Hoitokerta #3
Kaivoin vaatekaapistani ratsastusvaatteita. Nakkasin sängylle ratsastushousut ja sinisen t-paidan, johon oli printattu valkoisella hevosen ääriviivat. Mylläsin kaappini ihan ylösalaisin, jotta löytäisin vielä mustan tallihupparini. Sekin löytyi alimmaisena muiden vaatteiden seasta.
Sinänsä aika hassua, että pitää kaivaa huppari esiin elokuun alussa. Enkö juuri vuosi sitten olisi pukenut shortsit ja topin päälleni, ja lähtenyt vain ulos ottamaan aurinkoa. Tänä vuonna kesä ei ollut kyllä edes kunnolla tullut. Johtuu talvesta, isää lainaten.
Portaita alas kipittäessäni olin miltei törmätä sisarpuoleeni, Ninaan. Nina oli minua muutaman vuoden vanhempi, someaddiktoinut perusteini, joka ei välittänyt hevosista tuon taivaallista.
- Katso vähän eteesi, Nina tuhahti katse kuitenkin edelleen kännykässään.
- Sori.
Puikahdin keittiön läpi eteiseen, ja kaivoin kaapista – joka oli varattu tallivaatteilleni, sillä kukaan perheestämme ei erityisesti pitänyt hevosista – tallilaukkuni, jossa oli aina valmiina takki, varahanskoja, ynnä muita varavaatteita, joita tallilla saattaisi tarvita. Tällä kertaa muistin ottaa mukaan myös kypärän ja paremmat kengät, jos vaikka pääsisin ratsastamaan.
Huikkasin vielä heipat, ennenkuin poistuin ovesta pihalle.
Tallille päästyäni jätin pyöräni muiden pyörien tavoin nojaamaan pihan keskellä olevaan suureen kivenmurikkaan. Astelin siitä suoraan taukohuoneeseen ja portaat ylös kerhohuoneeseen. Huomasin jonkun ruskeatukkaisen tytön kaapeilla tyhjentämässä tavaroitaan. Tyttö ei kuitenkaan ollu Papukaija, vaan joku muu. Menin tytön viereen omalle kaapilleni. Toivoin tietysti, ettei hän huomaisi minua, koska tiesin juttelun vieraalle ihmiselle olevan itselleni vaikeaa..
Tyttö päätti kuitenkin tutustua.
-Moikka! Mikä sun nimi on? Mä oon Ira, tyttö esittäytyi.
-Moi. Oon Sanni..
-Ootko kauankin hoidellut? Ira heitti heti sauraavaa kysymystä.
-En nyt kovinkaan kauaa, sen verran että ratsastamaan pääsen.
-Okei, entä ketä hoidat?
-Mossea. Sinä?
-Karria.
Ira vaikutti mukavalle. Huomasin itsekin rentoutuvani vähäsen, kun siinä vähän juttelimme. Lähdimmekin yhdessä hakemaan hoitoheppojamme, sillä molemmat sattuivat olevan juuri sopivasti ulkona.
Hyvän sään sattuessa kohdalle päätimmekin hoitaa hevoset ulkona hoitopuomilla. Ira kertoi, että hän saisi tällä kertaa ratsastaa Karrilla valvotusti. Olin juuri kysymässä ratsastaisimmeko yhdessä, kunnes Helena saapui kertomaan, että Mosse menisi yksityistunnille.
- Ratsastaja on kuitenkin vielä vasta-alkaja, joten saatkin tulla taluttamaan. Juuri sillä hetkellä pihalle kaarsi musta BMW. Kuskin puolelta ulos astui pitkä ja lyhyt tukkainen nainen. Pelkääjän puolelta nousi noin kymmenvuotias tyttö, jolla oli päällään ruudulliset ratsastushousut sekä keltaiset kumpparit. Näytti siltä, että hänen poskensa ratkeaisivat kohta, niin leveä hymy oli. Helena lähti tulijoita vastaan.
Pian tyttö lähti tulemaan minua ja Iraa kohti.
- Onko tuo Mosse? hän kysyi silmät naulittuna Karriin.
- Mosse on tämä tässä, vastasin tytölle. Tyttö kääntyi ja kysyi samantien:
- Saako sitä hoitaa?
- Saa, saat myös varustaa sen. Näytin tytölle millä harjalla aloittaa harjaus. Itse menin toiselle puolelle.
Samalla kun hoidin tytön kanssa Mossea, ja Ira vieressäni Karria, nainen, joka oli tuonut tytön, tuli luoksemme.
- Älä sitten sotki itseäsi karvoihin, Selma. En halua, että niitä menee autoon.
- En, en, äiti, Selmaksi kutsuttu tyttö vastasi.
- Odottelen tuntisi alkua autolla, nainen ilmoitti ja lähti autolle päin. Vilkaisimme Iran kanssa toisiamme. Aika tarkkaa.
Mossen harjauksen jälkeen Selma kävi etsimässä Helenan kanssa sopivan lainakypärän itselleen. Minä hain sillä välin varusteet.
- Laita sinä, Sanni, Mosselle satula, Helena sanoi palattuaan. Nyökkäsin. Tiesin Mossen yrittävän taas pelotella, mutta tällä kertaa työnsin sen pään vain pois tieltä ja kiristin satulavyön kakkoseen. Kentällä sitä pitäisi kiristää kuitenkin vielä lisää.
- Haluatko taluttaa Mossen kentälle? kysyin Selmalta. Selma tuli heti ottamaan tarjoamani ohjat käsiinsä. Näytin, miten niitä tulisi pitää kädessä. Oikea käsi leuan alta kiinni ja vasempaan käteen ohjan päät. Otin kuitenkin itse vielä varmuuden vuoksi oikealta puolelta kiinni. Helena aukaisi kentän portin ja talutimme Selman kanssa Mossen keskelle. Otin ohjat Selmalta ja heitin ne Mossen pään yli. Kiristin myös vyön neloseen, joka kävikin helposti, sillä Mosse ei ehtinyt (onneksi) pullistaa vatsaansa.
- Selma voikin nousta selkään, Helena sanoi ja toi penkin Mossen viereen.
- Menen painamaan toiselta puolelta, ilmoitin. Tartuin jalustinhihnaan ja painoin sitä alemmas. Selma kiipesi ruunan selkään.
- Seuraavaksi voitaisiin vähän ravailla. Nostetaan ravi pitkän sivun alusta ja ravataan pitkän sivun loppuun. Ja koska Mossella on aika suuret askeleet, Sanni saakin katsoa, että se ravaa hiljaa, Helena saneli kentän keskeltä.
Olimme jo kävelyn yhteydessä harjoitelleet voltin tekemistä, ohjien kädessä pitämistä oikein ja muuta vastaavaa, mitä alkeistunnilla nyt ikinä tehdäänkään.
- Voitte aloittaa seuraavalta sivulta.
- Nyt, pyydä Mossea nostamaan ravi puristamalla pohkeillasi, yritin neuvoa Selmaa. Selma laittoi pohkeet kiinni kylkiin, mutta Mosse ei juurikaan liikkunut sen reippaammin.
- Purista kovemmin ja maiskuta samalla. Selma puristi ja maiskutteli, samalla kun minä vähän vedin riimunnarusta ja otin itsekin juoksuaskeleita. Mosse siirtyi laiskaan raviin, ja sitä sai pyytää vähän liikkumaan jopa vähän reippaammin. Selma ei edes pomppinut selässä kovinkaan paljoa, hän vain piti satulan etukaaresta kiinni ja hymyili, katsoen eteenpäin.
- Hyvä, nyt voittekin siirtyä takaisin käyntiin, Helena sanoi. Kyseistä tehtävää tultiin molempiin suuntiin muutamaan kertaan. Selma istui yllättävän hyvin Mossen ravissa, vaikka siellä vähän pompahtelikin. Mossekin ravasi hyvin, ei liian reippaasti eikä kovin laiskastikaan.
Tunnin päätyttyä talutimme taas Selman kanssa Mossen hoitopuomille. Selma joutui kuitenkin lähtemään, joten sain hoitaa Mossen yksinäni. Olin juuri nostanut satulan pois Mossen selästä, kun jalkojeni välistä luikahti jotain oranssia ja karvaista. Säikähdin sitä ja astuin muutaman askeleen taaksepäin. Huomasin kuitenkin, että se olikin vain kissa. Huokaisin helpotuksesta, se ei onneksi ollutkaan mikään karvainen jättihämähäkki...
Uusi kohtaus tuli satulahuoneen ovella, kun yritimme Papukaijan kanssa tulla yhtä aikaa ovesta.
- Sori, pahoittelin.
- Eipä mitään, Papukaija vastasi. - Kävitkö ratsastamassa?
- En, talutin yhen puolituntisen äsken kentällä.
- Oliko rankkaakin?
- Eipä oikeastaan, kun ei edes paljoa ravattu, vastailin samalla kun nostin satulan paikoilleen ja laitoin suitset koukkuun.
- Oukhei, Papukaija sanoi ja viittoilii käsillään merkin jatkaakseen matkaansa. Hymyilin ja nyökkäsin hänelle.
Jatkoin itsekin matkaa Mossen luokse. Sama kisu oli istahtanut tallin oven viereen nuolemaan itseään. Mosse sen sijaan oli torkahtanut puomiin ja selvästikin nautiskeli auringonpaisteesta. Otin itsekin hupparini pois, sillä nyt oli tosiaankin lämmin. Hyvä! Paitsi toisaalta harmi, kun helteet päättivätkin tulla vasta nyt, kun koulutkin odottivat jo ihan nurkan takana.
Harjasin Mossen ja lähdin viemään sitä takaisin laitumelle. Jäin taas tapani mukaan vain nojailemaan aitaan, ja katselemaan ruunien laiduntamista. Kaivoin kännykkäni taskusta ja nappasin muutaman kuvan Mossesta.
Tarkastelin niitä kävellessäni takaisin tallille. Huomasin myös isältä viestin, pyysi palaamaan puolen tunnin sisään. Päätinkin käydä pakkailemassa tavarani, sillä matkaan kuluisi ainakin se viisitoista minuttia. Niimpä hain kaapistani tarvittavat tavarat, ja suunnistin pyöräni luo. Käänsin sen kiven viereltä tielle päin, ja lähdin polkemaan kotia kohti.
//Jeps, loppu oli tylsä, mut ideat loppu kesken.. :/ Ja toivottavasti ei haittaa, vaikka oonkin epäaktiivinen, yritän kuitenkin kirjoitella niin usein kuin vain ehdin!
//Hieno tarina jälleen kerran! Realistinen ote jatkuu, tarinasi tuntuvat aina jotenkin siltä, että ne voisivat oikeasti tapahtua. Etenkin pieni kiusallisuus uusia ihmisiä tavatessa, kuin suoraan arkielämästä!
Jouduitkin näköjään taluttajan hommiin, hyvähyvä! Mosse oli oma laiska itsensä, aloittelijoita on niin helppo jallittaa
Plussat myös selkeästä kirjoitusasusta ja hyvästä kielestä!
Tästä tarinasta napsahtaa 8 pistettä!
-Helena