Sinin hoitopäiväkirja

[Kristiina]

Niityllä | kymmenes

"Kristiiinaaaa! Voinks mä tulla teidän morsiusneidoksi?" kajahti kirkas, erittäin kovaääninen huuto rappukäytävästä. Mä meinasin melkein pudota penkiltä sen kuullessani.
"Häh? Kuka on menossa naimisiin?" kysyin sisään tuiskahtaneelta Wilmalta perin pohjin pöllämystyneenä.
"Ootpa sä taas tyhmä, koko tallihan sen jo tietää, älä yhtään esitä ettet tietäis mitään siitä et Elias kosi sua!"
"Mitä? Kosi? Miksen mä tiedä tästä mitään?" ihmettelin. Olin pudonnut jo ihan kärryiltä missä tässä nyt oikein mentiin. Wilma kurtisti kulmiaan mietteliäästi ja laukoi sitten:
"Kristiina, onkohan sulla dementia? Oon kuullu et se voi kyllä tulla nuorellakin iällä, vaikka kurjaahan se tietenkin on."
"Äh, ei mulla mitään dementiaa ole, eikä me olla Eliaksen kanssa nyt mihinkään naimisiin menossa! Mistä helkutista te sellaista ootte saaneet päähänne?" puuskahdin.
"No Kaisa-mummo kertoi että..."
"Justjust, Kaisa-mummopa hyvinkin..." mutisin ja nousin ylös penkiltä lähteäkseni etsimään Eliasta.


Onneksi Elias löytyi helposti kentän laidalta Lauran ratsastusta katselemasta.
"Mennään maastoon, puolelta lähdetään, mennään niitylle EIKÄ vastaväitteitä!" sanoin hiljaa pojalle ja suikkasin nopean suukon hänen poskelleen. Elias katsoi mua vähän yllättyneenä mutta mä loikin jo tarhoille Siniä hakemaan. Me molemmat tiedettiin mitä niittymaasto tarkoitti, silloin jommallakummalla oli jotain todella tärkeää asiaa toiselle. Niitty oli meille molemmille tärkeä paikka, siellä me oltiin tutustuttu toisiimme paremmin ja vietetty monta kaunista kesäiltaa yhden suuren tammen alla katsellen laskevaa aurinkoa. Ei ihmekään että Elias hämmästyi, kun halusin mennä niitylle.


Sini mutusteli heinää rauhakseltaan kun kipitin tarhan portin taakse, mutta se tuli luokse kun huusin sitä. Varovasti se hankasi silmäkulmaansa mun käsivarteeni ja hymyillen mä rapsutin sitä otsasta. Pujotin violetin riimun tamman siroon päähän ja talutin sen kohti tallia.

Vartin päästä olimme Eliaksen kanssa pihalla valmiita lähtöön. Kävelimme rinnakkain leveällä hiekkatiellä. Kumpikaan ei sanonut mitään, eikä tarvinnutkaan. Koetin arvailla mitä Eliaksen päässä liikkui. Alkuilta oli täynnä syksyn huumaavia tuoksuja. Joku oli tuonut rehuvarastoon suuren ämpärillisen omenia ja ämpärin kylkeen lapun, jossa luki 'ota tästä!' Mä olin kiikuttanut sieltä Sinille jo muutaman, ja tämän maastolenkin päätteeksi se saisi sieltä yhden mehukkaan omenan.

Pian saavuimme niityn laitaan. Hevoset saivat jäädä niityn laitaan riimunnaruilla puohin sidotuiksi. Mä tartuin Eliasta kädestä ja kuljimme yhdessä sen suuren tammen juurelle. Vaikka syysilma olikin vähän viileä, ei mua palellut yhtään, auringon säteet lämmittivät mukavasti samoin kuin Eliaksen kehosta hohkaava lämpö, kun käperryin ihan häneen kiinni.

"Mä tiedä, että sulla on jotain asiaa, sä näytät ihan siltä", Elias kiusoitteli, kun olin hetken hiljaa.
"Niin onkin", nyökkäsin ja jatkoin, "mikä tää juttu on mitä tallilla kuulee? Että me oltaisiin menossa naimisiin?"
"Ai hmm, sä kuulit siitä?"
"Miten tuolla voi olla kuulematta mistään juoruista", virnistin iloisesti.
"Niin tietty", Elias hymähti. Hetken poika oli hiljaa kuin miettien mitä sanoisi, mutta sitten hän jatkoi: "Mä epäilen että toi on vaan joku Kaisa-mummon omasta päästään keksimä juttu, ei mitään vakavampaa. Paitsi nyt kaikki luulee että me ollaan menossa naimisiin."
"Niin, ethän sä TODELLAKAAN oo mua kosinut, ainakaan mun muistaakseni!" naurahdin kevyesti ja seurasin katseellani niityn halki loikkivaa rusakkoa. Elias oli hetken hiljaa.
"Haittaako se sua?" se kysyi varovasti.
"Ai mikä?"
"No etten oo kosinu sua."

Hetken mä kelasin pilailiko Elias vain, mutta sen silmät näyttivät huolestuneilta.
"Ei todellakaan, ei sun Elias vielä tarvi! Ehkä joskus, mutta ei vielä, me ollaan ihan nuoria vasta", nauroin.
"No hyvä", Elias huokaisi, "musta ei nimittäin olisi siihen. Vielä."
"Niin, vielä", kiusoittelin ja painoin nenäni Eliaksen poskea varten. Elias painoi kevyen suukon hiuksiini ja mä jäin siihen, painautuneena Eliasta vasten.

Ja joku vanha, kaljuuntuva naapurin pappa taisi mennä kitisevällä polkupyörällään sen niityn ohi ja pysähtyä meitä katsomaan. Mä en sitä edes huomannut, ja vaikka olisinkin huomannut, en olisi välittänyt, kunhan vain sain olla siinä.



//Apua! Tallin puskaradio kahisee jälleen :'D
6 HP!

-Helena

[Kristiina]

Ajanpuute | yhdestoista



Sini lönkytti mun perässäni violetin riimunnarun perässä. Ulkona tihutti vettä ja taivas oli harmaiden pilvimassojen peitossa. Suurin osa lehdistä oli jo varissut maahan. Edessä oli syksyn kurjin osuus, synkkä, pimeä ja sateinen loppusyksy.

Mulla oli ollut ihan kamala kiire. Kouluhommia oli paljon, eikä asiaa helpottanut yhtään se, että mun kävin koulua aika kaukana, jolloin koulumatkoihin kului aikaa. Illat menivät pitkälti lukiessa ja kouluhommia tehdessä. En ollut ehtinyt koko kuluneena viikkona edes käväistä tallilla. Siitäkin oli ihan tuhottoman paljon aikaa kun olin viimeksi ehtinyt hoitaa Siniä kunnolla tai edes ratsastaa sillä. Tunsin itseni maailman huonoimmaksi hoitajaksi, mutta mulla ei vaan yksinkertaisesti ollut aikaa.

Harjasin Sinin kosteaa, valkoista karvaa sen karsinassa. Tallissa oli rauhallista, olihan sunnuntai, eikä paikalla ollut tuntilaisia. Tallissa olimme vain minä ja Latinaa satuloiva Nelli, joka kai aikoi maastoon. Mä olisin voinut lähteä mukaan, mutta ei huvittanut, halusin olla rauhassa. Pian Nelli ja Latina lähtivät tihuttavaan syyssateeseen ja mä jäin yksin.

”Moro Kris! Sua ei ookkaan näkynyt!” huikkasi ohi purjehtiva Saana.

”Moi”, hymyilin vähän. ”Joo, mulla on ollut koulukiireitä.”

Saana vaan nyökkäsi ja jatkoi sitten matkaansa luultavasti taukohuoneeseen, missä muut hoitajat varmastikin naureskelivat iloisina ja miettivät, mitä tänään hoitohevostensa kanssa tekisivät. Mä heitin harjan takaisin Sinin violettiin harjapakkiin ja pujahdin ulos karsinasta. Jäin kuitenkin ajatuksissani nojaamaan Sinin karsinan oveen. Uppouduin mietteisiini ja siksi säikähdin hiukan, kun kuulin yhtäkkiä jonkun äänen vieressäni.

”Moi Kris! Mitäs mietit?” se oli Elias. Sen tukka oli kostea sateesta, se oli tainnut juuri tulla tallille.

”Funtsin vaan mitäköhän heleä mä tekisin että saisin vuorokauteen pari lisätuntia. Hillitön kiire koulun kanssa koko ajan, en oo ehtinyt käymään tallillakaan aikoihin.”

”Niin”, Elias vaan vastasi ja unohtui tuijottamaan Siniä.

”Joskus mä jopa oon miettinyt pitäiskö mun lopettaa Sinin hoitaminen, mutta en mä haluaisi, mulla on täällä sut ja kaikki. En mä vaan voi hylätä Ratapihaa, mutkun mun aika on niin rajallinen”, huokaisin.

”Mm”, Elias nyökkäsi mietteliäänä. ”Mut eiköhän me joku ratkaisu keksitä. Pakkohan meidän on.”

”Niin”, sanoin ja hymyilin vienosti ja pujottauduin Eliaksen kainaloon. Kyllä me jokin ratkaisu keksittäisiin. Toivottavasti.



//Voi ei, toivottavasti Krisin ajanpuute hellittää!
4 HP!

-Helena

[Kristiina]

Pelleilyä osa 2 | kahdestoista (ensimmäinen osa löytyy täältä)


Laan huuto kajahti kentän suunnalta juuri, kun me Eliaksen kanssa käveltiin pihalla tarhoja kohti.

”Apua!”

Vilkaisin Eliakseen. Nyt eivät asiat olleet ihan niin kuin piti. Yhdessä lähdimme juoksemaan kentälle.

”Mitä on tapahtunut?” kysyi huolestunut Elias Laalta. Laa oli kumartunut kentän hiekassa makaavan Wilman ylle. Ladi laukkasi ympäri kenttää sieraimet lautasen kokoisina.
”Wilma tippui”, Laa kertoi kaikille itsestään selvän asian. ”Tuolla puskassa seisoi pelle joka syöksähti aitaa kohti, Ladi säikähti ja Wilma lensi selästä kuin leppäkeihäs.”

Nappasin ohi ravaavan Ladin sen katkenneista ohjista kiinni. Ojensin ohjat Eliakselle ja harpoin kohti Laan osoittamaa pensaikkoa. Jostain syystä mua ei pelottanut yhtään.

Yhtäkkiä metsästä kuului ääniä. ”Moro Kris! Miten menee?” joku huikkasi.

Pensaikkojen suojista nousi esiin ehkä seitsemän hengen poikakööri. Tutkailin kasvoja. Ne olivat tuttuja. Ne olivat kaikki olleet joskus mun kavereita. Niin, joskus, mutta eivät enää, tunnistin porukan jäsenet samoiksi, jotka olivat kesällä pitäneet kotibileitään mun ja Eliaksen maastoreitin varrella. ?

Pojista (tai miehistä) yksi astui muiden eteen. Värähdin inhosta. Tunnistaisin tuon miehen ihan mistä vain.

”Mitä Kris? Vieläkö sä jaksat heppailla?” Ian virnisti. Se katsoi mua lämpimästi, mutta mun ilmeeni sitä kohtaan oli vähintäänkin jäätävä. Erotin miehen nyrkkiin rutistetun kumisen pellemaskin.

Tässä vaiheessa pieni selitys oli ehkä paikallaan. Ian oli mun tuttavani vuosien takaa, ja joo, myönnän, meillä oli pientä juttuakin joskus, mutta lähinnä tunteet olivat yksipuolisia.

”Mitä se sulle kuuluu?” kiristelin hampaitani. Ian tuli lähemmäs.
”Hylkäisit noi heppakaverisi ja tulisit meidän kanssa juhlimaan halloweenia”, Ian virnisti ärsyttävästi. Se tuli koko ajan lähemmäs ja lähemmäs niin, että saatoin jo haistaa sen ällöttävän partaveden löyhkän.
”Sä et ehkä sitä tiedä, että mulla on yhä tunteita sua kohtaan”, se melkein kuiskasi.
”Ja sun pitäis tietää, että mulla ei oo ikinä ollut sua kohtaan minkäänlaisia tunteita”, työnsin Iania kauemmas. ”Miksi helvetissä sä hypit puskista toi naamari päässäs? Ootsä ihan sekaisin? Tota tippunutta tyttöä saattoi sattua pahastikin. Tajuatko sä kuinka vastenmielinen ja paha sä oikein olet?” sihisin.

”Kris?” Elias huusi kysyväsi kauempaa.

”Häipykää mun silmistäni ennen kuin mä soitan oikeesti poliisit”, sanoin poikajoukkiolle. Viha kiehui sisälläni.
”Eiköhän häivytä pojat jos Kristiina niin sanoo. Oli kiva nähdä, muru!” Ian hymyili ärsyttävästi. Pian miehet olivat jo poissa.


Raivosta kiehuen kävelin takaisin Eliaksen, Laan ja Wilman luokse.

”Kris, kuka toi mies oli?” Elias kysyi.
”Vanha tuttava vaan”, sanoin välttelevästi.

Elias kurtisti kulmiaan. Sen ilmeestä näki, että tästä puhuttaisiin vielä.

Huokaisin. Miksi helvetissä jonkun piti heti tulla sotkemaan mun elämää kun mulla meni kerrankin hyvin.




//Voi ei, pellet olivatkin Krisin vanhoja tuttuja! Ehkä Kaisa-mummon pitää laittaa kivääri pois..

5HP!

-Helena

[Kristiina]

Häirikkö | kolmastoista


Sini laukkasi pyöreää laukkaa allani. Kaviot polkivat rytmikkäästi maata. Käänsin tamman keskihalkaisijalle. Kun olin valmistellut Siniä, tarpeeksi hipaisin sen kylkiä kiiltävien nahkasaappaiden peittämillä jaloillani. Sini vaihtoi laukan hännällään ilmaa silvaisten ja jatkoi laukkaa vasemmassa kierroksessa. Valkoinen tamma pärskähti tyytyväisenä. Se oli rento, mutta ryhdikäs. Tyytyväisenä hymyillen siirsin sen raviin ja aloin keventää.


Ratsastukseen keskittyneenä en huomannut kentän laidalla norkoilevaa hahmoa ennen kuin hyppäsin alas Sinin selästä. Kulmat kurtussa kävelin kohti porttia. Hahmo oli tuttu, vaikka usein toivoinkin, etten olisi tutustunut koko henkilöön.

”Ja mitäs helvettiä sä täällä teet?!” sihisin röyhkeästi virnuilevalle Ianille.
”Kyllä sä tiedät”, tuo vastasi yhä virnuillen. Mies kävi hermoilleni.
”En kyllä tiedä enkä välttämättä haluakaan tietää! Mutta sitä en käsitä miksi sä norkoilet täällä, mun muistikuvan mukaan sä et liiemmin välitä hevosista”, tuhahdin ja maiskutin Sinin liikkeelle. Halusin pois Ianin lähettyviltä.
”En välitäkään, mutta susta mä välitän”, Ian kehräsi. Vilkaisin sitä vielä vihaisesti ja lähdin niskojani nakellen tallin suojiin. Mä en sen lähentely-yrityksille lämpenisi. Mokomakin sika se oli koko mies.


Tallissa riisuin Siniltä varusteet ja lähdin kantamaan niitä satulahuoneeseen. Violetti satulahuopa oli hiestä märkä ja muutenkin likainen, joten irrotin sen satulasta ja vein kuivaushuoneeseen pestäväksi. Laitoin satulaan puhtaan, hopeisilla kirjailuilla koristellun liilan satulahuovan ja palasin takaisin Sinin luokse.

Sinin karsinalla mua odotti kukapa muu kuin Ian.

”Voitko jättää mut rauhaan? Mä en haluu sua tänne”, sihisin ja pujottauduin miehen ohi Sinin karsinaan. Nappasin harjakorista harjan ja aloin harjata Siniä sillä. Välttelin Ianiin katsomista, käyttäydyin kuin hän olisi ilmaa. Toivoin vain, että hän lähtisi pois, mutta tietenkään mies ei luovuttanut niin helpolla.
”Hei ihan oikeasti, mitä sä siinä vielä luuhaat? Voitko yrittää ymmärtää, et mä en välitä susta?” mulla jonkin ajan kuluttua meni hermo.
”Ei haittaa, tykkään haasteista”, Ian virnisteli. Se virnisteli aina sen ällöttävällä naamallaan. Se saattoi olla jonkun mielestä ihan hyvän näköinen, sillä oli ruskeat silmät, tummat enkelinkiharat ja lihaksikas kroppa, mutta mun mielestä se oli vain ällö, partavedeltä löyhkäävä limanuljaska.
”Mä oon vittu varattu! Tajua se!” kivahdin.
”Ei ole este”, se hymyili. Se oli niin rasittava. Heitin loimen Sinin selkään ja läimäisin karsinan oven kiinni. Sini hätkähti ja katsoi mua kummastellen sitä, miksi olin niin vihainen.

”Katsos, esteet on tehty ylitettäviksi”, Ian sanoi ja niine hyvineen se painoi mut karsinan ovea vasten niin, etten pääsisi pakoon. Se paineli märkiä suudelmia ensin mun kaulalle ja sitten suulle. Kun sen ote lopulta heltisi, mä rimpuilin irti.

”Senkin hullu! Häivy mun elämästä! Mä en halua nähdä sua enää ikinä!” kivahdin hiljaa. Lähdin marssimaan taukohuoneen suuntaan. Ohittaessani Karrin karsinan huomasin, että Elias oli nähnyt koko tilanteen ja tuijotti mua nyt Karrin viereltä itkuisin silmin.




//Kääk!

6HP!

-Helena

[Kristiina]

Viimeinen | neljästoista

Mulla ei ollut aikaa.

Mä olin todennut sen viime viikolla, kun tajusin, etten ollut ehtinyt ratsastaa Siniä kahteen viikkoon. Herraisä, kaksi viikkoa oli pitkä aika. Koko alkuviikon olin tuskaillut Eliakselle ja miettinyt mitä tehdä. Mä en halunnut, että Sinillä olisi hoitaja, joka ei ehtinyt edes tapaamaan sitä kiireiltään. Halusin, että sillä olisi hoitaja, joka rakasti sitä sydämestään ja vietti aikaa sen kanssa.

Niinpä olin sitten tehnyt yhden elämäni vaikeimmista päätöksistä viedessäni kaappini avaimen Helenalle toimistoon.

”Eiköhän me vielä nähdä täällä”, Helena hymyili.
”Varmasti, en mä teitä jätä!” hymähdin.


Toimistosta poistuessani suuntasin Sinin karsinalle. Halusin päästä vielä viimeiselle maastolenkille Sinin hoitajana. Elias olisi halunnut mukaan, mutta mä halusin mennä ihan vaan kahdestaan Sinin kanssa.

Sinin selkä oli lämmin. Olin jättänyt satulan kokonaan pois. Halusin olla lähellä hevosta, halusin olla läsnä.

Sinin lyhyt talvikarva oli samettisen pehmeää. Kuin vasta satanutta, höyhenenkevyttä ja ilmavaa puuterilunta, joka leijaili hitaasti taivaan pilvimassoista kohti maanpintaa. Silittelin Sinin kaulaa ja annoin ohjien liukua sormien välistä pitkiksi. Sini venytti kaulaansa ja pärskähti.


Jonkin ajan kuluttua saavuimme Kalkkijärven rantaan. Järvi oli jäässä, mutta jää ei ollut vielä kantavaa, joten emme päässeet sinne ratsastamaan. Tyydyimme siis vain katselemaan, kun aurinko laski järven toisella puolen. Taivas värjäytyi punaisella hehkullaan. Nojauduin eteenpäin halaamaan Siniä.

”Rakastan sua aina tammaseni, muista se! Vaikka tän päivän jälkeen en hoidakaan sua enää”, mumisin Sinin harjaan. Sini pärskähti. Se kuunteli, ja mikä parasta, se ymmärsi.