Deanin päiväkirja

[Mila]

DUCKFACE DEAN

"Dean"

fwb-ori

om. Mila Santanen

Asuu vaunutallissa.
Tarhailee Hodan kanssa.


Varusteet


(varusteet Kivimetsän varusteesta)

[Mila]

11.08.2016

Nojailin aidan tolppaan ja katselin tarhaan, jossa kaksi mustaa hevosta mussuttivat hyvällä ruokahalulla heiniään. Olimme käyneet Deanin kanssa pienellä kävelylenkillä tutustumassa lähimaastoon ja nyt ori saisi laiskotella huomiseen saakka. Huomenna nimittäin alkaisi kovat treenit 23.8. pidettäviä kisoja varten... 
Dean oli nyt majaillut Ratapihalla muutaman päivän ja hienosti ori oli uuteen kotiinsa sopeutunut. Myös tarhakaveri Hoda oli ottanut uuden tulokkaan hyvin vastaan, vaikka Dean oli heti ensimmäiseksi pomppimassa entisen poliisihevosen silmille pomon paikka silmissä kiiluen. Hoda oli kuitenkin maltillisesti tehnyt Deanille selväksi, että oripojan olisi aivan turha yhtään egoilla sen edessä ja nopeasti hevoset olivat löytäneet yhteisen sävelen. 

Itse en ollut vielä tallilla pyöriviin kaksijalkaisiin tutustunut kovin kummoisesti. Toki Helena sekä Karla olivat tulleet parin päivän aikana tutuksi, mutta hoitajat olivat vielä vähän "hämärän peitossa". Mutta enköhän minä heihinkin tulisi tutustumaan tässä ajan saatossa. 
Myös Kaisa-mummo oli ensimmäisenä päivänä tullut tutuksi, sillä tämä vanhempi henkilö oli sattunut paikalle samaan aikaan kun minä olin Deanin tallille tullut. Rääväsuinen muori oli tehnyt minuun kyllä lähtemättömän vaikutuksen kursailemattomilla mielipiteillään ja ärräpäillä, mitä oli suustaan sen puolen tunnin keskustelun aikana päästellyt. Oli kyllä tullut hyvin selväksi, ettei kyseessä ollut mikään pullantuoksuinen kiltti mummu... 
Kaisan mielestä Dean oli komea hevonen, mutta epäili, pärjäänkö minä tulisen orin kanssa. "Kun olet noin pieni.." 
Kuultuaan, että Dean oli minun omia kasvattejani ja olimme tähänkin asti pärjänneet sen kanssa ilman suurempia ongelmia, nainen tuhahti hieman huvittuneena. Lupasi (tai uhkasi) joskus tulla katsomaan meidän työskentelyä ja kilpailusuorituksia, ennen kuin lähti papattamaan Helenalle jostain kakkakikkareesta tallikäytävällä.

Katselin vielä hetken hevosten touhuja ennen kuin päätin lähteä kotia kohti. 
Nähdään huomenna! 

//Sori tynkä, ensi kerralla sitten vähä pidempää sepustusta.  



//Hauska saada teidätkin tänne, Dean taisi sopeutua uusiin kuvioihin varsin näppärästi! Noin upea ratsu kerää varmasti vähintäänkin tuntilaisten katseet puoleensa, ja ehkäpä myös yhden kisakentille himoavan tallinomistajankin..
Selvisit kunnialla Kaisa-mummostakin! Se on jo saavutus sinänsä.. joka tapauksessa, innolla odottelen tarinoita teidän arjesta!

-Helena

[Mila]

21.09.2016

Dean laukkasi kaula komealla kaarella ratsastuskenttää ympäri kunniakierroksella ja minä loistin siellä selässä kuin Naantalin aurinko. Tai pitäisikö sanoa, että Ahvenanmaan aurinko. Yleisö taputti ja muut sijoittuneet ratsukot onnittelivat meitä vuolaasti.
Olimme tänään osallistuneet Ahvenanmaalla pidettyihin kouluratsastuskisoihin Deanin kanssa. Luokassa Intermediate I näytettiin taitomme ja vastoin omia odotuksiani, me voitettiin! Kyllä minä uskalsin sijoituksille pääsyä toivoa, mutta että ihan ykkössija... Mitä ihmettä?

Aplodien saatteleman ratsastin pois kentältä ja suuntasin Deanin ystäväni Sarin luo, joka oli lähtenyt mukaani kisahoitajaksi.
Sari piti Deania suitsista kiinni sillä välin, kun itse laskeuduin orin selästä kukkapuska kädessäni.
"Noh, mitkä ovat fiilikset nyt?" Sari kysyi kuin urheilutoimittaja ikään.
"Mitäpä luulet?" naurahdin. "Loistavat!"
Taputin Deania kaulalle ja lähdimme Sarin kanssa trailerille, jossa riisuimme mustan orin varusteet pois.
Pesupaikalle päästyämme Sari sai hoitaa Deanin puunaamisen ja itse keskityin lässyttämään orille, kuinka hieno poika se oli, mammanmussukkakulta ja lässynlää. Viime kuun kisoissa olimme tulleet kolmannelle sijalle, joten syystäkin olin Deanista ylpeä.
Tämän voiton myötä etenimme vaikeustasolle 9, joten Intermediate II-luokat odottaisi meitä seuraavissa kisoissa. Jännää! Kyllähän me saisimme kokeilla onnea myös Grand Prix-luokissa, mutta kyllä me taidetaan ensin treenata IntII-luokilla...
Onnitteluja sateli niin puhelimitse kuin yleisön/muiden kisaajien toimesta ja kiittelin naama punaisena kaikkia. Olisin halunnut jäädä seuraamaan viimeisten luokkien suorituksetkin, mutta pitkä lauttamatka ja ajomatka Ratapihalle häämötti, joten oli aika lähteä...

Olimme Sarin kanssa yömyöhään vasta perillä. Kyllähän tuo väsytti ja Deankin vaikutti aika väsähtäneeltä matkaamiseen. Ei muuta kuin ori omaan karsinaan ja hevosen tavarat paikoilleen.
Helena kävi parit sanaset vaihtamassa meidän kanssa, ennen kuin lähti itse jatkamaan uniaan.
"Kaisa luuli, että huijaan sitä, kun kerroin teidän voitosta. Tulee kuulema seuraavalla kerralla katsomaan teidän kisoja jos ne ovat jossain lähempänä..." Helena naureskeli ennen lähtöään.
"Tervetuloa vain..." naurahdin. Eriasia, kerronko milloin seuraavat kisat ovat... Lisäsin mielessäni.

(22.09.)
Omaan sänkyyn päästyäni nukahdin varmaan samantein.
Aamulla suuntasin jälleen Ratapihalle. Kämppikseni olivat tehneet minulle kakun illalla voiton kunniaksi, mutta kukaan ei ollut ehtinyt sitä syömään ja kämppäkavereiden luvalla sain viedä sen Ratapihalle "tuhottavaksi". Eihän siinä kauan mennyt, kun kakku oli syöty ja kahvit juotu. Kaisakin oli leiponut pullaa...
"Vaikka Deanillehan se palkinto kuuluu, eikä ratsastajalle.." mummeli tokaisi. 
"Milloin seuraavat kisat ovat?" Laura kysyi pullan murut suusta lennellen.
"En tiedä vielä. Pitää vähän katsella kisakutsuja läpi, että mihin seuraavaksi", vastasin.
"Olis joskus kiva päästä mukaan", Nelli huokaisi.
"Noh, eiköhän mulle aina parit apukädet kelpaa kisoihin mukaan. Lupaan ilmoittaa, kun seuraavat kisat on ja halukkaat ahtautukoon autoon mukaan", vannoin. 



//Wuhuu! Onnea kisamenestyksestä!

-Helena

[Mila]

01.11.2016

"Ohi syyskuun, läpi repaleisen lokakuun, kaipuun kaljakori kilisee, yli taivaaaan päivät niinkuin varisparvi raahautuuuuu. Mua vaivaaa ikävistä ikävin miiilloiiin beibi palaat takaisiin. Etkö tiiiiedä voi yksinäisen miehen viedä marraskuuuuuuuu"
rallattelin vaunutallin suojissa Deania harjatessa. Miljoonasade-yhtyeen Marraskuu-biisi oli soinut päässäni heti, kun olin silmäni aamulla auki saanut ja korvamato oli vetänyt rallia pääkopassani koko päivän.
Pakko se oli jo pikkuhiljaa uskoa, että kesä oli ohi ja syksykin sai väistyä talven tieltä. Ensilumi oli jo maahan satanut, mutta oli ehtinyt jo sulaa poiskin. Mutta eiköhän sitä valkoista gaaggendaalenia tule pian uudestaan. Ja tällä kertaa pysyvästi. 
Dean kuunteli loilottamistani korvat heiluen. Ainakaan se ei voinut käskeä minua tukkimaan suutani, niin kuin kämppäkaverini olivat tehneet. Luulen, että jos ori puhua osaisi, olisi se minut myös hiljentänyt, mutta nyt hevonen joutui tyytymään kohtaloonsa ja kuuntelemaan minun korvia raastavaa laulamista.

Koska kisamatkoja ei näillä näkymin ollut edessä hetkeen eikä aina jaksanut kentän aitojen sisäpuolella pakertaa menemään, lähdimme Deanin kanssa pienelle maastolenkille. Yksin meidän ei tarvinnut lähteä, sillä sattumalta myös Milena oli lähdössä hoidokkinsa, Derryn, kanssa maastolenkille.
"Menkää te vain edellä. En ole vielä oikein tutustunut kuin lähimaastoihin", ehdotin Milenalle. Tämä suostui ehdotukseen ja lupasi, ettei johdattaisi meitä eksyksiin.
Niinpä me Deanin kanssa saimme koko maastoreissun katsella lämminverisen ruunan takapuolta sekä Milenan selkää. Deania hieman kyrsi, kun joutui "jonon" perää pitämään, mutta pienellä laukkapätkällä ori kyllä mennä pyyhkäisi ruunan ohi ja vähät välitti minun pidätteistä.
"Sooooo, rauuuuhoitu..." toruin ja hidastin orin käyntiin.
"Sehän lähti kuin tykin suusta!" Milena naureskeli päästessään rauhallisen Derryn kanssa luoksemme.
"Ei ois kyllä tarvinnut lähteä..." mutisin nolona.
Milena lohdutteli, etten varmasti olisi ensimmäinen enkä viimeinen jolle noin kävisi. Jatkoimme matkaa iloisesti rupatellen niitä näitä maan ja taivaan väliltä. 
Pian olikin aika jo palata tallille, sillä vaikkei kello ollut vielä neljääkään, alkoi ilta hämärtymään pikkuhiljaa. 

Hyvästelimme Milenan ja Derryn tallipihalla ja luikahdimme Deanin kanssa vaunutallin suojiin. Vaunutallissa oli joku nuori tyttö roikkumassa Reiman karsinalla ja höpöttämässä issikkaorille niitä näitä.
"Moi!" tyttö huikkasi meidät huomatessaan.
"Terve..." mutisin hieman hämilläni, sillä en ollut aikaisemmin kyseistä tyyppiä nähnyt ja hieman kummastutti, mitä tämä vaunutallissa teki.
"Mä oon Anna! Hoidan tota Reimaa tätä nykyä. Sä oot varmaan Mila?" tyttö selitti ja ojensi kätensä minulle.
"Aa, ahaa! Anna. Terve. Joo, Milahan minä..." sönkötin tarttuen tytön käteen. "Ja tää on Dean."
"Sen mä jo tiesinkin", Anna hymyili. "Komee! Mut ei niin söpö kuin Reima."
Riisuin Deanilta karsinassa sen varusteet pois ja kuuntelin, kun Anna jatkoi Reimalle höpöttämistä ja kertoi, mitä kaikkea kivaa tulisi issikan kanssa vielä tekemään. Kuuntelin tätä puhetulvaa hymynkare suu pielessä. Vaikka omista hoitaja-ajoista olikin jo iäisyys, muistan sen innon, kun uuden hoitohevosen itselleen sai. 
Pian Anna ilmoitti lähtevänsä kotiin selittäen jotain läksyistä ja sotkuisesta huoneesta.
"Nähdään!" huikkasin tytön perään. 
"Moikka!" kuului pihamaalta ennen kuin tallin ovi sulkeutui.

Pistin Deanin varusteet paikoilleen ja puhdistin ajan kuluksi orin harjatkin, ennen kuin lakaisin lattian ja tein orin iltapöperöt valmiiksi. 
Kävin vielä juomassa kupposen kahvia ja rupattelemassa muiden tallilaisten kanssa ennen kuin lähdin kotia kohti.

[Mila]

19.11.2016

Loskakeli-hepulointia. 

[Mila]

21.12.2016

"Jouluuuu on joo oovellaa, naamusiaa riipustettu ompi kuusen oksilla!" rallattelin mielessäni, kun astelin kohti vaunutallia. Olin aikaisemmin käynyt tuomassa kuusen vaunutallin eteen koristeeksi ja Laura sekä Elaine olivat tuoneet pari koristetta puun oksille roikkumaan, koska joku lahopää oli omat koristeensa kotiin jättänyt.
Dean oli tietysti ollut sitä mieltä, että tämä kuusi oli itse paholaisen kätyri ja olisi valmis syömään orin suuhunsa heti, kun silmä välttää, mutta pari kertaa ohikuljettuaan ymmärsi, ettei se huojuva hökötys sitä söisi. 

Siivosin orin karsinan pikaisesti, jonka jälkeen lähdin hakemaan kyseistä herraa tarhastaan, jossa se Hodan kanssa möllötti tylsistyneen näköisenä. 
"Tuuppa, lähdetään käymään vähän maastoilemassa taas..." huhuilin Deanille, joka ei korvaansakkaan minulle lotkauttanut. Millään en olisi jaksanut hakea hevosta keskeltä tarhaa, sillä keli oli nollassa, jonka vuoksi tarhakin oli sohjoinen... Seliseli, olen vain laiska... 
Siinä hetken maaniteltua oria portille, Dean luovutti ja laahusti etanamaisesti luokseni.
Heti kun sain hevosen riimunnarun toiseen päähän, etanavaihde vaihtui jänisvaihteeksi ja sain luikastella loskaisella pihalla hevosen perässä vaunutalliin.
"Oo nyt jumaliste kunnolla!" ärisin ja yritin pidätellä suurta hevosta, joka pelleili minkä ehti. 

Koska Deanilla näytti olevan tänään "haista p...."-päivä, tein alkulämmittelyt ja pienen "kurinpalautuksen" kentällä ennen kuin lähdimme köpöttelemään metsän siimekseen. 
Dean rauhoittui huomattavasti, kun pääsimme metsätielle. Hieman se säpsyi, kun puiden oksilta tippui nuoskalumet maahan, mutta totaalista hepulia se ei kuitenkaan saanut. Ravailimme pitkin metsäteitä ja nautiskelin maisemista. 
Palasimme tunnin jälkeen takaisin tallille ja laskeuduin hevosen selästä vaunutallin edessä. Kehuin oria hienosta työstä ja kiitokseksi Dean potkaisi takajalallaan oven edessä tönöttävän kuusen nurin.
"Kiitosta vain...." murahdin ja talutin hevosen vaunutallin suojiin, jossa hoidin sen perusteellisesti ennen kuin suljin orin karsinaansa möllöttämään.
Keräsin tavarani ja pistin ne oikeille paikoilleen ennen kuin kävin nostamassa kuusen takaisin pystyyn. Elainen ja Lauran koristeet olivat onneksi säilyneet ehjinä, vaikka kuusi olikin muuten mennyt poikki keskeltä. 
Nykäisin irtopalan kuusesta, laitoin koristeet jäljelle jääneeseen "palikkaan" ja kävin nakkaamassa loput kuusesta pois. 
Kävin vaihtamassa ennen lähtöä pari sanaa tallilaisten kanssa ja kyselin, millä fiiliksillä kisaporukka olisi huomenna lähdössä Seppeleeseen ratsastuskoulumestaruuksien osakilpailuihin... 


// Pssstttt. Dean on muuttanut uuteen osoitteeseen: vaahterapolku.altervista.org/y/dean.html

[Mila]

01.02.2017

Taputin mustaa oria kaulalle ja annoin sille pitkät ohjat. Dean venytti kaulaansa hörähdellen ja itse nostin jalustimet sen kaulalle liikutellen omia nilkkojani pyörivin liikkein.
Olimme vetäneet pienet koulutreenit lumisella kentällä auringon paistaessa ja hyvin oli mennyt. Kisoissakin olimme pärjänneet ihan kivasti, Kaisakin oli kerran lähtenyt mukaan kyttäämään suorituksia ja Deanin päästessä sijoituksille, oli mummelikin myöntänyt, että kaippa me oltiin ihan hyvä parivaljakko Deanin kanssa. Totta kai motkotettavaakin Kaisa oli löytänyt ja olin luvannut harjoitella Deanin kanssa ahkerasti. 
Tammikuu oli mennyt todella nopeasti. Hirveästi en ollut Ratapihalla ehtinyt käymään. Sen verran, että sain Deanin liikutettua ja hoidettua sekä kisamatkoilla, mutta aikaa Deanin kanssa "muuten vain oleskeluun" ei ollut ja sekös harmitti. Mieluusti sitä olisi orin kanssa touhunnut kaikkea muutakin kuin vain treenaamista ja kisaamista, mutta vuorokaudessa oli aivan liian vähän tunteja. Dean kyllä tarvitsisi ihmisseuraa enemmän...

Kun olin Deanin hoitanut ratsastuksen jälkeen ja sullonut sen karsinaansa ihmettelemään, lähdin etsimään Helenan käsiini. 
Tallin omistaja löytyikin Sinin karsinasta harjaamasta kimoa arabiristeytystä.
"Moro! Sinua etsinkin", tervehdin nojaten karsinan oveen. 
"Terve terve. Mitäs?" Helena moikkasi takaisin ja pujahti tamman kaulan ali luokseni.
"Mietin, et jos Deanille hoitajan ottaisin, niin mitenkäs me asian kanssa toimitaan?" 
"Jahas. No, jos ei hirveä kiire ole, niin sitten kun avaan hoitajahaun seuraavan kerran niin voin lisätä Deanin sinne listaan?" Helena rapsutti ohimoaan pipon alta.
"Eii, ei tietenkään ole."
"Hyvä. Sä saat tietysti valita mahdollisten ehdokkaiden kesken sen hoitajan." 
Nyökyttelin ja kuvitteellisesti löimme kättä päälle asian suhteen. Helena kertoi, että Kaisa oli leiponut korvapuusteja, joten jos halusin suut makiaksi, kannatti äkkiä mennä taukotilaan ennen kuin muut ehtisivät syömään kaikki pullat.
Ei muuta kuin kipinkapin pullakorin kimppuun!

Siinä kahvia ryystäessäni ja pullaa mussuttaessani huomasin ilmoituksen ystävänpäiväleiristä. Uteliaana luin infolappusta läpi ja ihan huomaamattani raapustin osallistumislappuseen nimeni. Siitä olikin aikaa, kun viimeksi olin ollut hevosleirillä osallistujana enkä järjestäjänä. 
Pyyhkäisin raesokerihipun suupielestäni pois ja hörppäsin loput kahvistani.
Wilma kolisteli sisään huoneeseen ja tervehti minua iloisesti.
"Joko se Ladi on räjähtämäisillään?" kysyin viitaten tytön hoitoponiin, joka oli aikamoinen pallomaha tiineyden vuoksi.
"Noei. Ei merkkiäkään!" Wilma huokaisi syvään. "Mut nyt tän kuun alussa sen varsan pitäisi syntyä. Ellei Ladi päätä pantata sitä varsaa sisällään hamaan tulevaisuuteen saakka."
"Noh, tulee ulos kun sen aika on. Ja varsakuumetta onneksi helpottaa vähän se Missin varsa."
"Jep. Tahtoisin vain niin ratsastamaan jo..." Wilma vaikeroi. 
"Leirillä sitten pääset jonkun selkään!" lohdutin osoittaen peukalollani leirikutsuun, jossa koreili myös Wilman nimi.
"Totta. Meinaatko sinäkin tulla?"
"Juu, ajattelin tulla vanhaksi pieruksi sinne pyörimään."
Wilma nauroi ja totesi, etten mä nyt niiiiiiiiin vanha ole. 
Rupattelimme Wilman kanssa niitä näitä vielä hetken ennen kuin kävin vielä katsomassa Deania sekä nakkaamassa sille sylillisen heinää.

[Mila]

04.04.2017

Helmi- ja maaliskuu olivat sujahtaneet ohi kuin siivillä. Hoitajahaussa ei Deanille ollut löytynyt omaa rapsuttelijaa, mikä hieman harmitti, mutta kyllähän me pärjättäisiin ihan kaksinkin. Ihan niin kuin tähänkin asti. Ja onneksi talli oli muutenkin täynnä muita kävijöitä, joiden puoleen kääntyä jos tarvitsi Deanin kanssa apukäsiä.
Hieroskelin ajatuksissani vasempaa nimetöntä, johon oli aprillipäivänä ilmestynyt simppeli kihlasormus. Moni ei ollut uskoa minun ja Jessen kihlautumista, mutta kun sormus oli seuraavanakin päivänä koreillut sormessani, oli moni jo uskaltautuneet onnittelemaan. Tuntui oudolta pitää mitään koruja, en ollut oikein koskaan "osannut" niitä käyttää. Mutta kaippa tähän oli totuttava.
"Milloin häät?" Helena oli virnuillut pöydän takaa, kun olimme olleet kahvia juomassa.
"En tiedä. Ei olla sovittu mitään. Hiljaa hyvää tulee", mutisin kuppini takaa. 

Deanin kanssa kisailu jatkui tuttuun tapaan. Nuoresta rimpulasta varsasta oli kasvanut vahva ori, jolla oli jo ikääkin kymmenen vuotta. Kisoissa olimme jo tasolla 10, joten pian Dean saisi siirtyä kisaeläkkeelle. Niin se aika vain menee. 
Katselin mustaa oria, joka ravaili häntä tötteröllä pitkin tarhaansa ja hymyilin. Jos jotain olin elämässäni oikein tehnyt, niin se oli kyllä Dean. Olihan minulla "muutama" muukin hevonen, mutta Deanissa oli sitä jotain. Se oli elämäni hevonen.
Kaivoin takin taskusta muutaman hevosnamin, syötin ne hevoselleni ja lähdin sitten kotiin.

Linnut lauloi ja sulava lumi teki pieniä puroja pitkin tallipihaa. Kesä saisi tulla.

[Mila]

24.6.2017

Kyllä se Suomen kesä on kaunista aikaa. Aurinko paistaa, linnut laulaa eikä taivaalla näy pilvenhattaraakaan.
HAHAHAHHAHAHAHHAHAHA. 
Kylmä tuuli iski vasten kasvoja, kun nousin autosta ylös ja aurinko epätoivoisesti yritti kurkistella paksun pilviverhon takaa, huonoin tuloksin.
Nappasin takapenkiltä vanhan hupparini ja vedin sen ylleni. Tallustelin tarhalle, jossa Dean seistä nökötti tylsistyneen näköisenä. 
"Huomenta ukkeli!" huikkasin orille, joka löntysteli aidan luo minua moikkaamaan.
Orin maha oli kyllä päässyt pyöristymään... Emme olleet oikein kisoissa käyneet ja treenaamisetkin olivat jääneet hävyttömän vähälle, jonka vuoksi oli Deanin upea kisakunto vaihtunut möhömahaiseksi kesämieheksi. 

Mutta siihen tulisi muutos!
... Kyllä huomasi, että orilla oli ollut pari vapaapäivää. Eihän meidän treenaamisesta meinannut tulla yhtikäs mitään, kun Dean näki pikku-ukkeleita milloin missäkin pusikossa. Myös kaasu hirtti kiinni aina, kun käskin raviin tai laukkaan. Kiitolaukkaa mentiin pitkin kenttää ja kyllä varmaan koko tienoo raikui, kun kirosin elukan alimpaan manalaan.
Kyllä Dean sitten pikkuhiljaa rauhoittui ja rupesi kuuntelemaan minun ohjeitani. Pitkään emme treenailleet, sillä tauon jälkeen ei kannattanut heti vetää mitään kamalaa rääkkitreeniä. Huomenna sitten vähän reippaampi harjoittelutuokio.

Treenituokion jälkeen kävin kiertelemässä tallilla muuten vain. Hiljaista oli kuin huopatossu tehtaalla.
Liekkö kaikki palautumassa juhannusaaton juhlimisesta eivätkä vielä klo 10 tallille olleet eksyneet. 
Koska tallilta ei näemmä löytynyt jutteluseuraa, lähdin ajelemaan kohti kotia herättämään kämppäkaverini...