|
Post by Wilma on Jan 5, 2016 20:25:10 GMT
Myrskyn silmässä 33rd Siemailin kokistani ja huokaisin. Ulkona oli aivan järkyttävä sää, tuuli, satoi lunta, oli kylmä, oli liukasta... Juuri sellainen sää, jolloin teki mieli vaan käpertyä sohvannurkkaan ja nukkua koko päivä. Tosin sohvalle me oltiin kyllä ahtauduttu kaikki: mä, Milena, LaaLaa, Evie ja Lillian. Mikael istui lattialla hieman kauempana ja silitteli Mimosaa hajamielisesti. "Että osaakin olla tylsää!" valitin ja litkin loput kokiksen jämät nieluuni. "No mee ratsastamaan, ei tulis ainakaan tylsää, Ladi on lennättäny ratsastajia nyt ihan urakalla. Kai se tähtää ihmisheiton MM-kisoihin", Lillian tokaisi. "Eihän tonne ulos lähe kukaan täysjärkinen, sinnehän jäätyy elävältä!" torjuin ehdotuksen ja virnistin. "Eiks me voitais vaikka pelata jotain? Kai Helenalta nyt joku lautapeli löytyy..." Milena ehdotti. Ajatus sai kannatusta (5-1, mutta mariseva ja tuhahteleva Mikelkin suostui lopulta) joten painuimme arvoisan pääjehumme puheille. Helena kaivoi meille jostain hevonkuusesta vanhan Aliaksen, josta puuttui varmaan puolet korteista. Me kiikutimme saaliimme takaisin taukohuoneeseen ja pistimme pelin käyntiin. Muodostimme kolme ryhmää (minä ja Lillian, Milena ja Evie sekä LaaLaa ja nyrpeähkö Mikael) Nappasimme Lillianin kanssa meille pinkin pelimerkin ja asetimme sen laudan alkuun. Peli pyörähti käyntiin. Milena ja Evie vaikuttivat lyömättömältä parilta, LaaLaalla ja Mikaelilla sujui heikommanlaisesti: Miksun hatarat selitykset jäivät meille jokaiselle vähän epäselviksi. "Mikael, yrittäisit ees!" LaaLaa huokaisi mutta virnisti sitten. "Älä nyt, kyllä me vielä voitetaan tää, ootas vain!" Mikael nauroi ja liikutti pelimerkkiä yhden askeleen eteenpäin. "Ja sen kun näkis, toiset on meitä kohta puoli pelilautaa pidemmällä..." LaaLaa virnisteli. Meidän pelituokiomme keskeytyi yllättäen siihen, kun valot napsahtivat pois päältä. Lillian loikkasi ylös ja napsautti valokatkaisijaa, mutta mitään ei tapahtunut. "Just, sähköt meni just kun me oltiin niiiin lähellä voittoa!" Mikael jupisi. LaaLaa oli jo käynyt kaivamassa yläkerrasta taskulampun ja sen avulla suunnistimme talliin Helenan luokse. Helena oli kuin olikin tallissa, taskulampun valossa hänkin. "Sähköt meni", hän tokaisi nähdessään meidän saapuvan. "Kas, minä kun luulin että tarkoitus oli leikkiä pimeäpiiloa", Mikael vinoili mutta vaikeni Helenan katseella. "Mennään takaisin taukohuoneeseen, sähköt tulee varmaan pian takaisin", hän sanoi. Lompsimme takaisin taukohuoneeseen jatkamaan peliä. Virittelimme taskulampun valaisemaan lautaa ja asetuimme takaisin lattialle. "Noniin, tää on sellanen, millä otetaan aikaa, vaikka sellanen niinku Helenalla estekisoissa..." Olimme ehtineet jo uusintaerään, kun Helena vilkaisi ranteessaan olevaa kelloa ja sanoi: "Kello tulee jo kohta yhdeksän, teidän on parasta laittaa viestiä koteihinne että jäätte tänne yöksi" Nainen nyökkäsi ikkunaan päin ja ensimmäistä kertaa tunteihin vilkaisimme ulos. Lumisade oli yltynyt niin sakeaksi myrskyksi, että ikkunasta ei näkynyt muuta kuin valkoista. "Jännää, yö tallilla!" kiljaisimme yhteen ääneen Milenan kanssa ja lähdimme etsimään Helenan johdolla retkipatjoja ja makuupusseja jokaiselle. Raahasimme ne taukohuoneeseen ja pian jokainen oli jo löytänyt paikkansa. Testasin patjaani, jonka olin laittanut Milenan ja LaaLaan patjojen väliin. Se oli kova, mutta en ollutkaan odottanut muuta Kaisan joskus 80-luvulla ostamista halpispatjoista. Kello näytti jo lähemmäs puolta yötä, mutta kukaan meistä ei vielä nukkunut. Me käytiin LaaLaan ja Milenan kanssa vilkasta keskustelua kaikesta maan ja taivaan väliltä, Evie, Lillian ja Helena juttelivat Haikusta ja Mikael kyyhötti nurkassa puhelimensa kanssa. Helena sattui vilkaisemaan kelloon ja sille kai heräsi joku vaisto joka sanoi, että nyt Helena sä oot vastuussa näistä ja kello on jo paljon, laita ne lapsukaiset nukkumaan nyt. Vaikkei meistä osa ollutkaan enää oikein lapsukaisia, kaikki totteli Helenaa kiltisti. (Tosin Mikael jatkoi puhelimensa selailua vielä makuupussinsa sisällä) Olin niin väsynyt, että nukahdin melkein heti, ja kun aamulla heräsin, olivat kaikki muut jo jalkeilla. "Huomenta Wilma! Heräsithän sä vihdoin! Ota voileipää vielä kun voit, Mikael on ahtanut sisäänsä jo kolme, kohta se syö varmaan meidätkin", LaaLaa hymyili ja ojensi minulle kinkkuvoileivän. "Eipäs, tää on jo neljäs leipä!" Mikael korjasi huoneen nurkasta ja ahtoi leivän loput sisäänsä. "Mistä te nää saitte?" kysyin hämmentyneenä ja unisena. Helena hymyili ja ojensi minulle kaakaomukin. Sitten hän sanoi: "Mä olen ollut jo aikaisin hereillä, kävin ruokkimassa hevoset jo aikaisin ja vein ne ulos. Kävin myös tekemässä voileipiä kotona ja kiikutin sitten tänne. Ulkona on jo ihan poutainen ja kaunis sää, voitte mennä vaikka ulos katsomaan hevosia." Otimme Helenan neuvosta vaarin ja lampsimme ulos, mutta hevosia emme menneet katsomaan. Sen sijaan pihalla käynnistyi mitä suurin lumisota, jossa olisi itse Napoleonkin ollut kauhuissaan. Armoa ja sääliä tuntematta heittelin lumipalloja minne vain ylsin. Milena tulitti lumipalloja riemusta kiljuen Lilliania päin, yksi läsähti päin ruskeatukkaisen tytön naamaa, ja katsoessaan kasvoilleen sulavaa lunta hänen joutui katsoa kieroon. Se näytti niin hullulta, että aloin nauraa kuin seinähullu ja heittäydyin lumihankeen makaamaan. Aloin itsekin pikkuhiljaa ihmetellä sitä, etteivät tallikaverit olleet vielä kiikuttaneet minua pakkopaidassa valkotakkisien hoivaan. Ehkä syynä oli se, että olimme yhtä seinähulluja kaikki. Kun olimme saaneet lumileikeistä kylliksemme, päätimme suunnata kohti kotejamme. Vanhemmat olisivat varmaan huolesta pyöreitä (tai vähintäänkin neliskulmaisia) joten oli varmasti ihan hyvä idea käydä näyttäytymässä etteivät ne luulisi, että Helena on joku ilkeä roisto joka on kidnapannut koko sakin ja pitäisi meitä vankeina tallivintillä. Hymy huulillani ja paidankaulus sulavaa lunta täynnä talsin hiljakseen kohti kotia lumen narskuessa jalkojeni alla. Kummallista, kaksi hoitomerkintää multa saman päivän sisällä.... Maailma on ihmeitä täynnä! //Nyt pitää kyllä sanoa, että bravo! Todella hyvin kirjoitettu tarina, jota oli ilo lukea! Myrskyn fiilis ja kylmyys välittyi kyllä ruudun tällekin puolelle! Ja hitsi, miten jännittävää.. mulle tulee hirveesti ideoita! Pitäisköhän pitää joku ihan tapahtuma, että nukuttais kaikki tallilla joku yö! Hmm
Tuli kyllä tosi hyvä mieli lukiessa tätä, siitä hyvästä saat 9 hoitopistettä!
-Helena
ps. ja näillä pisteillä ponkaisit yli 160 HP:n rajan, eli palkintokuvaa on luvassa!
|
|
|
Post by Wilma on Jan 10, 2016 18:30:21 GMT
Kaisa-mummo muistelee 34th Istuimme LaaLaan ja Milenan kanssa kentän laidalla katselemassa tuntia. Nuori tyttö laukkasi juuri ohi Hodalla, joka näytti kaatuvan raville hetkenä minä hyvänsä, kun kuulimme reippaita askeleita ja Kaisa-mummo pyyhälsi paikalle. Katsoimme Laan ja Milenan kanssa toisiimme, mutta pakoreittiä ei ollut, joten alistuimme kohtaloomme ja valmistauduimme järkkymättömään puhetulvaan. Kaisa asettui viereemme ja katseli Hodaa hiljaa. Hetken verran ehdimme jo luulla että säästyisimme vanhan naisen puheripulilta, mutta olime väärässä. "Voi voi niitä aikoja kun minä olin nuori..." Kaisa aloitti ja katseli tummaa hevosta, "Muistan elävästi sen, viimeisen kilpailumatkani..." Tiesimme ettemme voineet paeta joten kuuntelimme mummon hölpötystä toisella korvalla tuntia seuratessamme. "Olin silloin muistaakseni Tanskassa kansallisen tason kenttäkisoissa, mukanani Carlita, kuvankaunis rautias, suuri ja näyttävä, sellainen sopivan sähäkkä... Oikea vauhtikavio. Me oltiin hypätty jo viisi maastoestettä kahdestatoista esteestä. Kuudes este oli banketti, Carlita tuli sille jotenkin liukastellen, meitä ennen menneet hevoset olivat ruopineet maan aivan mutaiseksi ja liukkaaksi, satoikin vielä..." "Anteeks, mutta oleko sä kisannut kenttää? Kansallisella tasolla?" kysyi LaaLaa hämmästyneenä. Kaisa vilkaisi meitä hitusen ärsyyntyneenä keskeytyksestä ja vastasi sitten: "Kisasin, kisasin. Oli se hilkulla, etten olisi päässyt Olympiajoukkueeseenkin." Kulmakarvani nousivat melkein hiusrajaan asti ja suuni loksahti apposen auki. "Olympiajoukkueeseen? Oletko tosissasi?" haukoimme henkeämme. "En kuule ole ikinä ollut yhtä tosissani", Kaisa sanoi nyt hiukan hymyillen. Jos sopii, niin jatketaan kertomusta. Kuuntelimme korvat tarkkana kun Kaisa jatkoi kertomustaan. "Kuten sanoin, Carlita liukasteli banketilla... Mutta kuin ihmeen kaulalla selvisimme siitä kaatumatta ja ehjin nahoin. Tiesin silloin että Carlita selviäisi siitä, se selvisi mistä tahansa, oli se vain mahtava hevonen... Harmikseni vain lapsenlapsellani ei ole samanlainen hevosmaku", sanoi Kaisa nyökäten ohi ravaavaan Derryyn, joka para-aikaa kaahotti ympäri kenttää kiitoravissa ilmeisesti hyvin iloisena siitä, että sen ratsastaja ei saanut siihen avuillaan mitään vaikutusta. "Mutta seitsemännellä esteellä se tapahtui. Lähestyimme sitä reippaassa laukassa, se oli tavallinen, tukeista rakennettu nousueste. Juuri ennen estettä Carlita kielsi. Hevonen, joka ei ole ikinä ennen kieltänyt, kielsi nyt aivan äkkiarvaamatta ja minä lensin sen pään yli päin estettä. Silloin kaikki ympärilläni sumeni ja kun seuraavan kerran heräsin, makasin sairaalan sängyssä lonkka murtuneena. "Voi ei! Miten Carlitalle kävi?" Milena kysyi hiukan hätääntynyt sävy äänessään. Katsoimme kaikki tiiviisti Kaisaan, kun hän kertoi: "Carlita... Kuvankaunis Carlita... Rohkein hevonen jonka tiesin, lopetettiin. Se sotkeutui ohjiin niin pahasti, että ohjat olivat kuristaa sen hengiltä. Kun kilpailutoimitsijat viimein juoksivat paikalle eläinlääkärien kanssa ja saivat sen kiinni, oli sen hengitys enää hyvin harvaa ja vaivalloista. Ne lopettivat sen ja se haudattiin sinne kenttäradan viereen. Nyt kun ajattelen sitä, voin sanoa, että se oli sen haudalle juuri oikea paikka, se hevonen kyllä rakasti kisamatkoja, hyppäämistä ja sitä, että siitä pidettiin." Olin näkevinäni pari kirkasta kyyneltä vierähtävän Kaisan poskelle, mutta mummo pyyhkäisi ne pois punaisella lapasellaan. "Kun pääsin kotiin sairaalasta, en voinut tehdä oikein mitään. Mieheni Jarkko huolehti tilasta mutta kun olin vähäänkään siinä kunnossa, palasin kyllä pyörittämään tilan askareita." "Ei kulunut kauaakaan aikaa, kun miehelläni todettiin syöpä. Se todettiin aika myöhään, vasta siinä vaiheessa, kun syöpä oli levinnyt jo laajalle. Oli kauheaa olla auttamatta tietämätön mitä miehelleni sairaalassa kuului, tilan työt vaativat paljon. Joka ilta pääsin kuitenkin käymään sairaalassa. Mieheni ei tietenkään huomannut tuloani, hän nukkui aina. Häneen oli kiinnitetty paljon erilaisia letkuja. Sairaanhoitajat valvoivat näytöllä olevaa sydänkäyrää. Kun kysyin mieheni tilanteesta, he vakuuttivat vain, että hän selviää kyllä ja hänen olonsa paranee pian. Tyhjiä lupauksia kaikki tyynni, sanon minä. Kului viikko ja mieheni kuoli. Se oli aivan kauheaa, en ole ikinä kokenut niin suurta surua. Menetin kokonaan elämäniloni", Kaisa huokaisi. LaaLaa oli noussut halaamaan Kaisaa. Melkein itkimme kuunnellessamme Kaisa-mummon kertomusta. Aina niin räväkkä ja päättäväinen Kaisa-mummo, mitä kaikkea hän joutuikaan kokemaan. Ensin Carlita, sitten Jarkko, aivan kauheaa! "Mieheni hautajaisten jälkeen tilan arki jatkui samaa rataa. Tilan pyörittäminen tuntui silloin enää pakon edestä tehtävältä työltä, se oli myös hyvin raskasta yksin tehtäväksi, enkä ollut silloin enää ihan nuori. Silloin päätin luovuttaa tilan lapsenlapselleni, vastavalmistuneelle plikalle, Helenalle siis. Hänen vanhempansa eivät pitäneet ajatuksesta alkuunkaan, mutta kun kaksi sellaista jääräpäätä kuin minä ja Helena todella jotakin haluavat, niin silloin se myös tapahtuu. Helena ei ole tavannut vanhempiaan pitkiin aikoihin, en usko, että hän on vieläkään antanut heille anteeksi. Mutta Helena oli toimelias tyttö, hän pani heti tuulemaan. Remontoimme ja ahersimme yötä päivää ja ei aikaakaan, kun ensimmäiset hevoset jo seisoivat pihassa. Hoda tietenkin muutti tänne Jarkon kuoltua", Kaisa kertoi. "Oliko Hoda Jarkon hevonen?" kysyin ihmeissäni. "Hoda oli Jarkon työpari. Jarkko oli ammatiltaan ratsupoliisi", Kaisa sanoi pieni hymynkare huulillaan. "Mitä? Onko Hoda ollut poliisihevonen? Tätä en tiennytkään, vautsi!" Milena hämmästeli. Pian huomasimme tuntilaisten kääntyneen hevosineen loppukaartoon joten kiipesin aidan ali Milenan mukana. Saapastelin Ladin luo, jonka selästä hyppäsi alas pieni, lettipäinen tyttö. "Mites Ladi meni?" hymyilin tytölle joka otti ohjat ponin kaulalta ja taputti sitä kaulalle. "Tosi hyvin! Se nosti laukat kuin napista painamalla!" pieni tyttö intoili. Hymyilin tälle ja asetuin kävelemään Ladin toisella puolella, kun tyttö talutti harmaan tamman talliin. //Vitsi mikä tarina! Nauroin ihan ääneen, tässä on hyvää huumoria! Ja sitten tarina muuttuikin aika synkäksi, Kaisalla taisi olla melkoinen nostalgiapäivä tänään. Melkein meinasi kyynel tipahtaa, vaikka tarina onkin tuttu
Nyt tulee kyllä niin hyvää tavaraa, että pistän tästä 9 pistettä!
-Helena
ps. tarina oli myöskin jälleen hyvin kirjoitettu, itse asiassa niinkin hyvin, että taidan antaa sulle tarinamerkin, kun sun kirjoituksia on aina niin kiva lukea!
|
|
|
Post by Wilma on Jan 11, 2016 14:00:38 GMT
Metsätiellä 35th
Koko aamupäivä sujui vintiltä löytynyttä vanhaa rekeä putsatessa, mutta lopulta LaaLaa sai Bellan valjastettua reen eteen ja minä satuloitua pienen Ladi-possuni. //Hauskan talvinen kuva ja mukava, rento maastoretki. Mikäs sen parempaa? ja rekikin pääsi käyttöön tänä talvena, jes!
Pistän tästä kuvasta 3 hoitopistettä
-Helena
|
|
|
Post by Wilma on Jan 11, 2016 18:19:24 GMT
Jaa aivan tavallinenko päivä?36th Kiristin Ladin satulavyötä ja väistelin samalla sen riimunnaruja tempovaa näykkivää turpaa. Laitoin riimun ponin kaulalle ja sujautin juuri käsissäni lämmittämäni kuolaimet sen suuhun. Kiinnitin vielä suitsien hihnat ja niin Ladi oli valmis tunnille. Helena oli kertonut, että sen ratsastaja olisi täällä ensimmäistä kertaa. Silitin Ladin kaulaa, jota peitti paksu talvikarva. Pian kuulin oven aukenevan ja ripeiden askeleiden lähestyvän. Nostin katseeni ja näin minua hieman nuoremman tytön, jonka ruskeat hiukset olivat pitkällä letillä. Tyttö oli verhoutunut tummansinisiin Animon ratsastushousuihin ja sinipunaiseen Kingslandin toppatakkiin. "Tää on sit kai se Ladi", olivat tytön ensimmäiset sanat hänen silmäiltyään meitä hetken. "Mä voin ottaa sen, en mä sua enää tartte", hän lisäsi vielä. Tytön halveksiva katse porautui lävitseni ja mieleni teki tiuskaista tytölle jotain nasevaa, mutta hillitsin itseni. Sen sijaan nyökkäsin ja väistin, kun tyttö raahasi Ladin perässään kentälle. Putsasin Ladin karsinan nopeasti ja painelin sitten kentälle, jossa Merja piti koulutuntia. Osan ratsastajista tunsin ja hymyilin heille hiukan, kun asetuin kentän laidalle tarkkailemaan tuntia. Jos tuo nirppanokkainen tyttö taittaisi jouhenkin Ladin harjasta, niin auta armias, se olisi sen viimeinen teko. Nämä ajatukset mielessäni tarkensin silmäni ratsukkoon, joka näytti yllättävän pieneltä Hodan, Derryn, Karrin ja Missin rinnalla. Harmaan ponin korvat olivat luimussa (tosin onhan sillä aina) mutta tällä hetkellä se tuntui jotenkin hurjan tärkeältä ja sellaiselta, että se suututti kovasti. "Noniin, sitten pohkeenväistöä uraa pitkin, ensin käynnissä! Nea voi aloittaa Ladin kanssa!" Merjan kantava ääni kajahti. Katselin ratsukon menoa tietämättä, mitä ajatella. Tytön käsi oli aivan liian kovakourainen, tämä Neaksi kutsuttu ratsastaja kiskoi ja riuhtoi Ladin ohjia ja hakkasi sitä kantapäillään saaden ponin hermostumaan ja steppaamaan. "Hienovaraisemmat avut, Nea, Ladi on herkkä hevonen!" Merja neuvoi. Kuulin tytön mutisevan jotain, kun hän ratsasti ohi: "Eihän se ees tottele, kurja koni..." Sen verran kai tytöllä oli järkeä päässään ettei täräyttänyt sitä Merjalle päin naamaa, sillä siitä on kyllä leikki kaukana, kun Merja suuttuu. Kun ratsukot aloittivat laukkatyöskentelyn, kuulin askelia ja LaaLaa tuli viereeni. "Mitäs sä täällä?" hän kysyi. "Rääkkään itseäni", mutisin ja sain vastaukseksi LaaLaan kysyvän ilmeen. "Kato vaikka", nyökkäsin kohti Ladia. Para-aikaa Nea pamautti pohkeensa Ladin kylkiin ja kiskaisi sitten vauhdista säikähtäneenä ohjia turhankin rajusti. Tämä toistui niin kauan, että Merja kutsui ratsukon luokseen. Emme kuulleet Merjan sanoja mutta kun Nea ratsasti takaisin muiden hevosen joukkoon, tämän punoittavilla kasvoilla oli samalla pelokas että vihainen ilme. Menin edeltä talliin, sillä Ladi menisi tänään poikkeuksellisesti vain yhdellä tunnilla. Pian käytävältä kuuluikin jo vihaisia askelia ja karsinan ovi paukahti auki. "No miten meni, oliko kivaa?" kysyin tekopirteästi. "No kuule ei menny! Mikä lie huonosti koulutettu kaakki, tällä mä en kyllä varmaan mee enää uudestaan. Täytyy sanoa Merjalle että laittaa mulle jonkun paremman, seuraavalla kerralla en kyllä mene tälläisellä... Tälläisellä... Huonotapasella puskaponilla!" Se oli viimeinen pisara. "Kiitti vaan, mä voin kyllä Ladin hoitajana pitää henkilökohtaisesti huolen siitä, et tää oli sun ensimmäinen ja viiminen kerta Ladilla. Ja ihan vaan tiedoks, Ladi ei oo mikään huonotapanen puskaponi eikä huonosti koulutettu kaakki! Se on vaan herkkä ja hiukan äkänen ponitamma, mut jos sä et osaa ratsastaa sitä oikein etkä arvostaa sitä, se ei oo mun ongelma!" melkein huusin ja katsoin tyttöä vihaisena. Tämä katseli minua ilmeisesti hämmentyneenä, mutta sanoi sitten: "Jos sä kerran niin paljon tosta karvakasasta tykkäät, ni sä voit kyllä hoitaa sen, säästympähän siltä vaivailta. Mun on kyllä vakavasti harkittava jotain toista tallia, tää paikka on selvästi ala-arvoinen!" "No kuule tee se!" tuhahdin ja aloin purkaa Ladia. Nahkasaappaiden kopina kertoi minulle, että tyttö marssi para-aikaa ulos. Siellä hän varmaan hyppäisi äitinsä bemariin ja hurauttaisi sitten kotiinsa, varmaan jonnekkin kalliille omakotialueelle. Hymyilin hiukan mutta vakavoiduin sitten. Mitä mä olin juuri tehnyt? Mitä Helenakin sanoisi, että mä olin huutanut jollekkin tuntilaiselle ja että se oli just menettänyt mahdollisen asiakkaan? Valahdin istumaan karsinan oljille ja hautasin pääni käsiini. Mut kai erotettais, Ladille hankittais uusi hoitaja, joku sellanen tosi ystävällinen, joka ei ikinä suuttuis... Ja samassa tallin ovi aukesi. "Wilma? Ootsä täällä? Helena pyysi sua toimistoon, se sano et asia on kiireellinen. Mä voin purkaa Ladin sun puolesta", LaaLaa sanoi. Kuivasin pikaisesti poskelleni valuneet kyyneleet ja nousin ylös. Tähän se kai loppuisi. "Wilma, ootsä ihan okei? Mitä se Helenan asia koskee?" kuului LaaLaan huolestunut ääni. Tyydyin vain katsahtamaan ystävääni surumielisesti ja hitaasti kuin venyttäen jokaista hetkeä maleksin toimistoon. Helena istui toimiston pöydän takana pieni hymy huulillaan. Istuuduin varovasti sohvalle, ja samassa Velmu loikkasi viereeni ja alkoi nuolla kasvojani. Se kutitti minua valtavasti ja aloin väkisinkin nauraa, mutta työnsin koiran kuonon pois ja kuivasin märän kuolan kasvoiltani. "Noniin, noniin..." Helena aloitti ja katseli minua ystävällisillä silmillään. Jokin minussa sanoi, että kaikki ei ollut nyt aivan kohdallaan. "Asiahan on nyt Wilma sillä tavalla, että Ladi on ollut aika virkeällä tuulella, varmasti näistä pakkasista johtuen. Tiedäthän sinä hevoset, kylmemmällä säällä ne ovat virkeämpiä ja myös ehkä säikympiä kuin lämpimällä säällä. Ladi on myös lennättänyt muutamia ratsastajiaan, se on vaan ollut niin energinen. Jos siis sulta vaan liikenisi vähän lisäaikaa, niin voisit vaikka kävelyttää sitä ennen tuntejen alkua, joskus voit juoksuttaakin, mutta ei liian usein, se on hevosen jaloille aika rankkaa." Katselin Helenaa hetken aivan ymmälläni, mutta sitten minut valtasi kupliva ilo. Se poreili ensin hiljaa sisälläni, ja sitten se levisi varpaisiin asti. Näin ihana, tavallinen ja arkinen asia, olin minä ollut kyllä aika hölmö... "Sä... Sä... Mua ei siis potkita pihalle?" kysyin varovasti. Helena nauroi makeasti. Niin pitkään, että uskoin sen saaneen jo jonkin kohtauksen, mutta sitten Helena katsoi minua ja pyyhki naurun kyyneliä silmistään. "No en todellakaan potki! Mistä sä nyt sellasta sait päähäsi?" hän sanoi, kun hänen äänensä oli hiukan tasoittunut. "No mä vaan... Kun taisin suuttua yhdelle tuntilaiselle tänään aika pahasti. Sille joka tuli tänne ekaa kertaa", mumisin. "Pyh, ei se kai nyt niin vakavaa ole. Tai on se, mutta ei välttämättä tässä asiassa. Kyllä mäkin huomasin kun tallissa käväisin ja Merjan kanssa juttelin, ettei se tyttö osannut arvostaa hevosta elävänä eläimenä ja kumppanina. Ja salaa mä kyllä toivon ettei se tyttö tulisi takaisin, ihan vaan hevosten kannalta. Ja jos tulee, mä puhuisin sen pääkoppaan vähän järjen sanoja. Tosin et sä olisi oikeastaan saanut sillä tavalla suuttua, mutta kyllä mullakin olisi siinä tilanteessa pinna palanut. Ei me sua kyllä potkittaisi täältä pellolle, ei ikinä", Helena hymyili. Ilosta huokaisten livahdin toimiston ovesta ulos ja takaisin pihatalliin, jossa LaaLaa harjasi Bellaansa. "No mitä se sano?" LaaLaa kysyi heti ensitöikseen. "Sano mitä sano", melkein nauroin ja ystäväni hämmentyneen katseen vallassa kaivoin porkkanan taskustani ja ujutin sen Ladin suuhun. Sen se oli kyllä ansainnut, vaikkei se oikeastaan ollutkaan tehnyt mitään. //Huhhuh, minäpä aktiiviseksi heittäydyin! Noo, kohta rauhottuu tääkin spämmiminen kun alan työstää yhtä isompaa juttua... //Miten sulta tulee näitä mahtavia tarinoita kuin liukuhihnalta Tääkin oli tosi omaperäinen ja kekseliäs, kivaa luettavaa! Näin tallin omistajana pitäis kai suuttua vähän enemmän tosta tuntilaiselle huutamisesta, mutta tässä asiassa oon kyllä täysin sun puolella Toivottavasti Ladia vähän rauhottais, jos sitä kävelyttää ennen tunteja. Se on kuitenkin yksi tallin luottoponeista luonteestaan huolimatta, ja monien tuntilaisten suosikki!
Saat tästä tarinasta 8 hoitopistettä!
-Helena
|
|
|
Post by Wilma on Jan 12, 2016 18:21:20 GMT
Varusteita 37th
1. Tallitakkina on tummanvihreä hupullinen takki, jossa on kaksi taskua edessä. 2. Kypärä on tavallinen musta turvakypärä. Hanskoja on kahdet erilaiset, mustat ja ruskeat. 3. Paidat ovat aika sekalaisia, mutteivat melkein koskaan valkoisia. 4. Kisatakki on musta ja siinä on punainen satiinivuori. Kisatakin kanssa käytetään valkoisia ratsastushousuja, ratsastussaappaita ja mustia hanskoja. 5. Ratsastushousuja on kahdet, valkoiset ja ruskeat. Ne ovat molemmat kokopaikkaiset. Lisäksi tallilla näkee myös rennompia housuja, kuten verkkareita. 6. Mustien kumisten ratsastussaappaiden lisäksi löytyy myös punaiset kumpparit.
Idea ryövätty LaaLaalta...
//Nää on kyl hauskoja! Pitäis varmaan itekin tehä oma versio Helenan surullisenkuuluisasta vaatekaapista :'D
Pistän tästä muutaman pisteen
-Helena
|
|
|
Post by Wilma on Jan 14, 2016 15:28:53 GMT
Rakkaat ystävät, tervetuloa todistamaan Sherloc Holmesin ja apurinsa Watsonin paluuta, sillä tämä on: Kadonneen loimen arvoitus 38th Saavuin tallille vihellellen. Oli kirpeä pakkaspäivä, ja hengitykseni huurusi. Ratapiha punaisine talleineen tuli esiin puiden takaa. Piha oli täynnä lumisia kavionjälkiä ja kulutin hetken siinä, että jäin pohtimaan mikä jäljistä mahtaisi kuulua Ladille. Kävin tervehtimässä mussukkaani nopeasti ja kipaisin sitten taukohuoneen lämpöön. Leväytin taukohuoneen oven sepposen selälleen ja huikkasin siellä lämmitteleville ihmisille kovaäänisen moin. Sohvalla kyhjöttävä LaaLaa tervehti minua ilahtuneena tulostani ja jatkoi sitten keskustelua serkkupoikansa Eliaksen kanssa, joka oli vastikään aloittanut tallilla Karrin hoitajana. Muita taukohuoneessa ei sitten ollutkaan, flunssa oli kai aiheuttanut tallillekin laman, vaikka ei mikään nuha ja kuume sitkeitä tallityttöjä kauaa poissa hevosten luota vienyt. Kipaisin rappuset ylös ja heitin keltaisen tallikassin kaappiini, joka oli niin sekainen, että äitini olisi varmaan pyörtynyt kauhusta nähdessään sen. Huokaisin, mutta minun oli todettava, että minun oli pakko siivota se, en ollut siivonnut sitä kertaakaan elämäni aikana. Olinhan ollut Ratapihassa yli puoli vuotta, ehkä nyt olisi sopiva hetki siistiä kaappiani hiukkasen. Tuumasta toimeen, pian oli kaikki roina ja romu viskattu kerhohuoneen lattialle. Löysin jostain kuluneen rievun, jonka kastelin ja pyyhin sitten sillä kaappini pohjan. Sitten rupesin setvimään lattialla kököttävää romukasaa. Ihmettelin jo, että miten olin saanut kaiken sen tavaran mahtumaan kaappini kätköihin. Roskikseen lensi viisi tyhjää kokispulloa, pariton ja rikkinäinen ratsastussukka ja läjä kaikkea muuta roskaa. Sitten aloin järjestämään jäljelle jääneitä tavaroita kaappiin. Vaihtovaatteet viikkasin kaapin perälle, pari raippaa laitoin käsilenkeistään roikkumaan naulakkoon kaapin sisällä... Lopulta kaappiin oli ängetty suuri purkillinen letityskumilenksuja, heijastinliivejä ja pari otsalamppua, vaihtovaatetta, porkkanapussi, muutamia Ladille ostamiani tavaroita, ratsastuskamppeitani, raippani ja joskus koulukisoissa pakon edessä ostetut valekannukset sekä tietysti keltainen, kulunut tallikassini sisältöineen. Nappasin kaapin oven sisäpuolelta revenneen kuvan Ladista ja teippasin tilalle minua, LaaLaata ja Milenaa esittävän otoksen, jossa istuimme kaikki ratsujemme selässä hurjasti ilveillen ja irvistellen. Melken kaikissa muissa kuvissa oli Ladi ja minä, pelkkä Ladi tai tallikavereitani. Paljasta kaapin oven pintaa ei sisäpuolella näkynyt ensinkään, niin täynnä se oli valokuvista. "Mitä ihmettä sä oikein romellat täällä?" LaaLaa kurkkasi rappusista ja virnisti. "Siivoan", vastasin, "Tai oikeestaan mä oon jo valmis." LaaLaa meni itsekin kaapilleen ja tonki sen sisältöä. "No höh, ei se oo täälläkään... Sen kyllä pitäisi olla tallissa, mutta kun se ei ole..." hän mutisi. "Mitä sä oikein etsit?" kysyin katsellen Laan etsintöjä. "Bellan fleeceloimea, se on kadonnut", tämä huokaisi, "Pakko kai tarkistaa tallista vielä kerran." LaaLaa hipsi talliin ja minäkin tulin mukaan, sillä toivoin pystyväni auttaa häntä jotenkin. Kävin ensin kurkkaamassa, olisiko loimi jäänyt tamman karsinan oven eteen, muttei loimea näkynyt siellä. Sitten menin satulahuoneeseen, jossa LaaLaa tonki jo kaikkia hyllyjä nurin. Loimea ei näkynyt eikä kuulunut, joten suuntasimme seuraavaksi kuivatushuoneeseen. Selasimme kaikki kuivumassa riippuvat loimet, mutta mikään niistä ei ollut oikea. Loimea ei vain näkynyt. "Ehkä joku on laittanut sen jonkun toisen hepan karsinan luokse?" kysyin toiveekkaasti. Mutta loimea ei ollut sielläkään. "Käydään kysymässä Helenalta oisko se nähny Bellan fleeceloimea missään", LaaLaa huokaisi. Nyökkäsin, ja yhteistuumin suunnistimme toimistolle. Kurkkasimme sisälle toimistoon. Helena makasi käpertyneenä sohvalle kääriytyneenä punaiseen vilttiin. Helena liikahti, heräsi kai ja samalla huomasin, ettei se ollutkaan viltti, mihin Helena oli kääriytynyt... Se oli Bellan fleeceloimi! "Helena! Me ollaan juostu ympäri tallipihaa niska limassa ettimässä Bellan loimea, senkin ryökäle!" LaaLaa nauroi makeasti. Helena nousi istumaan ja virnisti: "Nooh, oma viltti oli kai unohtunut taukotupaan, niin vetäsin kuivatushuoneesta vaan jonkun loimen johon käpertyä..." Nappasimme loimen Helenalta ja kiikutimme sen oikeaan paikkaansa. "Taas yksi arvoitus selvitetty!" hymähti LaaLaa. "Aivan oikein, rakas Watson, aivan oikein!" virnistin. // Juuh, vaikkei Bella tälläistä loimea omistakaan niin tässä tarinassa omistaa, koska a, kuka haluisi kääriytyä sadeloimeen? Ja b, tässä tarinassa ei vaan yksinkertaisesti voi seikkailla kukaan muu kuin Watson, koska Watson on aina Watson... //Eikä, ihan mahtava! ;D Vähän nukutti.. ja hyvä idea muuten siivota vaihteeksi oma lokero, ne tuppaa menemään melko sotkuisiksi ajan kanssa. Eikä edes aleta puhumaan toimiston laatikoista.. Odotan innolla lisää Sherlockin ja Watsonin seikkailuja
Saat tästä tarinasta 6 hoitopistettä!
-Helena
|
|
|
Post by Wilma on Jan 15, 2016 18:18:18 GMT
|
|
|
Post by Wilma on Jan 16, 2016 17:40:42 GMT
Neljäkymmentä
40th
Hipsin hiljaa taukohuoneen lattian poikki jotten herättäisi sohvalla tuhisevaa Milenaa. Tytöllä oli kaiketi ollut rankka päivä koulussa, ja vaikka hän oli sanonut lepuuttavansa silmiään vain hetken, oli hän kuorsannut tismalleen samassa asennossa toinen käsi sohvan laidan yli roikkuen jo tunnin. Pääsin ovelle ja avasin sen varovasti. Sitten pujahdin ulos talvisäähän suuntanani pikkutalli ja Ladin karsina.
Pääsin talliin siitä huolimatta, että tallin ovi oli hiukan jäinen ja jäykkä ja pienenä ihmisenä sain kiskoa sitä auki kaikin voimin. Ah niitä talven riemuja, jäisiä ovia, valtavia tilsoja, liukkaita kenttiä, loputonta kylmyyttä ja ympärillä vallitsevaa melkein hulluksi tekevää valkoisuutta... Siitä huolimatta pidin talvesta (vaikka Suomessa saisi kyllä olla 30 astetta lämmintä ympäri vuoden, kiitoos!)
Kun olin saanut itsepäisesti päätään viskovalle Ladillekin riimun päähän ja harjattua sen nopeasti, heitin sille loimen takaisin päälle ja avasin vetosolmun, jolla poni oli ollut kiinni. Otin kylmän narun käpäliini ja talutin Ladin ulos karsinastaan ja kohti kenttää.
Kun saavuimme rakkaan possuni kanssa kentän laidalle huomasin taaempana ravailevan ratsukon. Silmäni tarkentuivat liikkuvaan kohteeseen ja aivoni ilmoittivat tämän kohteen olevan vain Bea ja uusi issikkaori, Reima, joka oli jo nyt hurmannut kaikki tallitytöt (eikä vain tytöt, olin kyllä yllättänyt Eliaksenkin löpisevän tälle uudelle tulokkaalle. Ja se oli aika hämmästyttävää, koska Elias oli muuten melkein aina hiljaa. Ehkä me oltiin vaan niin pelottavia ja hevoset helpommin lähestyttäviä, God knows) Bea siirsi Reiman käyntiin ja kun he kävelivät lähemmäksi, huikkasin hänelle: "Ootteko jo lopettelemassa? Jos ootte, ni mä tulisin Ladilla teidän jälkeen ku aion irtohypyttää sitä hiukan, voin vaikka kasata estettä sillä välin kun te kävelette." Bea katsoi minua hetken hiljaa ja töksäytti sitten: "Itseasiassa me oltiin just lähdössä." Sitten hän ohjasi Reiman ulos kentältä ja jäin hämmentyneenä seisomaan Ladini kanssa keskelle kenttää. "Outoa, mikäs sille tuli?" hämmästelin ääneen ja katsoin Ladia aivan kuin se olisi osannut vastata kysymykseeni. Kohautin olkiani ja mutisin lähinnä itselleni: "Noh, jotkut ei vaan tykkää niin paljoa seurasta."
Varmistin että portti oli hyvin kiinni ja päästin Ladin sitten hetkeksi irti. Aloin kasaamaan ristikkoa toiselle pitkälle sivulle ja kun olin valmis, lähestyin Ladia varovasti ja tartuin kiinni sen riimusta. Jotta poni tietäisi mitä siltä odotin, päätin juosta ensin sen vierellä esteen ylitse. Raahasin ponin raviin ja ohjailin sitä hiukan kohti estettä. Sitten loikkasimme punavalkoisista puomeista väsätyn ristikkomme yli. Kun päästin irti hypyn jälkeen, jatkoi Ladi ravaamistaan. Nappasin nopeasti pitkän raipan Ladin ohjailua varten mutta ennenkuin olin edes valmis, oli Ladi tullut jo esteelle ja loikkasi sen yli iloisena. "Hyvä tyttö, hienoa! Tule tänne, saat pienen porkkanapalan... Hieno tyttöseni, mahtavaa!" hihkuin ja ojensin porkkanaa kämmenelläni. Ladi tuli hakemaan porkkanan j mutusti sitä autuaallisen onnellisena niin, että kuola vain valui valkealle lumelle.
Jatkoin Ladin hypyyttämistä ainakin tunnin verran. Hiirakko tammani loikki esteiden ylitse joka kerta niin iloisena että minua alkoi väkisinkin naurattaa toisen innostuneisuus. Harvoinpa näki Ladia noin iloisena, korvat hörössä! Vasta sitten kun varpaani olivat jo aivan tunnottomat ja sormeni umpijäässä, otin Ladin kiinni ja vein talliin. Liike ja loimi, jonka olin jättänyt Ladin päälle pitivät ponin lämpiminä, toisin kuin minut. Olisi ehkä itsekin pitänyt juosta ja hyppiä niinkuin Ladi ja kietoa vielä Hodan loimi niskaan. Toisaalta, en kyllä pääsisi yhdenkään esteen yli, sillä kompastuisin ylisuureen loimeen heti alkumetreillä.
Tallissa harjasin Ladin ja heitin loimen uudelleen sen niskaan. Suukotin tammaa turvalle ja poistuin sitten korjaamaan kentälle jääneitä esteitä. Raahasin puomit ja tolpat paikoilleen ja menin sitten taukohuoneen lämpöön sulattelemaan itseäni.
Kun pääsin taukohuoneeseen, keitin ensitöikseni kaakaota ja käperryin sitten sohvannurkkaan. Pidin jäätyneitä sormiani kuumaa kuppia vasten ja tunsin, kuinka ne kihelmöivät lämmetessään pikkuhiljaa. Pian taukohuoneen ovi aukesi ja sisään saapastelivat LaaLaa ja Milena. "Oi, kaakaota! Jäiks sitä yhtään? Olin maastossa Bellalla, oon aivan jääkalikka", LaaLaa hihkaisi. Nyökkäsin hymyille. "Sait sit ittes hereille?" kysyin Milenalta hieman ilkikurisesti. Tämä hymyili ja hymähti sitten: "Joo, kävin vaan putsaamassa Derpan karsinan ku en tänään jaksanut ratsastaa. Ja putsasin samalla Ladinkin karsinan ku siinä oli aikaa." Hymyilin iloisesti yllättyneenä ruskeatukkaiselle tytölle. "Hei kiitti tosi paljon! Mun ois pitänykki se pian hoitaa, mut kiva et sä teit sen mun puolesta. Ei ois yhtään huvittanu lähteä enää tonne kylmyyteen..."
Juuri silloin Helena pisti päänsä taukohuoneen ovesta ja huikkasi: "Heei, pihatallin mafia, tuuttekos jelppimään ruokien jaossa?" Ponkaisimme salamana pystyyn ja kulautimme kaakaon loput kurkkuihimme. "Tottakai, venaa vaan ihan sekunti niin me kiskotaan lapaset ja pipon päähän!" vastasimme ja seurasimme Helenaa rehuvaraston puolelle. Ilta sujui leppoisissa merkeissä heiniä ja kauroja jaellen ja Haikun jäätynyttä vesiautomaattia ihmetellen. Kun viimein talsin kotiin, oli pimeys jo sametinpehmeää ja valkoinen lumihanki hohti tuhansina kristalleina kuunvalon osuessa siihen.
//Jälleen kerran ihan loistotarina sulta. Tunnelma välittyy hyvin, etenkin talven kylmyys tuntui melkein ruudun tälläkin puolella Ladi nautti varmasti hyppelystä, hauska kun jaksoit seistä tuolla kylmässä niin pitkään! Ja kiitos avusta iltatallin kanssa Nyt voisin mennä itekin ottamaan vähän kaakaota -->
Saat tästä tarinasta 7 hoitopistettä!
-Helena
|
|
|
Post by Wilma on Jan 17, 2016 10:07:18 GMT
Rakas päiväkirja...41th
Et ikinä arvaa, mitä armas palvelijani sai tänään päähänsä. Siis jotain aivan käsittämättömätöntä, antakaas kun kerron, kaikki alkoi näin:
Olin ihan rauhassa viettämässä laatuaikaa rakkaan heinäkasani kanssa kunnes tämä tyttö päräytti paikalle kavioissaan (tai miksi ihmiset niitä kutsuvatkaan, kuitenkin) jokin, joka näytti kasalta mustia, pitkiä hihnoja. Tai oikeastaan, jos oikein ajatteli, ne saattoivat etäisesti näyttää käärmeiltä. Päätin siis, että ne olivat mustia käärmeitä jotka ovat kotoisin sellaisista sademetsistä, eli ne on sellaisia kuristuskäärmeitä jotka vain kuristaa ja kuristaa kunnes ei pienen ponin henki enää pihise kuin ihan pienesti, pieni piih piih vain. Ja eihän kukaan järkevä sellaista kohtaloa tahdo, joten hyvin viisaana ja kauniina ponina en minäkään tahtonut. Tietysti loikkasin karsinan perimmäiseen nurkkaan ja kun hoitajatyttöni avasi karsinan oven toisessa kädessään riimu ja toisessa ne ihme käärmeet aloin päättäväisesti kävellä ympäri karsinaani. Kun hoitajani käärmeineen lähestyi minua aikeenaan sitoa minut riimusta kiinni seinään jotten voisi paeta hänen kuristajakäärmeitään, vaihdoin ripeän käynnin hölkäksi. Puolustauduin kaikin keinoin, yritin näykkiä ja hiukan potkiakin, mutta jotenkin kummassa huomasin pian seisovani riimussa ja hoitajani kutittelevan minua ärsyttävillä harjoillaan.
Kun minua oli harjattu (lue: kidutettu) liian pitkään, otti hoitajani kouraansa ne käärmeet ja alkoi pukea niitä päälleni. "Mutta hetkinen", ajattelin minä silloin, "Eiväthän nämä mitään käärmeitä olekaan, vaan jonkinsortin valjaat!" Kauhistuin ajatuksesta, olivathan valjaat paljon pahempi kohtalo kuin joukko kuristajakäärmeitä. Mutta tunsin silti oloni hiukan noloksi. Tätä en kyllä kertoisi kenellekkään, vähiten Bellalle, hän nauraisi minut varmasti puhki jos kuulisi, että olin luullut tavallisia ponivaljaita käärmeiksi! Varsinkin, kun hän itse kehuskeli olevansa niin mainio vaunuhevonen... Voihan itku, olinpa ollut typerä!
Hoitajani vei minut pihalle ja siellä tapasimme toisen tytön, sen, joka omisti Bellan. "Moi Wilma!" tämä tyttö huikkasi hoitajalleni, "Meinaatko ohjasajaa Ladia?" "Ajattelin vähän kun löysin alennuksesta näin södet ponivaljaatkin, kato, niissä on keltaisia pehmusteita, ihan täydelliset Ladille!" hoitajani vastasi. Bellan omistaja katosi talliin ja hoitajani maiskutti minulle äänekkäästi. "No mutta hetkinen?" mietin, "Eihän tämä käynyt päinsä! Hölmö hoitajani oli unohtanut kärryt, tyhmä juttu! Nyt ne kärryt sassiin niin päästään metsään rallittelemaan!" Hölmö hoitajani ei kuitenkaan välittänyt vaan maiskutti minulle itsepintaisesti. Emmin hetken, mutta päätin sitten totella hoitajaani ja lähteä liikkeelle. Hän ohjasi minut metsän sijaan kentälle ja käski minun kulkea siivosti kentän reunaa pitkin. Valjaat ylläni tuntuivat kummallisilta, en ollut vielä tottunut niihin, mutteivat pahoilta. Itseasiassa, kun oikein mietin, ne tuntuivat ihan mukavilta, sitäpaitsi oli hauskaa, kun selässä ei keikkunut tasapainottomia alkeiskurssilaisia. Aloin jopa nauttia olostani. Hoitajatyttöni pyysi minulta ravia joten näytin hänelle kuinka hieno olin ja nostin heti ravin. Kun näin Bellan menevän kentän ohi kohti metsää omistajansa kanssa, kaarsin kaulaani ja ravasin niin siroa ja koottua ravia kuin vain osasin. Kyllä Bella pian huomaisi, ettei ollut ainut, joka osasi kulkea valjaissa!
Aika kului kuin siivillä, minulla oli huippuhauskaa. Siksi tympäännyin hiukan, kun hoitajani ohjasi minut ulos kentältä ja vei talliin. Vasta siellä huomasin kuinka nälkä minulla olikaan. Turpani sukelsi salamana heinäkasaan enkä antanut hoitajani pukea minulle edes riimua harjaamisen ajaksi. "Noh, pidä hyvänäsi!" hän huokaisi ja alkoi harjata minua. Seisoin kiltisti paikallani ja mutustin heinää onnellisena. Tuo kärryajelu ilman kärryjä oli ollut kyllä tosi hauskaa, ja kun Bella palaisi lenkiltään, saisin kehuskella kuinka hienosti kaikki olikaan mennyt ja kuinka hoitajani ja ohi kulkeva Helena olivat kehuneet minua taitavaksi ja hienoksi poniksi. Hoitajatyttöseni (jonka nimi oli kai joku Wilma tai Walma tai joku sinne päin) laittoi selkääni loimen, antoi porkkanan ja suukon turvalle ja lähti sitten raahaten mukanaan harjapakkia ja valjaita. Minun valjaitani, minun ikiomia valjaitani, joissa oli keltaiset pehmusteet. Ja sillä hetkellä olin hyvin, hyvin onnellinen.
//Ihana tarina! Tykkään näistä hevosen näkökulmasta kirjoitetuista jutuista. Ja ohjasajo oli hauska idea, saipa Ladikin vähän miettimistä tunneilla pyörimisen oheen
Saat tästä tarinasta 6 hoitopistettä!
-Helena
|
|
|
Post by Wilma on Jan 23, 2016 19:26:35 GMT
Ratapihassa tapahtuu 42th Lumi narskui tallikenkieni alla, kun harpoin kylmässä talvisäässä pihatalliin. Pienen painiottelun jälkeen jäisen oven kanssa pääsin sisään talliin. Oli hiljaista, kuulin vain heinän rouskutusta. Hiihdin oikopäätä Ladin karsinalle. Ihme kyllä, siellä ei näkynyt ketään, vaikka ovi olikin säpissä. Avasin oven ja tuumin, että ehkä Ladi oli ulkona, joten olisi sopiva hetki puhdistaa sen karsina. Mutta kun kurkkasin sisään, näin seinän vieressä makaavan ponitamman. "Voi itku, Ladi!" voihkaisin, kun tajusin tilanteen. Pieni pölhö ponini oli ottanut ja piehtaroinut liian lähellä seinää sillä seurauksella, että tietenkin jäi jumiin. "Oota tässä, mä haen apua!" lohdutin, vaikkei Ladi ymmärtänytkään sanojani, varmastikin lause lohdutti enemmän minua kuin sitä. Kiireen vilkkaa juoksin tallipihan poikki ja suoraan Helenan toimistolle. Räväytin toimiston oven auki ja huohotin: "Helena, nyt äkkiä pikkutalliin! Ladi on piehtaroinut liian lähellä seinää ja jäänyt jumiin, meidän pitää auttaa sitä!" Helenan pää kapsahti salamana ylös ja hetken verran hän tiiraili minua silmälasiensa takaa. "Juokse taukohuoneeseen ja hälytä hoitajat paikalle, etsi Mikael ja Elias jostain. Tässä tarvitaan nyt riuskoja apureita ja pitkiä liinoja. Minä haen liinat kunhan olen saanut takin päälleni, tulen Ladin karsinalle niin pian kuin kykenen", Helena sanoi rauhallisen vakaasti ja laski silmälasinsa työpöydälle. En jäänyt sen kummempia odottelemaan vaan kiirehdin taukohuoneeseen. Olin kaiketi aika omituinen näky, kun putkahdin nopeasti taukohuoneeseen tukka sekaisin ja naama punoittaen. "Nyt hopihopi kaikki, takit päälle ja sassiin! Ladi ei pääse ylös, meidän pitää kiskoa se liinoilla pystyyn. Ja te myös, teidänlaisianne voimanpesiä tarvitaan!" huohotin katsoen määräävästi Eliasta ja Mikaelia. Kukaan ei onneksi jäänyt miettimään syntyjä syviä joten pian minä jo juoksin Ladin luo kannoillani Mikael, LaaLaa, Elias ja Milena. Helena oli jo tallissa virittelemässä liinoja Ladin ympärille. "Noniin, ottakaahan näistä kiinni! Kun lasken kolmeen, aletaan vaan kiskoa niin kovaa kuin ikinä pystytään. Jaa yksi, kaksi..." Sydämeni tykytti, kun katsoin edessämme makaavaa Ladia. "Kolme!" Kiskoin kaikin voimin, vaikkei niitä tälläisellä vaahtosammuttimella kuin minä paljoa ollutkaan. Saimme kuitenkin Ladin pystyyn, ja pian edessämme seisoi hiukan nolostunut poni, jonka harja ja häntä olivat aivan täynnä roskia ja heinänkorsia. Kapsahdin oitis Ladin kaulaan, vaikka tamma torjuikin hellyydenosoitukseni nostamalla päänsä ylitseni ja laski sen heinäkasaan. Pian kaikki oli taas niinkuin mitään ei olisi tapahtunut. Olin ajatellut lähteä ohjasajamaan Ladia metsään, joten harjattuani sen huolellisesti ja nypittyäni jokaisen roskan ja heinänkorren sen jouhipehkosta hain valjaat ja lähestyin sitä aikomuksenani valjastaa se. Ladi oli ärtyneellä tuulella, ehkä sitä nolostutti äskeinen episodi. Jokatapauksessa se kuitenkin päätti itsepintaisesti kääntää kylkeään aina, kun lähestyinkään sitä valjaat käsissäni. "Senkin pönttö, etkö sä muista, miten kivaa sulla oli viimeksikin, kun ohjasajoin sua?" sanoin ja huokaisin. "Tarviitkos apua?" kuului yhtäkkiä ääni takanani. Salamana käännähdin ympäri ja huomasin nauravat pojan kasvot. "Herraisä Mikael, älä säikyttele tolla tavalla!" virnistin ja jatkoin, "En mä mitään apua tartte, kyllä tää tästä..." Mikael katsoi hetken minua väistelevää Ladia ja hymähti sitten: "Tota menoa te ootte metsässä aikaisintaan huomenna. Anna kun mä autan." "Ei kiitos, tää on katos periaatekysymys... Ja itseasiassa mä oikeestaan nautin tästä jollain tasolla, Ladin kanssa tappelemisesta, meinaan", hymähdin ja käännyin taas Ladin puoleen. Vihdoin ja viimein sain valjaat ponin päälle ja suunnan kohti kaivoskuiluja. Ladi oli jo alistunut kohtaloonsa, nyt se katseli iloisena ympärilleen ja säpsähti välillä puista lentäviä lintuja. Hengitin raikasta pakkasilmaa keuhkoihini ja katselin edessäni keikkuvaa harmaata takapuolta. Tätä mä rakastin; vain minä ja Ladi ympärillämme hiljainen, luminen metsä. //Huh, kylläpäs tallilla taas tapahtuu! Onneksi saatiin Ladi takaisin jaloilleen, ja pääsitte vielä lenkille maastoon Ladi oli näköjään jälleen oma aurinkoinen itsensä, sulla on kyllä kädet täynnä ton hevosen kanssa
Saat tästä tarinasta 5 hoitopistettä.
-Helena
|
|
|
Post by Wilma on Jan 26, 2016 7:24:33 GMT
Mörrimöykky 43th"Voihan hemmetti!" älähdin Ladin karkuuttaessa tarhan toiseen nurkkaan varmaan sadannen kerran. Lähestyin tammaa uudelleen, mutta jo pari pienenpientä askelta otettuani Ladi lähti liikenteeseen hurjasti pukitellen. "Voi hemmetin hemmetin hemmetti nyt, poni!" huokaisin. Eihän tästä mitään tullut, Ladi oli jo aistinut turhautumiseni ja oli entistäkin vaikeampi saada kiinni. "Ole sitten siellä", tuhahdin ja löntystelin taukohuoneeseen. Aina sanottiin, ettei hevosten kanssa saanut koskaan luovuttaa, mutta enhän mä ollut luovuttanut, suoritin vain taktisen vetäytymisen. Vihaisena itselleni, Ladille ja koko maailmalle mä potkaisin taukohuoneen oven auki ja maleksin yläkertaan. Lysähdin istumaan puiselle penkille ja jäin tuijottamaan tyhjyyteen aivan omissa ajatuksissani. Siinä oli ehkä syy siihen, etten kuullut paikalle saapunutta LaaLaata ja suurinpiirtein putosin penkiltä, kun tämä istahti viereeni. "Mikäs sulla on? Näytät aika masentuneelta", tyttö kysyi oitis. "Mitä, näkyyks se niin selkeesti?" hymähdin katse silmälasien takaa tarkkailevassa ruskeassa silmäparissa. "Näkyy, normaalisti sä oot aina suuna päänä ryntäämässä kaikkiin uusiin seikkailuihin ja hölötät ja pölötät antamatta muille melkein laisinkaan suunvuoroa." Jäin hetkeksi hiljaa paikoilleni katsellen, kun LaaLaa nousi ylös ja laittoi meille kaakaota. Olinko mä oikeesti sellanen? Etten huomioinut ollenkaan, mitä muilla oli sanottavaa? Olinko mä sellainen maailman surkein kuuntelija, jota kiinnosti vain omat kerrottavat? "Laa, sano ihan suoraan, oonko mä susta hirvee ihminen?" kysyin hitusen huolestuneena. Kuului kovaääninen räsähdys, kun LaaLaan käsissään pitelemä muki tipahti lattialle ja särkyi. Sitten hän alkoi nauraa. Ensin hiljaa hytkyen, mutta pian nauru oli yltynyt kovaääniseksi hohotukseksi. Kului monta pitkää minuuttia, joiden ajan LaaLaa vain hihitti tolkuttomasti ja pyyhki silmiään. "Vai hirvee ihminen? Kaikkea muuta Wilma, kaikkea muuta!" "No mutta kun..." aloitin mutta LaaLaa vaiensi minut. "Wilma ihan totta, se että sä oot puhelias, nauravainen ja muut huomioon ottava kaveri ei tee susta millään tasolla hirveetä ihmistä. Mistä ihmeestä sä sellasta oot saanu päähäs?" Mutisin vastaukseksi vain jotain epäselvää. "Palataksemme alkuperäiseen aiheeseemme, mikä sulla oikein on?" LaaLaa kysyi ja työnsi eteeni kupillisen kuumaa kaakaota. "No jaa... Tuntuu vaan et kaikki menee tänään just päin honkia, Ladi suurinpiirtein vihaa mua... Joskus mä mietin miks ihmeessä mä hoidan sitä ponia", huokaisin. LaaLaa katseli minua ensin vaiti, kun kittasin kaakaota kitusiini. Se lämmitti mukavasti, oloni tuntui jo hiukan paremmalta. Kun olin valmis, kiskoi LaaLaa jo minut mukaansa. "Tuu. Mä todistan sulle, ettei Ladi sua mitään vihaa." LaaLaa kiskoi minut Ladin tarhalle ja tyrkkäsi minulle riimun käteen. Tuijotin käsissäni olevaa keltaista riimua hetken hölmistyneenä aivan kuin en olisi ennen riimua nähnyt. Sitten tunsin kevyen töytäyksen selässäni ja turvan, joka kutitteli niskaani. Käännyin ympäri ja näin pienen, harmaan ponitammani hypistelevän takkini hihaa huulillaan anteeksi pyytäväisen näköisenä. Hämmästyneenä sujautin riimun sen päähän ja talutin portille. LaaLaa virnisteli hurjasti ja nauroi hämmästyneelle ilmeelleni, kun hän sulki portin takanamme. "Mitäs mä sanoin!" hän tokaisi hymy huulillaan, "Tule, etsitään Milena jostain ja lähdetään koko konkkaronkka maastoon rallittelemaan." //Ihanan symppis tarina. Näitä hetkiä tulee joskus itse kullekin. Myönnän, että mullakin on pari kertaa mennyt hermo hevosten kanssa kelläpä ei. Onneks kaverit osaa auttaa näissä "kriisitilanteissa"!
Saat tästä tarinasta 4 pojoa
-Helena
|
|
|
Post by Wilma on Jan 28, 2016 15:27:07 GMT
Metsärallia 44th
Kävelin hiekkatietä pitkin Ratapihan Ratsutallille keltaisen tallikassini heilahdellessa askelteni tahdissa. Kuuntelin läheisessä puussa laulavaa lintua ja hymyilin. Mä olin ollut koko päivän tosi iloisella päällä, kukaan ei ollut tosin kiinnittänyt siihen mitään huomiota, koska mä olin melkein aina tosi iloinen ja hymy päällä kulkeva tyttö. Mutta tänään mä olin jotenkin superiloinen, en tiedä johtuiko se siitä, että mulla oli ollut tänään tosi helppo koulupäivä, siitä, että menisin tänään Ladin kanssa pitkästä aikaa maastoesteille, vaiko siitä, että mä saisin pian pikkuveljen. Musta tuntui että se johtui niistä kaikista, ehkä kuitenkin vähän eniten siitä viimeisimmästä.
Tallilla mä kipitin ensitöikseni taukohuoneeseen. Alakerrassa ei ollut ketään, mutta joku oli silti potkinut märät saappaansa oven viereen, joten yläkerrassa olisi varmasti väkeä. Saappaat näyttivät erehtymättömästi LaaLaan punaisilta kumppareilta, joten loikin rappuset ylös tuttuun tapaani harppoen joka toisen askelman yli ja huusin kovaäänisen moin. LaaLaa käännähti kannoillaan ja hymyili minut nähdessään. Huomasin myös pöydän ääressä istuvan Milenan ja moikkasin häntäkin. Heitin tallikassin kaappiini ja istuin Milenan viereen. "Mitä teet?" kysyin ensitöikseni. "Läksyjä yritän, ei tästä kyllä oikein mitään meinaa tulla kun LaaLaa häslää koko ajan..." Milena tirskahti ja tuijotti matematiikan kirjaansa. "Hetkinen, paljonko oli seitsemän kertaa kahdeksan..?" "Viiskytkuus", hihkaisin nopeasti, olin aina ollut nopea hyvä matikassa, vaikken siitä juurikaan pitänytkään. "Lähteeks joku mun kanssa maastoesteille? Oon justiinsa lähössä kunhan joku keittää mulle ensin kaakaota..." LaaLaa nauroi ja kutitti minua. "Vai pitää sulle keittää kaakaota... Ihan ku et itse osaisi! No joo, voin mä keittää, mut maastoon en kerkeä, lupasin pitää Eliakselle tunnin kentällä", LaaLaa nauroi ja alkoi etsimään kaakaopussia kaapista. "Mä tulisin jos kerkeäisin, mutta mulla on vieläkin ykskymmentäyks tehtävää tekemättä vaikka oon puurtanut läksyjä siitä asti kun tulin, tulin tänne suoraan koulusta nimittäin", Milena huokaisi ja katseli toivottomana vihkoaan. Nyökkäsin ja kiitin LaaLaata, joka kuskasi minulle ja Milenalle suuret mukilliset kaakaota ja istui sitten itsekin kaakaonsa ääreen. Kaakaojauhekin oli jo aivan lopussa, ehkä syynä me kolme, varsinaiset kaakaon suurkuluttajat.
Kun olin juonut kaakaoni ja sanonut heipat tytöille riensin tarhoille ja hain Ladin sisään. Poni seurasi minua nöyrästi löntystellen, vaikkakin se näytti minulle hieman hapanta naamaa. Kai se olisi halunnut jäädä ulos tarhailemaan. Ladin mielipiteistä välittämättä riisuin siltä loimen ja aloin harjaamaan näykkivää ponia. Kun tuli pään harjaamisen vuoro yritti Ladi viskoa ja viuhtoa päätään suurinpiirtein kuuhun asti, mutta en välittänyt vaan pysyin jämptinä, joten ei Ladillekaan jäänyt siinä paljoa vaihtoehtoja. Kun olin harjannut tamman laitoin sille satulan selkään ja suitset päähän. Sitten talutin sen ulos ja nousin satulaan.
Metsässä oli hiljaista. Kävelimme Ladin kanssa kaikessa rauhassa kesälaidunten ohi vievää hiekkatietä. Kaipasin kesää jo hurjasti, silloin oli loma, oli lämmin, oli vihreää, ei tarvinnut stressata mistään, kaikki oli vain ihanaa. Voi kunpa kesä tulisi nopeammin.
Pian pääsimme maastoesteradan alkuun. Kävelin ensin kaikkien esteiden ohi ja tarkistin, että ne olisi turvallista hypätä. Kun rata oli tarkistettu ravasin sen alkuun, käänsin ponini menosuuntaan ja nostin keinuvan laukan.
Ladi imi hyvin esteelle ja ponkaisi ensimmäisen esteen yli niin suurella ilmavaralla, että olin tuiskahtaa ponin kaulalle yllättyneenä isosta hypystä. Seuraavallekin esteelle Ladi kaahotti innostuneena, joten jouduin pidättelemään sitä, jottei meille kävisi hullusti. Kolmas este, pieni koivunrangoista kasattu okseri sujui hyvin. Nauttien viimasta kasvoillani ja Ladin innostuneesta laukasta tein pari puolipidätettä ja nousin sitten kevyeeseen istuntaan, kun Ladi ponnisti hyppyyn. Loput esteet sujuivat niinikään loistavasti, suorastaan liisimme esteiden yli. Kun kaikki esteet oli ylitetty ohjasin Ladin käynnissä takaisin esteiden alkupäähän. Kävelimme alkuun pitkin ohjin äskeisiä hyppyjä palautellen ja kun ohitimme ensimmäisen esteen, otin ohjat ja ravasin muutaman metrin. Sitten käännyimme, nostimme laukan ja lähdimme uudestaan radalle.
Kun olimme hypänneet radan vielä kerran ja sitten myös muutaman yksittäisen maastoesteen päätimme lähteä takaisin tallille. Koko paluumatkan menimme rennosti käynnissä löysin ohjin. Ladi pärski hurjasti ja kurotteli kaulaansa pitkälle. Minä heiluttelin vuoroin käsiäni tuulimyllyn lailla ja vuoroin jalkojani. Pian punaiset tallirakennukset siinsivät jo näkökentässämme ja hyppäsin alas satulasta. Nostin jalustimet ylös ja talutin sitten Ladin talliin. Tallissa purin Ladin ja harjasin sen huolellisesti. Heitin loimen sen selkään ja rahnutin vielä harjan alta kiitokseksi. Ladi venytti ylähuultaan nautiskellen ja kun lopetin, se katsoi minua vaativasti ja hamusi kasvojani pehmoisella turvallaan. "No puspus vaan sullekkin! Noi maastohyppelyt sai sut varmaan jotenkin sekaisin, senkin höpsö! Tai ehkä sulla on vaan kevättä rinnassa", nauroin tamman yhtäkkiselle hellyydenkipeydelle.
Päätin vielä ahkerana ja tunnollisena hoitajatyttönä ottaa ja putsata Ladin varusteet. Karjakeittiössä sainkin seuraa LaaLaasta, joka oli myöskin putsaamassa Bellansa länkkärisatulaa. Nappasin purkillisen satulasaippuaa ja sienen ja aloin hinkkaamaan Ladin valjaita puhtaiksi. Aika kului kuin siivillä meidän jutellessa niitä näitä, ja pian olikin jo iltaruokinnan aika. Päätimme vielä käydä kysäisemässä Helenalta tarvitsisiko tämä apua hevosten ruokinnassa, joten laitoimme varusteet paikoilleen ja riensimme rehuhuoneeseen.
//Tulipas hirvee hinku juoda kaakaota yhtäkkiä mistähän johtuu? Hieno tarina jälleen kerran, maastoesteet on kyllä yksi hauskin asia mitä voi tehdä hevosen selässä! Mun lempilaji! Ladikin meni tosi nätisti, se taisi olla aika hyvällä tuulella tällä kertaa Ja plussaa varusteiden putsaamisesta ja iltaruokinta-avusta!
Saat tästä tarinasta 7 hoitopistettä!
-Helena
|
|
|
Post by Wilma on Feb 1, 2016 19:42:37 GMT
Olympia-urheilijat45th
"Perkeleen poni, seisoisit nyt sekuntinkin paikoillasi!" ärähdin, kun Ladi vain steppasi yrittäessäni kuumeisesti saada sen koipea ylös kavion putsausta varten. En tykännyt olla noin määräilevä ja äreä, mutta sanani tehosivat ja Ladi seisoi aloillaan. Ainakin niin kauan, kun sain sen jalasta kiinni ja olin aikeissa nostaa sitä. Siihen saakka jaksoi harmaa ponini seisoa aloillaan, mutta aloitti sitten taas rankan harjoittelun steppauksen mm-kisoihin. Ladi oli kyllä ihan Olympia-tasoa, kun se päivittäin harjoitteli niin steppauksen-, päänheiton-, tarhajahdin- kuin wilmapaininkin mm-kilpailuihin. (Juu, tuo viimeinen laji on sen lempilaji, ainakin siitä päätellen, kuinka usein se sitä harjoitteli. Ladi on siinä lajissa jo kuusinkertainen mm-mestari, eikä poni tietenkään tahdo katkaista perinnettä tänäkään vuonna. Koska kukapa haluaisi.)
Vartin kestäneen wilmapainiharjoittelun jälkeen kaikki kaviot oli putsattu. Pahaa aavistamattomana kumarruin harjalaatikon puoleen kaivaessani sieltä vielä pääharjan, jota tarvitsisin viimeisenä. Olisihan tietenkin minun pitänyt muistaa, että Ladilla oli nyt harjoittelu-moodi päällä ja se käytti kaikki mahdolliset hetket treenaamiseen. Karjuin kivusta kun tunsin kellertävien hampaiden uppoavan ruskeiden ratsastushousujen peittämään takapuoleeni. Käännyin salamana ja katsoin Ladia syyttävästi. "Ja oliko taas ihan pakko? Tajuutko poni hei, että toi sattui? Mä en kuule oo hyvä treenikaveri wilmapainin Olympialaisiin, sitä varten on kuule nyrkkeilysäkit ne. Että sillai, poni", selostin irvistellen, koska takamukseeni levisi vihlova kipu, joka vain voimiatui voimistumistaan. "Wilma! Taasko sä täällä vaan höpiset sille ponilles? Teidän pitää olla viiden minuutin päästä valmiita, tuntilaiset alottaa sillon. Mä voin auttaa sua, huomaan, et oot taas keskittyny kaikkeen epäolennaiseen", huuteli LaaLaa ja asteli karsinan luokse. "Vai epäolennaiseen?! Mä oon kuule täällä toiminu Ladin nyrkkeilysäkkinä ku se on treenannu wilmapainin mm-kisoihin, ja se on kuule rankkaa se. Mut eihän Bellan kanssa pääse kokemaan sitä treenaamisen riemua, kun keltaiset, terävät hevosenhampaat pureutuu sun takalistoos tai kun lennät karsinasta kuin leppäkeihäs kun poni päättääkin viuhauttaa hiukan takakaviotaan sua päin... Ihan kiva kokemus, suosittelen lämpimästi!" puuskahdin mutta naurahdin sitten. Katsoin kelloa ja tajusin että se piru vie liikkui: enää kolme minuuttia. LaaLaa kintereilläni kipaisin karjaleittiöön ja otin satulan syliini. LaaLaa nappasi suitset ja juoksimme takaisin Ladin luokse.
Heitin satulan selkään ja tottuneesti väistelin potkivaa Ladia kiskoessani vyötä. Tuijotin samalla hermostuneesti kelloa: yksi minuutti. Nopeasti heitin riimun pois Ladin päältä ja rupesin tunkemaan suitsia sen päähän.
Mutta eipä tietenkään arvon rouva PossuliPunkeroMökömököMörrimöykkyLadi suvainnut olla yhteistyökykyinen. Ei juuri sillä kriittisellä hetkellä, kun jäljellä oli enää puoli minuuttia. Ja Merja jos kuka oli tarkka, että oltiin ajoissa. Puuskahdin hätääntyneesti ja aloin kiskoa Ladin viuhuvaa päätä alemmaksi. "Ladi, et viitsisi! Milloin tahansa muulloin, mutta ei nyt, pliis, pyydän ja anelen, saat heittää mut viis kertaa selästäs putkeen jos nyt annat kiltisti laittaa suitset..." anelin melkein polvillani. Turhaan. Ladi ei suostunut, viskoi vain päätään itsepäisesti. Sydän kurkussa katsoin kelloa. Viittä yli. Klunks. Tähän aikaan kaikki oli jo satulassa kävelyttämässä hevosiaan uralla. "Anna kun mä yritän", LaaLaa yritti ja ojensin suitset hänelle. Kävelin itse kauemmaksi kun LaaLaa asteli sisään leijonan luolaan. Ainut vain, että tässä tilanteessa se leijona oli kyllä Ladi, mutta se oli kyllä melkein yksi ja sama. Yhtä pahoja ne molemmat oli, tosin Ladi ehkä hiukkasen pahempi.
Purin melkein kynteni verille vilkuillessani kelloa. Ainut asia mitä mä inhosin, ainut mistä mä ikinä stressasin, mitä mä vihasin ja yritin kaikin keinoin vältellä, mitä mä pelkäsin ja kammosin. Se oli myöhässä oleminen. Miten naurettavalta se kuulostikaan, mutta totta se oli. Mä inhosin kiirettä ja stressiä. Ja tässä sitä oltiin, kahdeksan minuuttia myöhässä ja meikäläinen oli ihan hermoraunio.
LaaLaa punnersi ja väänsi, tappeli ja raivosi Ladille viitisen minuuttia, mutta lopulta, vihdoinkin Ladilla oli suitset päässä. Me melkein juostiin kentälle, minä Ladi ja LaaLaa, joka oli lähtenyt mukaan niin sanotuksi henkiseksi tueksi. Parkkeerasin Ladin kentälle lähelle porttia ja vedin jalustimet alas. Merja käveli luokseni mukanaan pieni tyttö, joka oli varmasti Ladin ratsastaja. "Noh Wilma, mites teillä noin kauan kesti?" Merja kysyi huolellisesti nypittyjä kulmiaan kohottaen. "Noo kun Ladi oli vähän känkkäränkkä ja sen kanssa sai vääntää jokaikisestä asiasta sen viistoista minuuttia... Anteeks kovasti, ei tule toistumaan!" henkäisin ja katsoin aristellen Merjaa. Merja vain hymyili kannustavasti ja heivasi pienen ratsastajan sitten selkään. Mä livahdin nopeammin kuin lattiavahalla liukasteleva saippuanpalanen LaaLaa kintereilläni. Nyt tarvittaisiin kaakaota. Toivottavasti Helena olisi ostanut sitä lisää. Ja ainakin viis pussia, koska mun kaakaohammastani särki äskeisen stressaamisen vuoksi ihan luvattoman paljon. //EI apua! Repesin tälle ihan täpöllä, hemmetin hyvää huumoria tarina täynnä!
Saat tästä 8 HP!
-Helena
|
|
|
Post by Wilma on Feb 7, 2016 15:04:09 GMT
|
|
|
Post by Wilma on Feb 8, 2016 14:19:05 GMT
Iloinen hevonen47th
Onni on, kun kerrankin tarhassa on vastassa iloinen hevonen. <3 //Se on harvaa hupia se
Saat tästä 4 HP!
-Helena
|
|
|
Post by Wilma on Feb 13, 2016 9:36:36 GMT
Lumileikkejä48th
Päätettiin käväistä juoksuttamassa Ladia läheisellä pellolla. Aluksi tamma pukitteli ja riehui hurjasti, mutta rauhoittui sitten! //Tästä kuvasta napsahtaa 5 hoitopistettä!
-Helena
|
|
|
Post by Wilma on Feb 14, 2016 12:04:16 GMT
Hyvää Ystävänpäivää!49th
Pikaisesti väännetyn kortin myötä toivotan kaikille mahtavaa ystävänpäivää! (ja lupaan, et nää kuvaspämmimiset loppuu pian) //Ihana! <3<3
Pistän tästäkin muutaman hoitopisteen!
-Helena
|
|
|
Post by Wilma on Feb 16, 2016 14:19:28 GMT
Hyytävä vaellus 50th!!!
Mä kiristin Ladin turpahihnan ja otin ohjat sen kaulalta. Tarkkailin, kun LaaLaa tarkasti reppumme sisältöä varmaan sadannen kerran.
"Eväsleivät, kaakaota, keksipaketti, varahanskat..." LaaLaa luetteli loputtomalta tuntuvaa listaansa, joka oli meidän kaikille niille tavaroille liian pienen repun sisältö. Me oltiin saatu Helenalta lupa lähteä hevosten kanssa parin tunnin vaellukselle, minä, LaaLaa, Ladi ja Bella. "Kyl meillä taitaa kuule olla kaikki ja vähän ylimääräistäkin, älä ota stressiä. Ja sä saat sit kantaa ton", virnistin ja nyökkäsin kohti täpötäyttä reppua. Mä aloin vakavasti epäillä, että siitä ratkeaisi pohja, mutta LaaLaan reppuhan se oli. Tai tarkemmin sanottuna LaaLaan äidin, mutta mitä väliä.
Mä talutin Ladin ulos kirkkaaseen auringonpaisteeseen. LaaLaa hilasi Bellan perässäni. Mustan tamman muhkeat vuohistupsut heilahtelivat hauskasti, kun jättimäiset kaviot kopisivat lattiaa vasten. Tallipihalla kiristin satulavyön, mittasin jalustimet sopiviksi ja heilautin itseni satulaan. "Ja matka alkakoon!" hihkaisin, ja meidän kahden hengen retkiseurueemme lähti etenemään käynnissä kohti metsää.
Hiekkatie oli leveä eikä siellä kulkenut autoja, joten me pystyttiin hyvin ratsastamaan rinnakkain ja juttelemaan samalla, kun taitoimme matkaa. Pian siihen ei enää ollut mahdollisuutta, koska käännyimme kapealle sivupolulle, joka vietti jyrkästi alaspäin. Varmajalkaisina Ladi ja Bella selvittivät kivisen ja kapean mäen helposti ja matka jatkui kauniilla kuusten reunustamalla metsäpolulla. Ladi pärski ja venytti kaulaansa. Sekin taisi pitää tästä vaelluksesta. "Ravataanko?" kuului LaaLaan ääni edestäni. "Tottahan toki!" hihkaisin ja lyhensin ohjia hiukan. Kannustin Ladin reippaaseen raviin. Ravasimme polun päähän asti, jossa siirryimme hetkeksi käyntiin.
Oli kulunut ehkä tunti. Ilma oli kylmennyt huomattavasti ja lähtiessämme niin kirkkaalle taivaalle oli purjehtinut harmaa pilvimassa, josta sateli hiljalleen pieniä lumihiutaleita. Hiutaleet leijailivat alas kiireettömästi, ne kieppuivat ilmassa aivan kuin ne olisivat tanssineet. Me päätettiin yhteistuumin laukata hieman, jotta pääsisimme ajoissa takaisin Ratapihaan.
Lumisade ja viima yltyivät yltymistään. Hämmästelin suuresti sitä, kuinka nopeasti se oli alkanut. Sääennusteessakaan ei oltu luvattu lumisadetta. Lumi piiskasi kasvojani enkä nähnyt kunnolla eteeni. "Wilma! Musta tuntuu, et me ollaan jouduttu lumimyrskyn keskelle!" LaaLaa karjui ympärillä vinkuvan ja pauhaavan myrskyn yli. LaaLaa yritti vaivalloisesti pitää silmälasejaan kuivina ja lumettomina, mutta tuloksetta. Tyttö yritti tunkea ne taskuunsa, mutta ne tippuivat ja hautautuivat lumihankeen.
"Wilma ei, mä pärjään kyllä ilman! Meidän on pakko etsiä suojaa, mä en edes tiedä tarkkaan, missä me ollaan. Jatketaan vaan matkaa ennenkuin kylmetytään kuoliaiksi!" LaaLaa huusi myrskyn yli kun olin laskeutumassa alas etsimään hankeen vajonneita laseja. Katsoin LaaLaata ja koetin ymmärtää, että me oltiin ihan totta eksyksissä. Ja vielä missä kelissä! Ja musta tuntui, että mun kasvoilla oli sulaneen lumen lisäksi myös hiukan kyyneliä.
Mä en tiedä kuinka kauan me oltiin jatkettu matkaa. Hevoset puuskuttivat ja tarpoivat korkeassa hangessa. Mä en tuntenut mun sormia tai varpaita enää. Ympärillä oli vain valkoista. Mä en voinut olla ajattelematta, kuoltaisiinko me tänne. Ajatus karmi ja itketti. Yhtäkkiä mä kuulin LaaLaan huutavan: "Wilma, täällä on joku rakennus! Me saadaan apua!"
Sanoissa oli enemmän toivoa sillä hirveällä hetkellä kuin missään muussa. Ja toden totta, valkoisen hangen keskeltä pilkotti jotain pientä ja punaista. Me hypättiin alas satuloista ja tarvottiin tutkimaan rakennusta lähemmin.
LaaLaa kurkkasi sisälle. "Tää taitaa olla joku vanha sauna. Tuolla on ehkä joku liiteri tai joku, viedään hevoset sinne." Mä tyydyin vain nyökkäämään ja seuraamaan Laata ja Bellaa liiterin ovelle. LaaLaa kiskoi melkein saranoiltaan olevan oven auki ja astelimme sisään. Nurkassa rapisteli jokin, ehkä hiiri tai rotta. Mä en välittänyt vaan riisuin oitis Ladilta satulan ja suitset. LaaLaa toimi samoin. "Mitäs nyt? Meillä ei oo loimia eikä mitään hevosille", kysyin. LaaLaa tuumaili hetken ja kiipesi varovasti lahon näköisiä rappusia pitkin ylös, missä oli parrujen päälle kasattu lautoja ikään kuin lattiaksi. Sen "lattian" päälle oli lastattu jos jonkinlaista romua ja roinaa. Kauhunsekaisin ajatuksin mä katsoin, miten LaaLaa tasapainoitteli parruilla ja tonki tavaroita. Pian hän tuli alas sylissään pari vilttiä ja paalinarua. "Heitetään nää hevosten niskaan ja laitetaan paalinarulla kiinne. Kyllä se sentään on tyhjää parempi",LaaLaa selitti ja nakkasi toisen viltin minulle. Heitin hiiren nakertaman huovan Ladin selän päälle ja köytin sen kiinni paalinarulla. Sitten lähdimme tutkimaan pientä saunarakennusta.
Saunassa oli pukuhuone, jossa oli risa nojatuoli sekä pari penkkiä seinän vieressä. LaaLaa kävi vilkaisemassa itse saunaa. "Tuolla on puita, me saadaan kiukaaseen tuli. Mä en tiedä vetääks hormi, mut mä kuolen mieluummin häkämyrkytykseen kuin hengiltä paleltumiseen." LaaLaa tokaisi. Mä tiesin, että Laa yritti vitsailla, keventää tunnelmaa, mutta tällä kauhun hetkellä hänkään ei pystynyt parempaan. Mä ladoin puita kiukaan sisään sillä aikaa kun LaaLaa kaivoi repustaan tulitikut. Pian kiukaassa roihusi tuli ja me päästiin kuivattelemaan märkiä vaatteitamme ja lämmittelemään hiukan.
En tiedä paljonko kello oli, mutta se oli varmaa, että niin paljon ainakin, että kaikkien kuuluisi olla nukkumassa rauhassa kodeissaan. Mutta sen mä tiesin myös, ettei mun ja LaaLaan vanhemmat eikä Helena nukkuneet, luultavimmin ne soitteli poliiseja tai vähintään armeijaa meidän pelastuspartioksi. Mutta me ei voitu lähettää minkäänlaisia elonmerkkejä itsestämme, täällä ei ollut kenttää. Sen sijaan me nakerrettiin voileipiä vierivieressä ja juotiin kaakaota. Mä yritin säästellä eväitäni, ties kuinka kauan me jouduttaisiin täällä olemaan.
Mä nousin ylös ja käperryin risaan nojatuoliin. Yritin nukahtaa, mutten voinut olla katsomatta ikkunaan, jonka takana pikimustalla yötaivaalla viima ja puhuri viskoi lunta ympäriinsä. Mä yritin hartaasti toivoa, että tuolla yössä olisi joku, aivan sama, ystävä tai vihollinen, mutta joku joka voisi pelastaa meidät. "Kyllä me selvitään Wilma. Tää on pian ohi, lupaan. Ja onhan meillä toisemme", LaaLaa kuiskasi ja rutisti minua. Siihen mä nukahdin, homeenhajuiseen rikkinäiseen nojatuoliin siihen vanhaan ja likaiseen saunaan, jossa olimme onneksemme turvassa.
Aamulla mä heräsin siihen, kun pölyn peittämästä ikkunasta tulvi valonsäteitä suoraan mun unisiin silmiin. Hetkeen en tajunnut missä olin, mutta muistin sitten eilisen tapahtumat. LaaLaata ei näkynyt, joten arvelin hänen olevan hevosten luona. Kipaisin liiterille ja siellähän Laa oli, Bellaansa halailemassa. "Huomenta!" LaaLaa hymyili kun huomasi minut. "Huomenta! Tuutko syömään? Meil on vielä kaks voileipää jälellä. Yritetään sit päästä takaisin Ratapihaan."
Kun me oltiin syöty, me satuloitiin hevoset ja lähdettiin ulos. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen me oltiin päästy Ratapihaan. "Helena, siellä ne on!" "Ne on elossa! Ne on elossa!" "Herran pieksut, Evie, väistä, minun täytyy päästä..." Helena kiirehti luoksemme hoitajien keskeltä. "Voi tytöt, miten huolissamme me olimme! Täällä on puoli tallia ollut valveilla ja yrittänyt jäljittää teitä. Pääsittekö myrskyä suojaan?" Helena huolehti. "Joo, me löydettiin joku vanha sauna minne me mentiin", vastasin. Seikkailu oli imenyt minusta kaikki mehut, ja vaikka olin nukkunutkin muutamia tunteja, olin rättiväsynyt.
Kunhan Helena oli kysellyt meiltä kaikkea mahdollista meidät päästettiin viimein nukkumaan. En voinut olla ajattelematta kotona odottavaa pehmoista sänkyä ja lämmintä suihkua, ja niine ajatuksineni mä nukahdin meidän auton takapenkille. //Apua mikä tarina! Mä ihmettelen miten sä ja LaaLaa ootte vielä hengissä
Tästä napsahtaa 9 hoitopistettä!
-Helena
|
|
|
Post by Wilma on Feb 25, 2016 19:09:04 GMT
Onnellinen 51st
Mä rojahdin taukohuoneen sohvalle mahalleni ja otin mun perus lahnailu-lagaamisasennon. "Mä oon niin poikki! Meil oli tänään kaks koetta ja huomiseks pitäis saada valmiiksi yks essee, mitä mä en oo viel ees alottanu. Siihen menee sekin yö!" parahdin LaaLaalle, joka oli siirtynyt vikkelästi Mimosan viereen nojatuolille mun altani. "Hei, kaakaota! Mäki haluun! Jäiks sitä vielä?" kysyin, kun olin saanut väännettyä itseni kyljelleni ja näin Laan kaakaomukin. Vastausta odottamatta juoksin yläkertaan etsimään kaakaopurkkia. Siellä oli vielä hiukan, en tajunnut, miten se aina onnistui loppumaan. Täytyi vinkata Helenalle että toisi sitä lisää Kalkkimarketista.
Kun mä olin saanut kitattua sisääni kupillisen höyryävää juomaa siirryin takaisin sohvalle lahnaamaan. "Aioksä maata tossa koko päivän?" LaaLaa kysäisi suupieli nykien. "Meinaan, mul on kuule rankka elämä! Mä en haluu ees ajatella sitä esseetä mikä mua oottaa..." vastasin. "Miks sä et vaan ota ja tee sitä nyt, saisit nopeemmin valmiiksi? Sun olis kannattanu alottaa sen tekeminen jo viikko sitten ni se ois jo valmis." "Luuletko et mulla oli aikaa?" "No mitä tähdellisempää tekemistäkään sulla oikein oli?" "No öö, vaikka alkeistuntilaisten taluttaminen kentällä?" "Sen kun näkis! Sä kyllä livahdit viime viikolla näkyväsistä yhtä nopeesti ku muutkin kuullessas alkeistunnista. Et älä yhtään valita."
Mä aloin tosiaan olla jo alakynnessä tässä keskustelussa, joten vaihdoin taktiikkaa ja yritin kääntää keskustelun johonkin toiseen aiheeseen. "Mut jos mun lahnaaminen on sun silmille sopimatonta ni mentäiskö sit vaikka hevosten luo? Ladi menee tänään tunnilla et ei voida ratsastaa, mut kai me jotain keksitään", ehdotin LaaLaalle. "Hetkinen! Voidaan me ratsastaa! LaaLaa hihkaisi ja jatkoi, "Otetaan Bella ja sille lännenvehkeet, sähän halusit kokeilla niitä? Mä voin ridata Bellan ja sit sä saat kokeilla mun lännenvehkeitä, kaikki hyötyy. Käykö?" Maistelin ajatusta hetken ja nyökkäsin sitten: "En ois itekkään parempaa keksiny! Eikös mennä heti paikalla!" LaaLaa nauroi minulle ja kiusoitteli, kun sain itseni sohvalta nopeammin kuin rasvattu salama.
Eikä aikaakaan, kun Bella seisoi kaikissa tamineissaan kentällä valmiina tositoimiin. LaaLaa nousi selkään ja alkoi kävellä uralla ohjat pitkinä ja vain yhdessä kädessä. Ratsukko teki mitä ihmeellisimpiä asioita edelleenkin ohjat pitkinä yhdellä kädellä pidellen.
Kun LaaLaa oli ratsastanut Bellan hän käveli luokseni ja tiputtautui alas selästä. Tyttö punttasi mut satulaan, ja niin sitä sitten mentiin! Satula oli ihan mielettömän hyvä istua. Ensialkuun mua kummastutti pitkinä roikkuvat ohjat, nuppi satulan edessä, pitkät jalustimet ja vähän kaikki muukin, mutta mä nautin silti olostani täysin siemauksin.
Mun täytyi kyllä nostaa hattua tai vähintäänkin hurrata Bellalle. Tammasta kuoriutui loistavan este- ja kouluratsun lisäksi taitava ajohevonen ja vielä lännenratsukin. Lisäksi Bella oli varma maastoiluheppa ja rauhallinen melkein joka tilanteessa. Ei kyllä LaaLaa olisi voinut parempaa hevosta itselleen löytää.
Kun me oltiin Bellan kanssa kierretty muutama kierros käynnissä ja ravissa me päätettiin viedä Bella takaisin tarhaan. Koko hoitotoimenpiteiden ajan mä leijuin sen seitsemännessä taivaassa haaveillen upeista, nahkaisista lännenvermeistä, joilla mä sitten harjoittelisin mun harmaan pienen possuni Ladin kanssa. Ja Ladi olisi tosi taitava lännenratsu ja mä olisin maailman paras lännenratsastaja ja me kisattaisiin aina Olympialaisissa asti. Kun me käveltiin yhdessä Bellan tarhalle, mun oli jo myönnettävä yksi asia.
Mä olin auttamattomasti hurahtanut lännenratsastukseen. //Hyvä mieli tuli tätä lukiessa!
Saat tästä tarinasta 6 hoitopistettä!
-Helena
|
|
|
Post by Helena on Mar 5, 2016 15:28:11 GMT
Palkintokuva Wilmalle 160HP!
|
|