintistä, jonka olin hetkellisesti sisustanut mahdollisimman romanttiseksi.
//6HP!
-Helena
|
|
|
Post by Helena on Oct 10, 2016 18:13:05 GMT
Erikoistehtävä Eliakselle:
"Noi maalipurkit sais kyllä käyttää johonkin ennen kuin ne menee huonoksi," Kaisa-mummo tuhahti ja osoitti heinävintin nurkassa nököttäviä, puoliksi käytettyjä maalipöniköitä. Keksi purkeille käyttöä!
Tarinan tulee olla vähintään 400 sanaa pitkä.
|
|
|
Post by Elias on Oct 28, 2016 13:03:14 GMT
Kolmaskymmeneskahdeksas | Syysmaasto
(joskus miljoona vuotta sitte piirretty kuva ) //IHana tilannekuva! 6HP!
-Helena
|
|
|
Post by Elias on Oct 30, 2016 8:26:13 GMT
Kolmaskymmenesyhdeksäs | Erikoistehtävä: Pientä pintaremonttia
”Noi maalipurkit sais kyllä käyttää johonkin ennen kuin ne menee huonoksi,” Kaisa-mummo tuhahti ja osoitti heinävintin nurkassa nököttäviä, puoliksi käytettyjä maalipöniköitä. ”Ja mitäs tekemistä tällä asialla oli meijän kanssa?” Kysyin hölmistyneenä Kaisa-mummolta, joka oli kutsunut minut ja Kristiinan vintille katsomaan jotain ”siistiä”. ”No ajattelin, että te nuoret ja terveet keksitte näille jotain käyttöä”, Kaisa vastasi. ”Punaista, valkoista, vihreää, ruskeaa… Eihän noilla väreillä saa mitään maalattua”, Kristiina pohti ja kuulosti siltä, että olisi mieluummin kaikkialla muualla, kuin vintillä tuijottelemassa puoliksi täysiä maalipurkkeja. ”Voitte maalata vaikka vintin uudelleen ja kunnostaa näin etukäteen teille hääpaikan myöhempää varten”, Kaisa sanoi ja vinkkasi silmää. Sen jälkeen hän tallusteli tiehensä. ”Vieläkö se jaksaa?” Kristiina kysyi naurahtaen, kun ovi oli pamahtanut kiinni. ”Näköjään”, vastasin ja jatkoin: ”Näillähän vois maalata vaikka estekalustoa uudelleen. Tota valkosta kun on niin paljon.” ”No joo, sehän on ihan hyvä idea”, Kristiina myönsi.
Päätimme suunnata kentän luokse estekaluston koppiin. Raahasimme estekalustoa ulos sieltä ja totesimme maalin riittävän lähes kaikkiin esteisiin. Raahasimme esteet vielä lähemmäs tallia, jotta pitkä vesiletku yltäisi pesemään ne. Pesimme ja putsasimme esteitä jonkin aikaa. Saimme siihen jopa apujoukkoja ohitse kulkevista Milenasta, Wilmasta ja Saanasta, jotka olivat jo ratsastaneet hoitsuillaan.
Jouduimme odottamaan, että esteet kuivuisivat pesun jäljiltä. Sillä välin värväsimme lisää joukkoja kunnostamaan esteitä. Lopuksi seuraamme oli liittynyt vielä Nelli, Mia, Laura ja kaksi vakiotuntilaista, joiden nimeä oikein kukaan ei tainnut muistaa. Olimme myös etsineet tarvikkeet maalaamiseen. Parin tunnin kuluttua kentän laidalla oli pieni maalaustyömaa. Joka puolella oli lojumassa pensseleitä ja maalipurkkeja ja -astioita. Estetolpat saivat päälleen uutta valkoista maalia, sekä puomien raidat maalasimme uudelleen.
”Mitä hemmettiä tuolla tapahtuu?!” Kuulin Helenan älähtävän tallin pihalla Kaisa-mummolle, kun he olivat matkalla jonnekin. Kaisa-mummo kertoi ilmeisesti Helenalle antaneensa meille ”pienen” tehtävän ja naiset tulivat luoksemme. Helena näytti onneksi enemmän helpottuneelta, kuin vihaiselta. Vaikka en ollut hyvä eleitä tulkitsemaankaan, niin Helena näytti jopa salaa tyytyväiseltä, että sai estekaluston kunnostettua. Oli meistä hoitajista siis jotain hyötyäkin.
”No ainakin tulee maaleille käyttöä”, Helena totesi. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän kysyi: ”Saanko liittyä seuraan?” Myöntyvien vastausten jälkeen Helena ja Kaisa istuutuivat joukkoomme ja ottivat maalattavaksi estetolpan. Muutaman tunnin ahkeroimisen jälkeen estekaluston uusiksi maalaamine oli suoritettu. Jätimme esteet kuivumaan ja siivosimme jälkiämme. Kaikki maalipurkit olivat tyhjiä yhtä valkoista lukuunottamatta. ”Tiiän mitä tällä tehdään”, Wilma sanoi viekkaalla äänellä ja nosti maalipurkkia. ”No?” Kysyi Laura. ”Tiiättekö sen kohdan kentän aidassa, johon Helena aina nojailee? Siitä kohtaa on maalipinta vähän kulunu enemmän niin voitais oikeastaan maalata siihen vähän uutta kerrosta”, Wilma selitti niin, ettei Helena kuullut. Loppuillasta ratsastustunnin jälkeen Helenan kuluneen hupparin selässä oli havaittavissa valkoinen tasapaksu raita.
(412 sanaa)
//Apua toi maaliraita :'D mitenköhän kauan kestää että sen huomaa..? Hienoa työtä!
Tästä tarinasta rapsahtaa 6 hoitopistettä ja ensimmäinen erikoistehtävä on suoritettu!
-Helena
|
|
|
Post by Elias on Oct 31, 2016 16:42:37 GMT
Neljäskymmenes | Millaiseksi Elias kuvittelee itsensä Kristiinan edessä
Kuvan voi myös ajatella, että se on Kristiinan toiveajattelua
//Kuvan ei siis todellakaan pitäny näyttää alun perin tältä, koska tän oli tarkotus olla tän tunnin tuntimaksu, mut piirtäminen ei vaan sujunu ja sit lähtikii jo mopo lapasest ja synty tämmöin nopee suttu :'D //Repesin tälle ihan totaalisesti!
3 HP!
-Helena
|
|
|
Post by Elias on Nov 20, 2016 13:09:01 GMT
Neljäskymmenesensimmäinen | Väärinkäsityksiä(kö?)
(Jatkoa tälle tarinalle!)
Katsoin järkyttyneenä taukotiloja kohti kävelevää Kristiinaa. Hän huomasi minut, muttei jäänyt sen enempää selittämään tilannetta. Irrotin kuulokkeet korvistani ja jäin katselemaan kun tutulta näyttävä nuori mies asteli pois tallin ovista. Hetki sitten olin vielä istunut rentoutuakseni Karrin karsinassa kuulokkeet korvissani. En ollut kiinnittänyt mitään huomiota tallista kuuluviin ääniin, sillä musiikki oli pauhannut kuulokkeissani. Kun olin sitten noussut karsinan lattialta ylös, olin nähnyt Kristiinan ja tuon nuoren miehen Sinin karsinan edessä, vieläpä pussailemassa! Toki Kris oli sitten työntänyt miehen kauemmas. Sen jälkeen Kristiina oli sanonut jotain, mutten ollut kuullut mitä, enkä voinut huuliltakaan lukea, sillä Kris oli osittain selkä minuun päin.
Järkyttyneenä viimeisestä parista minuutista poistuin Karrin karsinasta ja jäin heinäpaalille istumaan. Tuijotin tyhjyyteen ja jotenkin odotin ja toivoin, että Kris olisi tullut takaisin talliin ja selittänyt tilanteen. Tunsin kyyneleen vierähtävän poskelleni ja mielessäni pyöri miljoonia kysymyksiä. Kuka mies oli ollut? Näkikö silmäni oikeasti totta? Pettikö Kristiina minua?
Olisin voinut juosta Kristiinan perään ja pyytänyt tätä selittämään tilanteen, mutta ei. En uskaltanut. Olisin myös voinut juosta nuoren miehen perään ja lyödä tätä turpaan, mutta ei. En uskaltanut sitäkään. Joten mitä jäin tekemään? Tietenkin itkemään heinäpaalin päälle keskelle tallin käytävää. Kun oli vierähtänyt tovi, kuulin taukotilojen oven avautuvan. Havahduin siihen ja nousin salamannopeasti ylös. Lähdin kävelemään tallista ulos, ennen kuin edes näin kuka tulija oli ollut. ”Elias!” Kuulin tutun äänen huutavan perääni. ”Odota.”
Mutta minä en odottanut. Kävelin autolle ja siirsin kuskin paikalla ollutta tallireppua pelkääjän paikalle ja istahdin autooni. Käynnistin auton ja painoin kaasua heti, kuin se oli mahdollista. Ajoin tallin pihasta pois. Sivupeilistä näin keskellä tallin pihaa seisovan Kristiinan. En ajatellut tarpeeksi selkeästi voidakseni nyt selvittää tilannetta, joten jatkoin matkaani hiekkatielle.
Jonkin matkan päässä, juuri ennen isommalle tietä kääntymistä pysäytin auton tien sivuun. Vielä olisin voinut kääntyä takaisin ja korjata tilannetta omalta osaltani. Olisin voinut jäädä kuuntelemaan Kristiinaa. Olisin voinut antaa tälle mahdollisuuden edes selittää tilanteen. Mutta ei, päätin jänistää tilanteesta. Kiukun kyyneleet sumensivat silmilleni ja jäin istumaan tiensivuun pysäytettyyn autoon.
//4 HP!
-Helena
|
|
|
Post by Elias on Dec 1, 2016 17:20:10 GMT
Neljäskymmenestoinen | Mistelinoksan alla
Kuuntelin hoitajien huoneen pöydän äärellä käytävää keskustelua sivukorvalla samalla kun selasin Facebookia. Ei sielläkään mitään uutta enää ollut, mutta jos nostaisin katseeni kännykästä, joutuisin ehkä jopa sanomaankin jotain. Pian portaikosta kuului askeleita ja tunnistin tulijan nopeasti Kristiinaksi. Tämä tietenkin hakeutui pöydän äärestä Lauran lähettyville, mutta missään muualla ei ollut vapaita paikkoja, kuin Lauraa vastapäätä, eli minun vieressäni. Kris istahti penkille ja vilkaisin häntä sivusilmällä. Hän taisi vieläkin pitää mykkäkoulua. Kristiina aloitti kertomalla kouluratsastustreeneistä Lauralle, joka kuunteli innoissaan. Noista kahdesta oli tullut hyviä ystäviä, ehkä liiankin. Laurakin päätti kertoa omista estetreeneistä Bellan kanssa. Aloin kokea oloni turhautuneeksi ja suunnitelin lähtöä.
Samassa Wilma pomppi portaat ylös kantaen mukanaan joulukoristeita. Hän tuli seisomaan minun ja Kristiinan taakse pidellen käsissään jotain vihreää. En voinut vastustaa kiusausta katsoa mikä se oli. Kristiinakin kääntyi katsomaan ja katseemme kohtasivat ensimmäisen kerran pariin päivään. Silmäni laajenivat, kun huomasin mikä se vihreä oli, mitä Wilma piteli minun ja Kristiinan päiden yläpuolella. Se oli mistelinoksa. ”Noniin, nuori pari, kaikkihan tietää mitä perinteen mukaan tehdään, jos on mistelinoksan alla”, Wilma sanoi ja heilutti oksaa hieman. ”Wilma, olisitko kiltti ja jättäisit heidät rauhaan?” Kuulin Laan sanovan pöydän toiselta puolen. Hän siis tiesi, ettei kaikki ollut ihan ok minun ja Kristiinan välillä.
Katsoin yhä oksaa ja näin Kristiinan katsovan minua. Katsoimme toisiamme hetken aikaa silmiin. Aivan kuin kuulisimme toistemme ajatukset. Samalla hetkellä olin jo painanut huuleni Kristiinan huulille. Kun hetken päästä peräännyin pususta, kaikki näyttivät joko hämmästyneiltä tai riemastuneilta. Kristiina ei ollut kumpaakaan, vaan katsoi minua ystävällisillä silmillään ja hymyili. Asiat oli kai nyt sovittu.
- -
Myöhemmin sinä päivänä olin jo matkalla autolle, mutta näin Wilman taluttamassa Ladia pikkutalliin. Ryntäsin avaamaan parivaljakolle tallin oven. Wilma katsoi minua hieman hämmästyneenä ja olin jo valmis kuulemaan jotain tosi nasevaa, kuten aina tytön suusta kuulin. Nyt Wilma ei kuitenkaan päättänyt sanoa mitään härnätäkseen minua, vaan talutti Ladin karsinaan. ”Mun pitäs oikeestaan kiittää sua eräästä asiasta”, aloitin ja nojailin Derryn karsinan oveen. Ruuna ei ollut karsinassa, joten ei ollut sitä riskiä, että se olisi syönyt minut. ”Ai koska sain Kristiinan pussaamaan sua?” ”Ei. Tai siis tavallaan joo”, vastasin ja jatkoin: ”En tiiä tiesitkö sä, mutta meillä oli ollut riita ja parin päivän mykkäkoulu tota ennen.” ”Tosi aikuismaista”, Wilma tokaisi ja otti Ladilta suitsia pois. ”Wilma…” ”Joo, joo, tiiän, tiiän. Tajusitte siinä oksan alla, että ootte tosi tärkeitä toisillenne ja tajusitte, että vihanpito on turhaa ja siitä kiitos kuuluu mulle”, Wilma selitti ja ojensi Ladin suitset mulle pideltäväksi. ”No… kai sen noinkin voi ilmaista”, sanoin naurahtaen. ”Mutta kiitos silti.” ”Eipä mitään”, Wilma kommentoi ja nosti satulan Ladin selästä. Minun täytyi mennä, joten sanoin heipat Wilmalle ja kiitin häntä vielä.
Tunsin oloni jotenkin tyhmäksi. Miltäköhän näytin Wilman silmissä? Varmaan kömpelöltä ja epätoivoiselta, joka kiitteli turhasta asiasta, vaikka todellisuudessa olin todella kiitollinen tytölle tämän hauskasta päähänpistosta. Ties kuinka pitkään minun ja Kristiinan välinen mykkäkoulu olisi jatkunut. Ties vaikka välimme olisivat menneet kokonaan poikki oman virheeni takia. Välillä Wilma tuntui kuin omalta pikkusiskolta, vaikkakin todella ärsyttävältä. Mutta sellaisiahan ne pikkusiskot olivat.
|
|
|
Post by Elias on Dec 21, 2016 18:03:31 GMT
Neljäskymmeneskolmas | 21.12.2016
Kevyet lumihiutaleet leijailivat pimeässä pakkasillassa, kun Elias käveli tallin pihan halki taluttaen ruunikkoa hevosta. Ruunikko hevonen, Karri, käveli kiltisti Eliaksen rinnalla heidän lähestyessään tallia. Tallissa vallitsi lähes taianomainen tunnelma. Taukohuoneesta kumpusi hiljaista puheensorinaa talliin asti, mutta se ei haitannut Eliasta. Myöskin tallin radiosta kuului hiljaisella jouluista musiikkia.
Elias sai harjattua hoidokkinsa, joten laski käsissään olevan harjan harjakoriin ja suuntasi satulahuoneeseen. Hän nappasi naulakosta mukaan Karrin suitset ja palasi karsinalle. Suitsien laitto kävi nopeasti ja parivaljakko oli valmiina lähtöön. Elias kiipesi ruunan selkään hyödyntäen kentän aitaa. Hän pyyhkäisi aidan päällä olevat lumet pois ja ponnisti Karrin paljaaseen selkään. Ratsukko suuntasi pimeään metsään.
Pienen matkan jälkeen Elias saapui metsäaukiolle, joka muuttui pelloksi. Taivaankantta koristivat tuhannet tähdet, joita tuntui olevan yhä enemmän, mitä tarkemmin taivasta katsoi. Elias nojautui taaksepäin pitäen päätään Karrin takapuolen päällä. Poika katseli taivasta levollisena Karrin astellessa tasaisin askelin eteenpäin. Tämä oli yksin ratsastamisen parhaita puolia; sai jäädä seuraamaan tähtitaivasta niin pitkäksi aikaa, kuin halusi. Muutenkin yksinäisyydestä nauttiva Elias otti kaiken irti maastolenkistään hoitohevosensa kanssa.
Pian koitti kuitenkin aika palata takaisin tallille. Elias suoristi istuntansa ja kannusti Karria reippaampaan käyntiin. Käynti muuttui pian raviksi ja ravi laukaksi. Kevyt pakkasilma oli juuri sopiva. Ei liian kylmä. Laukassa Eliaksen kasvoja vasten tuntuva viileys kuului asiaan. Karrin ja Eliaksen pettymykseksi pian oli pakko hidastaa takaisin käyntiin. Talli läheni pikkuhiljaa. Sen erotti kentältä tulevista äänistä. Merja piti ratsastustuntia ja kailotti kuuluvalla äänellä ohjeita ratsukoille. Äänet kaikuivat tyynessä ilmassa pitkällekin.
Elias saapui tallin pihaan ja laskeutui Karrin selästä hoitopuomin edessä. Elias talutti hoitohevosensa karsinaan ja riisui tältä suitset. Hetkessä Elias oli näkevinään sivusilmällä liikettä tallin käytävällä. Se oli jotain punaista. Samalla kuului hentoista kulkusen kilinää. Mahtoiko se olla... tonttu? Se jäi kuitenkin Eliakselle mysteeriksi, sillä tämä halusi palauttaa suitset satulahuoneeseen ja harjata Karrin ennen ratsastustunnin loppumista, sillä se tietäisi hälinää tallissa.
//4HP!
-Helena
|
|
|
Post by Elias on Dec 26, 2016 13:42:42 GMT
Neljäskymmenesneljäs | Tapaninpäivän maastoilua
Elias lupautui lähtemään maastoon Karrin kanssa Elainen ja Vennan seuraksi.
Ensin varustettiin ratsu, sitten ratsastettiin vauhdikkaassa maastossa ja lopuksi kokoonnuttiin muiden kanssa taukotiloihin kaakaon ääreen.
//Aivan ihanat kuvat! 6HP!
-Helena
|
|
|
Post by Elias on Jan 1, 2017 19:38:31 GMT
Neljäskymmenesviides | Uusivuosi ja ehkä uudet kujeet
Olipa kerran uudenvuodenaatto. Taivasta koristi kerrankin pilviverhon sijasta tähdet. Hetki vielä niin tähdet saisivat seurakseen runsaan määrän ilotulitteita. Olin ollut tallilla jo ennen neljää. Olin ratsastanut Karrilla kentällä yhdessä Saanan ja Bellan, Nellin ja Latinan ja Krisin ja Sinin kanssa. Helena oli antanut Kristiinalle luvan ratsastaa Sinillä, vaikkei Kris enään Sinin hoitaja ollutkaan. Kentän laidalla oli ollut Laura ja Tommi katselemassa. He näyttivät lähinnä juttelevan keskenään normaalien kaveruksien tapaan, mutta olisin voinut vaikka vannoa, että niiden välillä oli jotain. Myöskin Wilma tupsahti tallin pihaan Akselin ja suomenhevostamma, Helkkeen, kanssa. Tallille oli saapunut vielä muutamia kasvoja lisää ja kaikki kokoontuivat tallissa ratsastuksen jälkeen. Tarkoituksenamme oli lähteä katsastamaan Kalkkivuoren kylässä oleva ilmainen ilotulitus. Lähdimme sinne kahdella autolla. Laan kyydissä istui Tommin lisäksi Saana, Milena ja Karla. Minun kyydissäni istui Kristiina, Nelli, Wilma ja Akseli. Laura ajoi edelläni Kalkkivuoren kylän torin lähistölle. Nousimme autoista ja kävelimme yhtenä suurena ryhmänä torin laidalle seuraamaan rakennuksen katolta tapahtuvaa ilotulitusta.
”Täällähän on vaan kakaroita ja niitten perheitä”, Wilma sanoi. ”No kai kun tää on perheille tarkotettu”, Milena sanoi silmiään pyöräyttäen. ”No mitä me sit täällä tehään?!” Wilma valitti. ”Ollaanhan mekin vähän niin kuin yks iso perhe”, Laura sanoi äidillisesti. ”No joo…” Wilma myönsi ja jatkoi tahallaan pikkutyttömäisellä äänellä: ”Mutta kun haluisin vana olla Ladin ja Helkkeen seurassa…” ”Etkö mun kanssa sitten?” Akseli kiusoitteli. ”No en tietenkään!” Wilma vitsaili ja tökkäsi kyynärpäällään poikaa. ”Sulla on koko ilta ja yö aikaa, varmasti jää Akselillekin aikaa”, Saana sanoi vihjailevasti.
Tytöt ja Akseli jatkoivat keskustelua minun ja Tommin seistessä heidän takanaan vähän matkan päässä. Nyt oli mahdollisuuteni udella erästä asiaa. ”Onks sulla jotain juttua Lauran kanssa?” Kysyin. ”Häh? Onko?!” Kristiina liittyi mukaan. En tiennyt, että hän oli kuullut kysymystäni, jonka Tommille esitin. ”No siis, kai…” Tommi vastasi ja jatkoi hiljaisella äänellä: ”Tai on, mutta edetään tarkotuksella ihan rauhallisesti.” ”Miks mä en tienny?” Kristiina hämmästeli. ”Nyt kyllä kerrotte kaiken!” ”Mistä?” Laura kääntyi ympäri ja otti pari askelta ollakseen seurassamme. ”Siitä Wilman ja Akselin jutusta vaan”, sanoin nopeasti. ”Kuhan juoruillaan”, Tommi jatkoi. ”Hmm”, Laura hymähti. Hän näytti siltä, että tiesi meidän puhuvan hänestä. ”Oi! Se alkaa!” Karla hihkaisi keskeyttäen meidät (onneksi!) ja käännyimme kaikki katsomaan peräkkäin taivaalle lentäviä raketteja kellon lyödessä kuusi.
”Olihan se ihan hauskaa”, Wilma totesi viimein kävellessämme autoille. Vaikka esitys olikin kestänyt vain muutamia minuutteja, oli se ollut hauskaa katsottavaa. Tallilta käsin kun niitä raketteja ei ihan kamalasti tule näkemään.
Ajoimme vielä hetkeksi toiseen paikkaan kylällä. Se oli pieni tienhaara isommalta tieltä. Sopivalla korkeudella, jotta iso osa kylän ilotulitteista näkyi. Meillä oli lapsena Lauran kanssa tapana tulla samaiselle paikalle ihailemaan raketteja. Halusimme jakaa ilon muidenkin kanssa ennen tallille palaamista. Näkymä oli todellakin kaunis, sillä ei ollut katulamppuja tuomassa ylimääräsitä valoa. Kaikki miljoonat tähdet tuikkivat yläpuolellamme. ”Onpa nättiä!” Nelli ihasteli. ”Sanos muuta!” Milena ja Saana totesivat lähes yhteen ääneen. ”Niin”, Karlakin huokaisi.
Ennen autoon istumista huomasin Akselin jopa antavan Wilmalle pienen suukon poskelle. Niin ne lapset vaan kasvaa, totesin mielessäni ja kävin istumaan autoon.
// <3 5HP!
-Helena
|
|
|
Post by Elias on Jan 24, 2018 16:58:53 GMT
Neljäskymmeneskuudes | Pitkästä aikaa
Päivän paras hetki oli koittanut; sain avata tallin ovet ja nähdä hevoseni. En ollut oikein vieläkään sulattanut ajatusta siitä, että Karri olisi oikeasti minun hevonen. Siis ihan ikioma. Varusmiespalvelusta suorittaessani en tietenkään päässyt sitä useasti hoitamaan ja oikeastaan koko sen ajan hoitovastuu oli kaikilla muilla, joten Karri ei tuntunut silloin edes hoitohevoselta. Nyt asiat kuitenkin olivat toisin ja pääsin tallille lähes niin usein, kun halusin. Koulua ei ollut, sillä en viime keväänä vielä hakenut mihinkään. Töitä minulla kuitenkin oli päivittäin, sillä heti armeijasta tultuani olin päässyt paikalliseen kauppaan töihin. Päiväni siis kuluivat nykyisin kaupan kassalla ja hyllyjä täyttäessä, sekä aina jossain kohdin päivää pääsin tallille. Tällä kertaa se kohta päivästä oli loppuiltapäivästä, kun valmiiksi matalalla paistanut aurinkokin oli jo painumassa horisontin taakse.
Rutiininomaisesti hain Karrille harjat ja sidoin sen riimunnarulla karsinaan. Sää oli kuivahko kevyttä pakkaslumisadetta lukuun ottamatta, joten Karri ei ollut sen kummemmin päässyt sotkemaan itseään. Ruuna hörisi lempeästi minun rapsuttaessani sitä hetken. Tämän jälkeen satuloin uljaan ratsuni. Karri ei mitenkään vastustellut satulaa ja suitsetkin menivät näppärästi. Kaivelin tallirepustani kypärän esiin ja istutin sen päähäni. Vaihdoin hanskat paksumpiin ratsastushanskoihin ja otin Karrin ohjat käsiini.
Rauhoittava kavionkopse tallinkäytävällä rikkoi hetken hiljaisuuden, kunnes ovien sulkeuduttua tallissa hiljeni jälleen. Vedin takkini vetoketjua enemmän kiinni ja laskin jalustimet. Satulaan ponnistaminen kävi nopeasti ja pian pääsinkin kiristämään satulavyötä. Annoin Karrille luvan lähteä liikkeelle ja ruuna lähti reippain askelin uraa kohti.
Mitään erityistä suunnitelmaa en ollut tehnyt ratsastusta varten, sillä halusin vain vetää rentoa treeniä Karrin kanssa. Syksyn mittaan olin päässyt harvemmin Karrin satulaan, joten varsinaisesti taitoni eivät olleet ottaneet takapakkia, mutta olivathan ne vähän ruosteessa. Tämän vuoksi olin vuodenvaihteen jälkeen ottanut kevyesti ja vasta lähiaikoina suunnitelmissa oli tavoitteellisempi treenaus. Kovasti odotin jo kevään tulemista tai ylipäätään helpompia olosuhteita, mutta pystyi sitä onneksi talvellakin harjoittelemaan.
Nyt tammikuussa oli eräs toinenkin ajankohtainen asia. Minä ja Kristiina. Mitä meille oikein kuului? Kieltämättä suhde on ollut pitemmän aikaa hieman koetuksella minun käydessä armeijan ja Kristiinan lähtiessä matkoille. Krisin sukulaiset Yhdysvalloista kutsuivat Krisin perheen sinne jouluksi. Niinpä he lähtivät puolivälissä joulukuuta ja heidän oli määrä palata vasta näihin aikoihin eli tammikuun lopulla. Tarkkaa päivää en tiennyt, sillä en ollut täysin perillä heidän aikataulustaan, joka muutenkin oli jo venynyt parilla viikolla. Olin tietenkin ajatellut Kristiinaa päivittäin, mutta tiesin, että kun hän tulee takaisin, meillä olisi paljon puhuttavaa. En kuitenkaan halunnut ajatella asiaa nyt, sillä jopa vähän pelkäsin miten suhteemme käy.
Huomasin Karrin ravin hidastuvan ollessani muissa maailmoissa, mutta havahduin pian kuitenkin tällä hetkellä tärkeän asian pariin ja korjasin istuntaani hieman. Otin myös ohjat paremmin tuntumalle ja jatkoin ratsastukseen keskittymistä. Tallilla kuitenkin oli todella hiljaista, joten kiinnitin väkisinkin huomiota etäisesti kuuluvaan auton ääneen, joka varmaankin ajoi tallin pihaan. Jatkoin ratsastusta pienillä välikäynneillä.
Hetken kävelyn jälkeen keräsin taas ohjia paremmin käteeni ja otin paremman asennon satulassa. Karrikin taisi aavistaa, että pian olisi laukkojen aika. Ratsastin käynnissä seuraavaa kulmaa kohti ja lyhyen sivun alussa nostin laukan. Silmäkulmastani näin, että kenttää kohti käveli joku, mutten vauhdin ja yltyneen lumisateen vuoksi nähnyt kuka. Laukkasin vajaan kierroksen ja ennen kuin ehdin nostaa uudelleen laukkaa, tunnistin kentän laidalla seisovan hahmon. En voinut erehtyä pitkistä vaaleista hiuksista. Kristiina.
Annoin Karrille pohkeita ja ruuna nosti laukan. Hidastin toiseen päätyyn tullessani ja suorastaan hyppäsin sen ajattelematta Karrin satulasta. En edes tajunnut miten suuri asia minulle olikaan nähdä Kristiina pitkästä aikaa. Hän avasi kentän portin ja syöksyi syleilyyni. Seisoimme tovin halaten lumisateessa, kunnes Karrin kevyt tuuppaus olkapäähäni keskeytti meidät. ”Uskomatonta”, sain sanotuksi viimein. ”No terve vaan sullekin”, Kris naurahti ja jatkoi: ”Päätin pistäytyä yllätyksenä moikkaamaan.” ”Milloin te tulitte Suomeen?” Kysyin hämmästyneenä. ”Tänään aamulla”, Kris vastasi. ”Etkö kertonu mulle mitään?” ”Halusin pitää sen yllätyksenä”, Kristiina kertoi hymyillen. ”Maailman paras yllätys!” Halasin Kristiinaa uudelleen.
|
|
|
Post by Elias on May 16, 2018 8:48:51 GMT
Neljäskymmenesseitsemäs | Kesäisissä tunnelmissa
Toukokuista päivää oli hyvä viettää nurmikolla istuen Karrin ja Kristiinan kanssa, kun lämpötilakin oli kohonnut hellelukemiin ja aurinko paistoi.
|
|