|
Post by Elias on Mar 11, 2016 16:45:38 GMT
Kuudestoista | Miten meni noin niinku omasta mielestä?
Äidinkielentunnin tuotoksia taas.. Kotona tein sitte loppuun. Kuva siis otettu kännykällä, niin ei ehkä oo parhainta mahdollista laatua, samoten muokattu kännykällä Ilman mallia piirretty niin hieman jotain mittasuhdeongelmia havaittavissa, mutta pikkuvikoja! Välillä ihan hyvä piirtää vapaammin :)Mutta pointtina kuvassa siis, että aina ei mene ihan nappiin
//Voi apua! aina ei mee ihan niin ku stömsössä.
Saat tästä 5 hoitopistettä!
-Helena
|
|
|
Post by Elias on Mar 15, 2016 17:14:58 GMT
Seitsemästoista | Pallon potkimista ja voitonriemua
Hevospallo-ottelu (rope) LaaLaa: Olin juuri käynyt hakemassa Bellan tarhasta tuon pinkin pallon, joka tulisi olemaan merkittävässä roolissa parin seuraavan tunnin ajan. Jätin sen pikkutallin edustalle ja kävelin isoon talliin ilmoittamaan, milloin kokoontuisimme kentällä.
Minä: -Selvä pyy! vastasin serkulleni, joka käveli tallista pois mitä ilmeisimmin pikkutalliin hoitaman omaa hevostaan. Olin juuri aloittanut Karrin harjaamisen, kun muut olivat jo lopettelemassa hoitohevostensa harjaamista. Minulle tulisi siis pieni kiire.
Nelli: Latina oli jo harjattu ja aloin puhdistamaan kavioita. Latina tuntui olevan pirteä tänään. Meinasinkin saada mustat varpaat. Komensin Latinaa, joka pysähtyi viideksi sekuntiksi ja alkoi taas steppaamaan. Nyt pitäisi olla nopea, että ehtisin vielä taluttaa Latinaa ennen tuntia.
Milena: Heivasin satulan Derryn selkään ja taistelin suitsien kanssa hetkisen, kunnes vastustajani antautui. Derryn ollessa lähtövalmiina nappasin kypäräni ja upotin sen päähäni. Otin Derryn ohjista kiinni ja suuntasimme kohti kokoontumis paikkaa, missä Laa jakaisi joukkueet ja niille liivit. Jäin pihalle odottelemaan parin muun ratsukon kanssa, että loputkin tulisivat.
Minä: Olin viimeinkin Karrin kanssa valmis ja lähdin muiden perässä isosta tallista kenttää kohti jonossa. Aloitimme tavalliseen tapaan kaarrosta ja jalustimet säädimme normaalipituisiksi, ehkä jopa hieman lyhemmiksi.
Nelli: Olin onneksi ehtinyt talutella Latinaa ja neiti tuntui jo paljon rauhallisemmalta. Joku toinen oli ratsastanut viimeksi Latinalla, joten jouduin säätämään jalustimia. Juuri kun oli kumartuneena mittaamaan jalustinta päätti Latina lähteä kävelemään. Putosin hiekkaan ja Latina lähti ravaamaan pois päin. Kävin nappaamassa Latinan ja ponnistin uudestaan satulaan. Onneksi sain nyt säädettyä jalustimet ilman putoamisia.
LaaLaa: Varmistin, että Nelli oli varmasti kunnossa ja jaoin joukkueet arpomalla. Olin kirjoittanut jokaisen nimen lappuun ja laittanut laput taskuuni, josta sitten nostelin niitä yksitellen. Tämän jälkeen kerroin säännöistä, jotka olivat normaalia jalkapalloa yksinkertaisemmat. Kummassakin päädyssä oli maali, joka oli kahden estetolpan välinen alue. Aloitimme kuitenkin kiertämällä kenttää hetken käynnissä alkulämmitelläksemme hevosia.
Nelli: Lähdimme kiertämään oikeaan kierrokseen. Tein paljon voltteja ja pysähdyksiä. Latina tuntui olevan kuulolla. Kävelimme vielä toiseenkin suuntaan ja tein samat jutut. Latina totteli hyvin. Jos totta puhutaan en ollut ennen pelannut hevospalloa. Oli ihan ulkona ja toivoin että en joutuisi aloittamaan peliä. Minulla oli sellainen tunne että tästä tulisi todella kivaa.
Wilma: Kävelimme kenttää ympäri lämmitellen hevosia odottavaan peliin. En ollut koskaan kokeillut hevosjalkapalloa ja sisälläni kaiveli pienenpieni jännitys siitä, miten Ladin kanssa selviäisimme. Meidän joukkueellamme, kohon luuluivat minä, LaaLaa ja Nelli, oli se etu puolellamme, että meillä oli kaksi ketteräkoipista ponia, Latina ja Ladi. Vastapuolen pelaajilla oli kaikilla isot hevoset, joilla tiukkojen käännösten tekeminen ei oikein onnistunut. Meillä oli siis mahdollisuuksia.
Minä: Karri kulki rennosti eteenpäin, mutta huomasin sen silti ihmettelevät kentän keskellä olevaa palloa ja sen merkitystä. Pikkuhiljaa tunsin kuinka kilpailuhenkisyys kasvoi pelaajien välillä. Minun joukkueeni vaikutti hyvältä, ellei jopa paremmalta. Peli alkoi sillä, että kummastakin joukkueesta yksi tulisi kentän keskelle. Koska Laa oli kertonut minulle pelistä jo aiemmin, olin aloittamassa sitä hänen kanssaan malliksi muille.
LaaLaa: Katsoimme Eliaksen kanssa toisiamme ja valmistauduimme lähtemään liikkeelle. Kun kentän ulkopuolella oleva Karla vihelsi pilliin, annoin Bellalle pohkeita, mutta Elias sai Karrin potkaisemaan pallon joukkueeni puolelle. - Voi himputti! Manasin ääneen. Onneksi nopeat Nelli ja Wilma saisivat sen varmaan nopeasti vastustajien puolelle.
Nelli: Näin pallon pyörivän minua ja Latinaa kohti. Annoin pohkeita Latinalle, joka lähti palloa kohti. Latina potkaisi pallon eteenpäin, toivottavasti LaaLaa huomasi sen. Onneksi Latina oli joskus pelaillut tällä pallolla.
Minä: Pallo vyöryi ensin takaa päin Bellan ohitse, mutta LaaLaa reagoi siihen nopeasti ja sai pallon tulemaan entistäkin enemmän meidän puolellemme. Ennen kuin ehdin kääntyä katsomaa, pallo vierikin jo takaisin päin minun ohitseni kohti Wilmaa ja Ladia. Kun vilkaisin taakseni, kehuin Miaa, koska oli saanut pallon pois puoleltamme. Nyt meillä oli hyvä mahdollisuus lähestyä maalia. Nelli: Voi ei pallo syöksyi meidän puolellemme, mutta niin syöksyivät Wilma ja Ladikin. Toivoin että he saisivat pallon pois puoleltamme.
Wilma: Ladi kipitti eteenpäin kaviot viuhuen, ja sain kuin sainkin pallon takaisin vastustajan puolelle. Väistimme kohti ravaavan Mian ja kuin vahinkona pallo vyöryi suoraan vastustajan maaliin. "Jihuu! Piste meille!" tuuletin laukkaamalla kevyessä istunnassa ja lyömällä voittoisasti nyrkillä ilmaan. Vastapuoli yritti näyttää nyreää naamaa, mutta heitäkin nauratti innostuneisuuteni. Innosta pinkeänä jatkoimme peliä. Kuten sanottu, olin erittäin kilpailuhenkinen ihminen, joten tässä lajissa olin elementissäni.
Nelli: Tällä kertaa aloituksessa olimme minä ja Mia. Karla vihelsi pilliin ja peli alkoi. Latina potkaisi pallo ja pallo vieri Karrin eteen.
Minä: Seurasin katseellani kohti tulee palloa ja yritin saada Karrin potkaisemaan sitä. Hieman takaviistossani oli Milena ja Derry. Mia ja Hoda olivat maalin lähettyvillä tarvittaessa puolustamassa. Heti kun näin Derryn ravaavan Karrin edelle nostin laukan ja Karri sai potkaistua pallon siten, että Milenalla ja Derryllä olisi mahdollisuus tehdä maali.
LaaLaa: Olin liian kaukana ehtiäkseni estämään palon tulon puolellemme. - Nelli, koita saada potkaistua pallo tänne! Huudahdin. Jos se onnistuisi, voisin potkaista sen Wilmalle ja toinenkin maali olisi meidän. Ehkä.
Nelli: Laukkasimme apuun ja saimme pallon potkaistua, emme tosin LaaLaalle. Pallo lähti sivulle ja sitten piti vain toivoa, että kukaan vastustaja ei saisi sitä käsiinsä.
Wilma: Aavistin jo LaaLaan suunnitelman. Nelli syötti LaaLaalle joka taasen syötti minulle. Lähdimme pujottelemaan tietämme huimalla vauhdilla kohti vastapuolen maalia. Yhtäkkiä tiellemme kuitenkin saapui Elias, joka sai kuin saikin pallon hyppysiinsä. Kilpailuhenki oli tarttunut hevosiinkin, ja Ladi lähti päättäväisenä hurjaan takaa-ajoon. Pian sain pallon takaisin. Syötin oitis LaaLaalle, joka oli lähellä maalia. LaaLaan onnistui saada pallo vierimään kartioiden välistä maaliin, ja toinen piste oli meidän.
Minä: Katselin tympeästi toista joukkuetta, jonka jäsenet hehkuttivat toista pistettään. - Tarvitaan suunnitelma, aloitin ja pyysin joukkuettani kokoontumaan maalin lähelle. Jatkoin: - Mennään tällä kertaa siten, että tänne ei jää puolustajia. Milena, mene aloitukseen, josta anna vastustajan potkaista pallo puolellemme. Sitten Mia potkaise se Milenalle ja Derrylle, jos onnistuu ja sillä välin minä olisin jo Karrin kanssa laukannut vastustajan maalille huomaamattomasti ja voisin yrittää maalia. Mitäs sanotte?
Mia: Hoda oli taas laiska olin harjannut sen juuri ennen ottelua että ei hätää. Pallo vieri meitä kohti. Hoda vaan seisoi paikallaan. Hoputin sen eteenpäin. Hoda otti pari askelta ja Jes se osui palloon.-Kiitti laiskuri,kuiskasin hevoselle.
LaaLaa: Ravasin reippaassa tahdissa Bellalla kohti palloa, jonka Hoda potkaisi. Milena sai sen kuitenkin potkaistua Derryllä Eliakselle, joka oli hipsinyt Karrin kanssa kentän reunaa pitkin sillä välin, kun muut olivat keskityynet kentän keskiosan tapahtumiin. Nyt pallo kimposi Karrin jaloista ihan maalin lähettyvillä, osui estetolppaan ja kääntyi siitä suoraan maaliin. Piste meni toiselle joukkueelle ja tilanne oli 2-1 meille.
Minä: Vihdoin oli meidän joukkueemme vuoro hehkuttaa maalista. - Me teimme sen! Huudahdin iloisena ja heitimme kaikki kolme ylävitoset toistemme kanssa. - Ooottakaapa vaan, ponipoppoo! Me viel voitetaa tää, uhosin vastajoukkueelle ja menin vastapäätä Bellaa neljännessä alotuksessa.
Wilma: Toisen joukkueen saama piste oli herättänyt taisteluntahtoani entisestään. Rennosta pelailutuokiosta oli tullut jännittävääkin jännittävämpi peli, jossa oli kyseessä vähintäänkin elämä ja kuolema. Tai ainakin melkein. LaaLaa sai pallon aloituksessa. Nelli säntäsi hyvälle paikalle ja minä suuntasin lähelle maalia. LaaLaa sai Bellan potkaisemaan, mutta pallo ei vierinytkään sinne minne piti. Se kiiti kovaa vauhtia kohti sivummalla seisoskelevaa Karlaa ja tuiskautti hänet nurin. "Hups! Sori kauheesti! Ei kai sua sattunut?" LaaLaa huikkasi tytölle. "Ehei, oon kunnossa!" Karla vastasi ja heitti pallon takaisin peliin.
LaaLaa: Hieman nolona ravailin Bellan kanssa pallon perään, jonka kuitenkin Milena oli skarppina ollessaan saanut käsiinsä (tai ei ihan kirjaimellisesti käsiinsä) ja saanut Derryn potkaisemaan pallon Eliakselle, joka sitten sai pallon vierimään kohti Miaa ja Hodaa, jotka lymyilivät meidän maalimme lähettyvillä.
Nelli: Laukkasin Latinan kanssa paikalle ja saimme pallon haltuumme. Tosin Milena ja Derry varastivat sen meiltä. Mia: Olimme Hodan kanssa maalilla puolustamassa. Pallo vieri meitä kohti. Hoda teki äkkilähdön ja lähti laukkaa maan pallo vieri Hodan jaloissa. Hyvä Hoda paras ratsu ajattelin
Milena: Mia syötti minulle ja Derrylle pallon. Ohitin vastustajan puoluustavan ratsukon ja suuntasimme kohti vapaata maalia. Derry eteni reippaasti ja pian oli täydellinen maalipaikka. Derry tökkäisi pallon ja se lipui suoraan maaliin. Otin vastaan tyynen viileästi Eliaksen ja Mian kannustukset. Peli oli jo 2-2 ja meillä oli vielä mahdollisuus voittaa. Minun voiton himomi joukkuelajeissa on suuri, joten innostuin hieman tasoitusmaalistamme. Välillä olisi tehnyt mieli letkauttaa vastustajalle jotain osuvaa, mutta pidättäydyin coolina.
Nelli: Viimeisen erän aloitimme minä ja Elias. Karlan vihellys kuului ja sain syötettyä pallon Wilmalle ja Ladille. Kaksikko saivat pallon.
Wilma: Ladi ja minä kiidimme pelikentällä niin hurjaa vauhtia, että vastustajien hevosilla oli mennä kaviot solmuun meitä seuratessa. Kiersin pienen kaaren kohti hyökkäävän Milenan ohi ja jatkoin kulkua maalille, jossa saimme uuden ongelman ratkaistavaksi. Mia oli Hodansa kanssa puolustamassa maalia, joten vaikeudet saada pallo maaliin olivat suuret. Ladi tönäisi palloa, joka pomppasi hiukan ilmaan ja putosi sitten maaliin. Laukkasin taas tuulettaen kevyessä istunnassa. Laukkasimme Nellin ja Latinan ohi ja täydestä vauhdista heitimme vielä ylävitoset. Ihan vain siksi, että saisimme vastustajan luun kurkkuun niin että tuntui, että ne tiesivät, että me oltiin hyviä, me johdettiin. Siinä onnenhuumassa taisi sitten käydä niin, että Elias oli saanut pallon ja laukkasi täyttä häkää kohti maalia, jota kukaan ei puolustanut. Nielaisin ja lähdimme koko joukkue kiitävän ratsukon perään.
Nelli: Laukkasimme maalille ja sain kuin sainkin Latinan kanssa estettyä maalin. Tosin Latinan potkaisema pallo vieri suoraan Eliasta kohti.
Milena: Elias sai pallon.Seurasin Eliaksen kuljetusta ja se oli täydellinen maali. Enää en jaksanut pidättää tasapelin iloa vaan kannustin Eliasta täysillä. Olimme päässeet viimeisessä erässä hyvin peliin mukaan ja meillä oli kaikki ainekset voittoon. Huomasin vastustajan hieman pettyneen ilmeen ja se ruokki intoani. Aluituksessa Nelli ja Mia olivat vastakkain. Mia voitti aloituksen ja syötti minulle. Sain pallon haltuuni ja Mia laukkasi nopeasti vastustajan maalille. Syötin Eliaksella, joka syötti vuorostaan Mialle, jolla oli vaikeuksia ohittaa Wilma ja Ladi jotka puolustivat innokkaina. Kuitenkin parempi voitti ja saimme maalin hurrasimme kova äänisesti ja Karla vihelsi pelin lopetukseksi. Hurrasimme voitostamme, mutta kunnioittaen vastustajaamme hurrasimme heille kolminkertaiset hurraa huudot.
LaaLaa: Olin hieman pettynyt, kun voitto ei tullutkaan meille. Pidin joukkuettamme nimittäin ketterämpänä ja parempana. Pelin jälkeen oli loppuverryttelyjen vuoro, joka jälkeen kaikki jalkautuivat satulasta. Ohitseni käveli Karria taluttava Elias virne naamallaan. Melkein jo aavistin mitä poika seuraavaksi aikoisi. Ei aikaakaan kun tämä alkoi laulaa iloisesti We Are The Champions- biisiä, kuten pojalla oli aina tapana, jos päihitti minut jossain. Saisin todennäköisesti kuulla tästä vielä pitkään.
Wilma: Olin varmasti sillä hetkellä pettynein ihminen koko kentällä, olin ollut jo varma voitostamme. En kuitenkaan jäänyt vatvomaan menetettyä voittoa vaan puhelin ja nauroin tavalliseen tapaan, peliähän se vain on. Hymyssä suon talutin Ladin LaaLaan perässä talliin ja yritin parhaani mukaan tukkia korvani Milenan virnuilulta, jonka tiesin kyllä olevan pelkkää leikkiä. Pelaaminen oli ollut superhauskaa, joten minun oli kai ehdotettava uusintapeliä jokin kerta. Mutta sillä kerrallla me kyllä voitettaisiin, se olisi varma!
Ensimmäisen maalin riemua. Mia ravailemassa Hodan kanssa Milenan ja Eliaksen luokse heittämään ylävitoset.
Tällainen nopea ja vähän sarjakuvamainen kuva Jälleen kerran kännykällä otettu ja muokattu, niin laatu ei oo ihan parhaimmistoa
//Vitsi miten hauska!
Saat tästä 6HP!
-Helena
|
|
|
Post by Elias on Mar 17, 2016 17:46:31 GMT
Kahdeksastoista | Lenkillä
Pienellä lenkillä ilman satulaa
Ensin oli tarkotus piirtää nopea suttu, mut sitte innostuin (again). Koitan pian pitkästä aikaa saada jonkun tarinankin väännettyä ettei pelkkiä kuvia //Upea kuva! Tähän on selkeesti nähty vaivaa
Saat tästä 7 hoitopistettä!
-Helena
|
|
|
Post by Elias on Mar 19, 2016 17:17:00 GMT
Yhdeksästoista | Jotain uutta, jotain vanhaa
Kävelin tallia kohti väistellen jäätyneitä vesilammikoita tallin pihalla. Sää näytti muuten keväiseltä, sillä linnut lauloivat ja aurinko paistoi, lumikin oli jo ehtinyt vähän sulaa viime päivinä. Joka tapauksessa lämpömittari oli lähtiessäni näyttänyt -5 astetta. Siksipä syöksyin lämpimään talliin mahdollisimman nopeasti. Ensitöikseni suuntasin tervehtimään karsinassa lymyilevää Karria. Olin pitkään miettinyt mitä tekisin sen kanssa tänään. Olin päätynyt jonkinlaisiin luottamusharjoituksiin, sillä mieleni ei tehnyt tällä hetkellä perus kentällä ratsastelua ja keväisen maastolenkin tahdoin säästää lämpimämmälle säälle. Vaikka Karri oli osoittautunut todella mukavaksi ratsuksi maastossa, halusin silti kehittää siitä entistäkin maastovarmemman. Siispä kipaisin käymään tallin vintillä ja nappasin mukaani suuren vihreän pressun, johon minun olisi tehnyt mieli kääriytyä pakkasilmassa. Oli ollut niin pitkään lämmintä, että pienikin pakkanen sai tämän nuoren ja terveen miehenalun palelemaan.
Kun pressu oli kentällä, palasin talliin ja hain saman tien harjat. Tartuin karsinan ovessa roikkuvaan riimunnaruun ja sidoin sillä Karrin kiinni karsinaan. Harjaaminen sujui moitteettomasti ja kavioiden putsauskin onnistui. Taputin Karria kaulalle ja irrotin vetosolmulla kiinni olevan riimunnarun. Pujotin paksut lapaset käsiini yksitellen ja lähdin taluttamaan Karria karsinasta ulos.
Suljin kentän portin perässäni ja aloitin irrottamalla riimunnarun Karrin riimusta. Lyhyt irtojuoksutus tekisi varmasti ruunalle hyvää. Siltä varalta, että se innostuisi, olin ottanut taskuuni hevosen makupaloja, jotta saisin sen tarvittaessa hyvin otettua kiinni. Karri seisoi paikoillaan ja tuijotti minua, kun sanoin sille, että se saisi lähteä liikkeelle.
Lähdin itse kävelemään uran vierellä ja Karri alkoi seurata minua. Yritin pikkuhiljaa siirtyä keskemmälle kenttää, jotta minun ei tarvitsisi kulkea niin suurta ympyrää ja Karri kulkikin yllättävän hyvin uralla. Hetken päästä huudahdin: ”Ravi!” Lähdin samalla itsekin juoksemaan ja siitä Karri tajusi vaihtaa suuremman vaihteen päälle. Se kulki rentoa ravia uralla, tosin oikoi hieman kulmista, samalla, kun itse kuljin pientä ympyrää kentän keskellä. Suuntaa vaihdettaessa jouduin menemään lähemmäs ja tarttumaan hetkeksi riimusta kiinni. Kun pysähdyin hengästyneenä ja annoin tavallaan Karrille luvan kulkea miten sattuu, se ravasi lempeästi luokseni.
”No, käy se näinkin”, totesin ja silitin Karrin turpaa. Jatkoin höpöttelyäni ruunalle kysyen: ”Mitä jos kokeillaan, miten reagoit tuohon pressuun?” Otin Karrin riimusta kiinni ja talutin sitä kohti maassa olevaa pressua. Karri katsoi sitä epäillen, mutta minusta vaikutti siltä, että se ei olisi pressun kanssa tekemisissä ensimmäistä kertaa. Nimittäin Karri vältteli pressun päälle astumista vain hetken ja seurasi sitten minua välittömästi perässä, kun kävelin pressun poikki. Taputin Karria kaulalle palkkioksi. Koin itsekin lievää onnistumisen tunnetta, vaikka en oikeastaan ollut tehnyt mitään, jos pressu ei edes ollut Karrille uusi juttu.
Seuraavaksi talutin Karrin kentän aidan luokse riimunnaru käsissäni. Pujotin toisen riimunnarun pään Karrin kaulan alta, jotta sain aikaiseksi kaulanarun. Siirsin Karria lähemmäs aitaa, jonka avulla kipusin sen satulattomaan selkään. Vaikka olin juuri ratsastanut lyhemmän maastolenkin ilman satulaa, tuntui se tällä kertaa ihan erilaiselta. Ainoa välineeni ohjata Karria oli oikeastaan painoavut, joiden käytön Karrin kohdalla hallitsin jo aika hyvin. Menin pari kierrosta käynnissä, jonka jälkeen ravasin pätkän. Tämän jälkeen ohjasin parhaani mukaan Karrin pressun luokse toiveenani ylittää se. Tässä vaiheessa pelkäsin, että Karri säikähtäisi pressua niin, että putoaisin. Tiesin kuitenkin, että minun oli luotettava ratsuuni täysin ja päinvastoin tai koko jutusta ei tulisi mitään. Loppujenlopuksi Karri ylitti pressun ongelmitta, joten päätin siirtyä eteenpäin.
Laskeuduin Karrin selästä ja kiinnitin riimunnarun sen riimuun kiinni. Sidoin Karrin riimunnarun avulla aitaan kiinni ja nostin kovaäänisesti kahisevan pressun syliini. Kun lähestyin Karria, se vaikutti samaan aikaan hermostuneelta, mutta uteliaalta. Rauhoittelin Karria puhumalla rauhoittavalla äänellä lähestyessäni ruunaa. Karri antoi minun tulla pressun kanssa lähelle, eikä reagoinut sen pahemmin pressun koskettaessa sen kylkeä.
Kun lähdin nostamaan pressua varovasti Karrin selkään, se olisi ensin paennut mielellään alta, mutta toiselta puolelta yrittäessäni sain pressun kuitenkin laitettua Karrin selkään. Irrotin riimunnarun Karrin riimusta ja seurasin miten ruuna reagoisi. Se steppaili hetken paikallaan ihmetellen selässään olevaa pressua, mutta suhtautui siihen muutoin rauhallisesti. Olin todella onnellinen ja tyytyväinen tähän onnistuneeseen kokeiluun.
Kipusin Karrin selkään leveä hymy huulillani ja ratsastin vielä jonkin aikaa pelkän Karrin kaulalla olevan riimunnarun avulla. Kun kylmyys alkoi pikkuhiljaa hiipiä kroppaani, laskeuduin Karrin selästä ja talutin ruunan talliin. Annoin sille taskussani olleet kaksi makupalaa palkkioksi ja ryhdyin harjaamaan ruunaa. Tällä kertaa se oli aavistuksen levottomampi, mutta pysyi tarpeeksi hyvin paikallaa, jotta sain sen harjattua.
Harjaamisen jälkeen kävin hakemassa pressun kentältä ja viemässä sen tallin vintille. Sen tehtyäni astelin taukotiloihin, jonka yläkerrassa istuskeli Nelli ja Milena. Juttelin heidän kanssaan hetken hörppien samalla lämmintä kaakaota iloisena.
//6HP!
-Helena
|
|
|
Post by Elias on Mar 30, 2016 17:24:41 GMT
Kahdeskymmenes | Ei mennyt niin kuin elokuvissa
Satula narahti tuttuun sävyyn, kun ponnistin Karrin selkään kentällä. Säädin jalustimia esteille sopivaksi ja kiristin hieman satulavyötä. ”Oletko valmis?” Kysyin vähän matkan päässä Latinan selässä istuvalta Nelliltä. ”Juu! Eiköhän lähetä”, tyttö vastasi hymyillen. Halusin päästä harjoittelemaan maastoesteitä, mutta LaaLaa opetti Wilmaa lännenvarusteiden kanssa, Wilma oli hänen oppipoikana ja kolmanneksi parhaiten tunsin Milenan, joka ei taas ollut paikalla. Olin vaihtanut Nellin kanssa pari sanaa taukotiloissa ja pari sanaa, jos olimme hoitaneet hevosia samaan aikaan. Olihan Karri ja Latina sentään vierustoverit. Olin siis uskaltautunut viimein kysymään häntä maastoesteille kanssani, koska en yksinkään halunnut mennä, jos vaikka jotain sattuisikin. Tyttö oli pompannut heti sohvalta ylös ja ryhtynyt varustaa Latinaa. Nyt olimme matkalla maastoesteille. Reitti sinne oli oiva lämmittely ennen esteiden ylittämistä. Suurin osa esteistä oli aika matalia. LaaLaa oli jopa puhunut koko radan uudistamisesta, johon kuuluisi olemassa olevien esteiden kunnostaminen ja uusien lisääminen. Hän myös puhui jotain reitistä. Nythän iso osa maastoesteistä oli saman, lähes suoran, polun varrella. Erillinen reitti toisi vähän vaihtelua. Karri kulki rauhallisesti eteenpäin katsellen ympärilleen, jospa sulavien lumikasojen alta paljastuisikin jotain syömäkelpoista. Latina taas viskoi päätään ja yritti parhaimman mukaan olla Nellille kiusaksi.
”Ehkä se vähän rauhoittuu, kun pääsee hyppäämään. Tai ainakin sen huomio kiinnittyy jonnekin muualle”, sanoin lohduttavasti Nellille, joka alkoi selvästikin tympääntyä välillä Latinan käytökseen. ”Eiköhän”, tämä vastasi ja jatkoi kysymällä: ”Ravataanko pätkä?” ”Ilman muuta, esteet ovatkin jo kohta nenämme edessä”, vastasin ja odotin, että Nelli siirtyy edelläni ensin raviin. Karria ei tarvinnut siihen erikseen pyytää, vaan ruuna lähti löntystelevään raviin heti Latinan jälkeen.
Pian ensimmäinen este tulikin jo näkyviin. Ennen hyppäämistä kiersimme lyhyen radan ravaamalla esteiden vierestä ja tarkastimme samalla, että kaikki oli varmasti kunnossa. Ikävät yllätykset olivat vähän inhottava huomata vasta jälkeenpäin tai silloin kun olisi jo liian myöhäistä. ”Kumpi menee ensin?” Nelli kysyi saapuessamme takaisin radan alkuun. ”Sun ehkä kannattaa ensin, niin Latina pääsee päästelemään höyryjään”, vastasin ja viittasin parin metrin päässä steppaavaan poniin. ”Sopii minulle”, Nelli vastasi tomerasti ja ratsasti hieman kauemmaksi ottaakseen vauhtia. Seurasin ratsukkoa katseellani.
Nellillä oli vaikeuksia saada Latina tulemaan esteelle suorassa linjassa, vaikka polku jolla suurin osa esteistä sijaitsi, oli suora. Latina nimittäin kääntyili herkästi pienimmistäkin virheliikkeistä, joita Nelli vauhdin huumassa teki. Hypyt paranivat kuitenkin loppua kohden ja lähdin itse ensimmäiselle esteelle hieman ennen kuin Nelli ylitti viimeisen esteen. Ensimmäinen este oli matala koivuista rakennettu okseri, jonka ylitys sujui hyvin. Toinen este, korkeampi koivuista rakennettu pystyeste, oli helposti kierrettävissä, joten kiersin sen. Ajattelin sen olevan liian korkea vielä minulle tai ainakin liian korkea toiseksi maastoesteeksi, jota monen vuoden jälkeen hyppäisin. Kolmas este, tukki, ylittyi helposti. Matalan risuesteen kohdalla Karri päätti hypätä varman päälle, enkä ollut varautunut siihen. En ehtinyt hyppyyn kunnolla mukaan, jolloinka horjahdin, mutta pysyin kuitenkin satulassa.
Viides este ei enää sijainnut suoralla, vaan sitä varten kaartui leveämmältä polulta hieman kapeampi polku. Se oli pieni ylöshyppy-este loivassa ylämäessä. Melkein rinteen laella oli yksinkertainen paksumpi oksa pystyesteenä. Viimeisenä, muttei vähäisimpänä esteenä oli tukeilla reunustettu hauta-este. Karri selvästikin hidasti vauhtiaan sitä ennen ja olin jo varautunut kieltäytymiseen, mutta ruuna pomppasi siitä silti ylitse. ”Hyvinhän se meni!” Nelli kommentoi iloisesti. Ihmettelin, miten hän oli edes pystynyt seurata suoritustani, kun Latina ei malttanut pysyä paikoillaan. Mitä vähemmän Nelli oli nähnyt, sen parempi, ajattelin. Katsojat lisäsivät paineita ja aika paljonkin. ”Ei itselläsikään pahemmin”, kehuin ja jatkoin: ”Eiköhän oteta uusiksi!”
Vastausta en edes odottanutkaan ja Nelli suuntasi ensimmäiselle esteelle jo ennen kuin huomasinkaan. Nyt ratsukon esteet sujuivat paljon edelliskertaa paremmin. Seurasin kateellisena ponin ketteriä liikkeitä ja samalla minusta tuntui, että Nellillä ja Latinalla meni radassa puolet vähemmän aikaa. Karri kulki todella rauhallisin ottein ja yritin kesken radan kannustaa sitä kulkemaan reippaammin.
Kolmansista yrityksistä maastoradalla otimme aikaa, enkä yllättynyt, että Nellin aika oli nopeampi. Tyttö tuntui saavan siitä entistä enemmän energiaa ja neljännellä kerralla tämä porhalsi radan Latinan kanssa alta aikayksikön. Mutta minullapa kasvoi kilpailuhenkisyys ja sain Karrin kulkemaan esteiden välissä todella reipasta laukkaa. Loppujenlopuksi aikamme eivät eronneet toisistaan paljon.
”Eiköhän palata kohta tallille”, kehotin huolenpitävällä äänensävyllä. Olinhan minä tavallaan vastuussa kaikesta tällä reissulla ikäni takia. ”Ai, koska et kestä enää yhtään häviötä”, Nelli sanoi leikkisästi. ”No kai sen voi niinkin sanoa”, vastasin nauraen ja jatkoin: ”No ei, en vain halua tuottaa sulle pettymystä siitä, että ens kerralla olisinkin voittanut.” Nauroimme yhteen ääneen, joka oli Latinalle selvästikin viimeinen pisara. Tamma päätti pukittaa kesken kaiken. Nellille se ei kuitenkaan tainnut olla ensimmäinen kerta ja tyttö pysyi hyvin ratsailla. ”Mutta joo, mennään vain”, Nelli viimein vastasi ja lähdin kevyessä ravissa Nellin perässä tallille.
Yhtäkkiä Latina säpsähti jotain, jonka seurauksena nosti laukan. Karri tietenkin luuli sitä tarkoituksellisesti ja lähti seuraamaan kapealle polulle erkanevaa Latinaa. Kuusimetsän matalalla roikkuvat oksat tulivat kuin salama kirkkaalta taivaalta, enkä ehtinyt nojata Karrin kaulaa vasten ensimmäisen oksan kohdalla. Ajattelin, että voisin väistää oksan nojaamalla taakse, mutta menetin tasapainoni.
Vaistomaisesti irrotin toisenkin jalkani jalustimesta, jotten jäisi roikkumaan siitä kiinni, kun putoaisin. Enää puuttui vain kaareva lento lähes sulaneelle, kovalle keväthangelle. Hetken ajan en nähnyt mitään, koska pidin silmiäni kiinni, jolloinka ne avatessani, minun täytyi hetken aikaa hahmottaa missä olin. Mikä pahempaa, sen lisäksi: Missä Nelli, Latina ja Karri olivat.
Käännyin pian katsomaan toiselle puolelleni ja näin minun luokseni ravaavan Latinan. Sen selässä istui myös tutunnäköinen ratsastaja. Suuri helpotus. Nelli oli siis kunnossa. Kun Nelli käänsi latinaa hieman, näin kauempana Karrin, joka tutkiskeli pää alhaalla maaperää. Toinen suuri helpotus.
”Miten on mahdollista, että mun poni säikähtää ja säntää metsään, mutta silti sä olet se joka putoaa hevosen selästä?” Nelli kysyi kiusoitellen. Hän kuitenkin jatkoi heti huolestuneempaan äänensävyyn huomatessaan ilmeisesti todella tuiman näköisen ilmeeni: ”Anteeks, en tarkottanu sitä pahalla. Ootko OK?” ”Joo, ei tässä mitään”, sanoin ja kömmin seisomaan. Pyyhin roskia ja jääkiteitä vaatteistani. Onneksi olin pudonnut yhteen niistä harvoista paksummista lumihangista. Vaikka ei sekään niin kivaa ollut, koska lumi oli jo osittain kerennyt sulaa ruumiini lämmöstä ja palkinnoksi sain toiselta puolelta kosteat vaatteet. Toiseen jalkaan koski jonkun verran, mutta tunsin, ettei sille ollut tapahtunut mitään sen vakavampaa. Varmaan pitäisi koulun terveyhdenhoitajalle raahautua huomenna, ihan vain varmuuden vuoksi.
”Ei kai vaan sattunut?” Nelli kysyi ja tapitti minua Latinan selästä. ”Ei. Tai joo. Jalkaan, mutta ei se mitään. Eiköhän se siitä”, vastasin ja yritin vääntää jotain hymyntapaista. Se vääntyi kuitenkin irvistykseksi ponnistaessani Karrin satulaan. Miksi juuri vasen jalka? Juuri sitä jalkaa tarvitsin ponnistaakseni satulaan. Tiesin, että Nelli näki jalkaani sattuvan, mutta piti kuitenkin suunsa kiinni. Tuntui jotenkin, että olin ollut tälle töykeä. Hyvitin sen Nellille olemalla tippumatta loppumatkan aikana. Satulasta jalkautuminen kentällä ei ollut mikään mukavin juttu. Kaikenlisäksi tuntui, että pahin kipu oli vielä edessäpäin.
Karrin karsinassa tunsin pikkuhiljaa jalkaani hiipivän pahemman kivun, mutta yritin olla parhaani mukaan välittämättä siitä. Riisuin suitsien jälkeen satulan ja lähdin viemään varusteita satulahuoneeseen. Kun palasin, Nelli oli astunut ulos Latinan karsinasta ja kiinnitti huomiota nilkuttavaan kävelyyni. ”Mitenkäs tuo jalka?” Nellin kysyi kulmakarvat koholla ja otti samalla käsiinsä jonkun latinan harjoista. ”Mikä jalka?!” Kuului napakka naisen ääni, jonka tunnistin Helenaksi. Nainen tuli taukotiloista ja oli kuullut Nellin kysymyksen. ”No.. mä vähän niinku putosin Karrin selästä. Mut tää jalka on ihan okei”, vastasin ja yritin kävellä normaalisti Karrin karsinalle, jotta pääsisin harjaamaan ruunan. ”No ei siltä näytä”, Helena sanoi ja laski maahan käsissään olleen ämpärin. ”Näytäppäs sitä…”
Hetken aikaa Helena tutki jalkaani toimistossaan ja totesi, ettei se ainakaan murtunut ole. Yritin kovasti väittää sen olevan kunnossa muuten. Kipu varmaan lähtisi parin päivän sisällä. ”Kiikuttaisin sut kyllä päivystykseen, jos se olis vaan auki. Pikkukylän ongelmia…” Helena totesi ja jatkoi ystävällisen ankaraan sävyynsä: ”Mutta sinuna menisin näyttämään tätä koulun terveydenhoitajalle heti ensimmäiseksi huomenna.”
Tiesin sen olevan enemmän käsky, kuin kehotus, eikä se minua haitannut. Kukapa ei haluaisi skipata ruotsintuntia aamulla? Palasin Karrin karsinan luokse harjaamaan ruunan. Se katsoi minua hölmistyneenä, aivan kuin kysyen: ”Mikä ihme sinulla kesti?” Höpöttelin Karrille jotain pientä harjatessani sitä. Nelli oli jo lähtenyt ilmeisesti kotiin, eikä taukotiloistakaan kuulunut sen suurempaa meteliä. Talliin laskeutui hetken hiljaisuus, joka kuitenkin rikkoutui ratsastustunnin loppuessa kentällä.
Kiiruhdin viemään harjakorin satulahuoneeseen heti kun olin Karrin hyvästellyt ja napannut reppuni mukaan. Menin taukotiloihin, mutta pettymyksekseni siellä oli tyhjää. Kerrankin kun olisin vapaaehtoisesti voinut vaikka jutellakin jonkun kanssa. Päätin siis soittaa äidilleni, joka oli luvannut tulla jossain vaiheessa iltaa hakemaan minut. Onneksi en ollut ajanut itse tallille, koska se olisi ollut vähän vaakalaudalla, olisinko voinut ajaa takaisin kotiin.
//Upea tarina + kuva! 9HP!
-Helena
|
|
|
Post by Elias on Apr 3, 2016 5:13:36 GMT
Kahdeskymmenesensimmäinen | Koulumestarit
Koulutunti-rope 2.4.2016
LaaLaa: Tallilla tuntui olevan täysi tohina päällä, kun saavuin sinne. Kävin vilkaisemassa pikkutallissa, että Milena ja Mia olivat saapuneet paikalle hoitamaan ratsujaan. Tämän jälkeen kävin katsomassa, että kaikki olivat isossa tallissa paikalla. Ilmoitin kaikille milloin tapaisimme kentällä ja suuntasin sitten taukotiloihin hetkeksi aikaa odottamaan tunnin alkua.
Minä: Karri ei olisi tohtinut millään pysyä paikoillaan, kun harjasin sitä. Kavioitakaan ruuna ei suostunut nostamaan kunnolla, mutta sain kuin sainkin ruunan hoidettua. Huomasin kuitenkin, että olin hieman etuajoissa ja osa vasta aloitteli ratsujensa harjaamista. LaaLaa oli opettanut minulle kerran letin tekemistä ja ajattelin nyt olevan sopiva aika harjoitella sitä Karrin etuharjaan. Tuntui, että ruuna olisi rauhoittunut pelkästä hämmennyksestä, kun puutuin tämän etuharjaan ja aloin räpeltää jotain letin tapaista.
Mia: Ladi ei näköjään ollut samaa mieltä kanssani harjaamisesta.-Ladi voitko ystävällisesti pysyä paikallaan?,kysyin hevoselta. Ladia ei tietenkään kiinnostanut pätkääkään se mitä tein. Ladi kääntyi ja näykkäisi minua käteen. Johon jäi hampaanjäljet. Kädestä alkoi pikkuhiljaa vuotamaan verta. Olin onneksi varautunut. Kaivoin laukusta laastari jonka painoin käteen.
Minä: Letistä tuli loppujenlopuksi niin hyvä, että kipaisin hakemaan varusteiden yhteydessä letityskuminauhan. Nostin satulan ongelmitta Karrin selkään, mutta ruuna pullisteli vyötä kiinnittäessä. No sitä kiristetään sitten kentällä, ajattelin ja jätin asian sikseen. Otin suitset naulakosta ja sujautin ne Karrin päähän. Kiinnitin suitsien remmit samalla kun Karri käänteli päätään ahkerasti kiusatakseen minua.
Wilma: Mä kiristin Sinin satulavyön ja huikkasin sitten Eliakselle: "Joko oot valmis?" Karrin karsinalta kuului myöntävää mutinaa joten otin ohjat Sinin kaulalta ja lähdin taluttamaan tammaa kentälle. Sini oli mulle aivan uusi tuttavuus, joten odottaisin tuntia suurella mielenkiinnolla.
Minä: Talutin Karria kentälle Wilman ja Sinin perässä. Minun takanani taas tulivat Nelli ja Latina. Minua jännitti tunti, vaikka siinä ei ollut mitään jännittämistä. Uudella tuttavuudellaan, Sinillä, ratsastava Wilmakin vaikutti rauhallisemmalta. Kai minä pelkäsin sitä, että Karri ei olisikaan tänään parhaimmillaan, vaan päättäisi temppuilla oikein kunnialla.
Mia: Talutin Ladia kentälle. Näytin varmaan ihan kauhealta. Tukkani oli täynnä heinänkorsia. Käteni oli turvonnut eikä laastarit enää auttaneet. Olin puoliksi mutainen. Ladi hymyili leveästi kun oli saanut kaadettua minut mutaan.-Ehkä hieman hankala tapaus minulle,ajattelin. En tietenkään ollut varautunut ja Ladi tallasi varpailleni.-Ai,kirkaisin. Kaikki kääntyivät katsomaan minua. Saavuimme kentälle ja yritin kiristää vyötä josta Ladi ei tietenkään tykännyt. Ladi sai tehtyä potkun vatsaani. Voi Ladia toivottavasti ratsastus menisi paremmin.
Wilma: Kiskoin vyötä vielä hiukan tiukemmalle ja hyppäsin sitten selkään. Vaikka Sini olikin tosi ihana hevonen, loin silti muutamia kaihoisia katseita vieressä säheltävään Ladiin. Mia ei näyttänyt kovin hyvinvoivalta, tytön käsi oli kumman turvonnut. "Mia hei, ootsä okei? Mitä sun kädelle on käyny, onks toi Ladin jäljiltä?" kysyin huolestuneena. Omakohtaisesta kokemuksesta tiesin, että Ladi osasi kyllä satuttaakin, muutamia kyyneliä, veripisaroita ja kirosanoja olen itsekin vuodattanut lukemattomia kertoja. Siinä sitä onkin karaistunut mukavasti, joten pikkuhaaverit ei tunnu minulla enää oikein missään.
Nelli: Kiipesin Latinan selkään ja otin hyvän asennon. Tänään olin päättänyt käyttää enemmän painoapuja. Latina oli hiukan pahalla tuulella, joten minua jännitti miten tämä menisi. Tamma steppaili allani. Yritin tuskissani saada Latinan lopettamaan. Onneksi pian pääsimme menemään alkukäyntejä. Latina käveli reippaasti.
Minä: Yleisesti ottaen kaikilla hevosilla näytti olevan kevätenergiaa. Karri kulki välillä reippaasti ja välillä löntystellen. Ruuna kuitenkin pysyi uralla ja pystyin ratsastamaan ohjat löysänä. LaaLaa kehotti meitä tekemään voltteja ja saadaksemme hevoset kuulolle.
LaaLaa: Kaikkien ratsut vaikuttivat todella reippailta tänään. Ajattelin kuitenkin, että pieni harjoitus pohkeenväistöä olisi hyvä ennen ravaamista. ”Okei, ottakaa kaikki ohjat tuntumalle!” Kehotin ja jatkoin ohjeistusta: ”Mennään pohkeenväistöä. Tulkaa tästä kulmasta lävistäjälle, jonka kuljette pohkeenväistössä. Suunta vaihtuu siinä samalla. Kun kaikki ovat menneet sen kerran, tulette toisesta kulmasta lävistäjän pohkeenväistössä. Tämän jälkeen vaihdatte suunnan täyskaarrolla, kun kaikki ovat pohkeenväistön tehneet. Voitte aloittaa.”
Nelli: Minä ja Latina menimme ensin. Latina ei aluksi oikein kuunnellut minua, mutta LaaLaan ohjeistuksen jälkeen alkoi jo menemään paremmin. Tosin välillä Latina osoitti mieltään kiihdyttämällä vauhtia.
Minä: Lähestyimme kulmaa, josta lähtisimme lävistäjälle. Minulla meni hetki aikaa löytää oikeanlaiset avut tai lähinnä saada ne toimimaan. LaaLaa ehti huomauttaa jo suoraan kulkevasta hevosesta, mutta asia kääntyi onneksi nopeasti. Loppumatkan lävistäjällä Karri kulki oikein nätisti ja kuunteli apujani.
Milena: Tarkastelin muita ratsastajia ja heidän suorituksiaan. Derry kyllä osaisi väistöt, mutta aina ne eivät kuitenkaan sujuneet. Saavuimme vuorollamme lävistäjälle ja aloitin väistön. Derry väisti loistavasti siihen nähden, että minä en ollut hereillä. Laalaa pääsi huomauttamaan siitä ja heräsin ajatuksistani. Seuraavalla vuorollani väistöt sujuivat loistavasti.
LaaLaa: ”Noin, todella hyvin! Nyt kun hevoset ja ratsastajat ovat hereillä, niin muodostakaa kaksi pääty-ympyrää. Toiselle menee Ladi, Latina ja Sini, toiselle Derry ja Karri. Kun käsken teitä vaihtamaan ympyröitä, vaihtakaa niitä (kuvan mukaisesti). Tulette kulkemaan ympyrällä eri askellajeissa. Aloittakaa reippaassa käynnissä.”
Milena: Laalaa kertoi tehtävänannon ja olin innoissani, sillä rakastin tämänlaisia tehtäviä. Aloitimme aivan reippaassa käynnissä ja huomasin Derrynkin olevan innoissaan. Pian siirryimme reippaasti raviin, jonka kautta takaisin käyntiin.
Minä: Vaihdoimme ympyröitä ensimmäisen kerran käynnissä. Ensin vaihtaminen oli vähän hankalaa ja kaikille ei ollut ihan selvä mistä piti mennä ja miten, mutta loppujen lopuksi suoriuduimme hyvin. Vaihdoimme askellajeja ympyrällä tiheään tahtiin harjoitellaksemme siirtymisiä. Ratsastin Milenan kanssa samalla ympyrällä, mikä oli hyvä juttu, sillä ratsumme menivät samaan tahtiin.
LaaLaa: ”Vaihtakaa taas ympyrää! Nyt menkää ensin käyntiä koottuna, jonka jälkeen menette kootussa ravissa. Yrittäkää parhaanne mukaan saada hevosen etuosaa kevyemmäksi tiivistämällä istuntaa. Ottakaa ohjaa hieman tiukemmalle ja tehkää töitä pohkeilla”, ohjeistin ja seurasin kun tällä kertaa ratsukot vaihtoivat ympyröitä todella sujuvasti.
Mia: Ladi oli onneksi kivempi ratsastaessa. Tosin vähän nopea. Siirryin raviin tai no yritin siirtyä. Ladi kuitenkin kuunteli minua. Ainiin Ladin jekkuilun takia olin unohtanut vastata Wilmalle.-Oho sori mut Ladi tallas varpaille,näykkäs käteen,kaatoi mutaan ja ainiin lyttäs mut karsinaan oliko vielä muuta,luettelin Wilmalle. Ladi lähtikin vähän kovempaa ja turvonneella kädellä ei oikeen saanut hidastettua. Ladi tiesi kyllä miten lentäisin selästä. Ladi teki äkkipysäyksen ja lensin kaulan yli. Maassa ei ollut kivaa maata varsinkin kun olin tippunut turvonneen käden päälle. Nousin kivuliaasti ylös. Itku oli lähellä. Taistelin kyyneleitä vastaan. Pari kyyneltä vierähti kuitenkin poskelleni. Käteni turposi vielä enemmän. Vatsaan sattui tippumisen ja potkun jäljiltä. Myös kasvot punoittivat. Ei voi olla todellista mikä mulla on tää poni on varmaan ainoa joka on oikeesti satuttanut mua(poikkeuksena Snow vaikka tapaus oli onnettomuus). Muut joutuivat pysähtymään. Ladi ravaili tyytyväisenä minua pakoon.
LaaLaa: Juoksin ottamaan Ladin kiinni. Samaan aikaan Karla oli tallin pihalla. Tämä tuli kentälle avuksi ja auttoi Miaa nousemaan ylös. Karla lupasi viedä Mian Helenan luokse toimistoon, jossa Mia pääsisi lepäämään. Tuntia tyttö ei nimittäin voinut jatkaa. ”Okei, jatketaan kaikki! Wilma ja Elias voisi ottaa ohjaa hieman enemmän tuntumalle. Harjoitelkaa siirtymistä kootusta ravista tavalliseen harjoitusraviin”, ohjeistin ja odotin Karlan palaamista. Ojensin Ladin ohjat tälle ja nuori nainen katosi pikkutalliin ponin kanssa.
Minä: Olin seurannut järkyttyneenä Mian putoamista, kuten varmasti moni muukin. Hevosiin tapaus ei kuitenkaan näyttänyt vaikuttavan mitenkään ja niiden kohdalla työn jatkaminen ei tuottanut ongelmia. Kootussa ravissa kulkeminen oli aluksi vaikeaa ja etenkin siihen siirtyminen normaalista harjoitusravista. Vaihdoimme taas ympyröitä sujuvasti, jotta kulkisimme välillä toiseen suuntaan. Jatkoimme raviharjoituksia.
Mia: Istuin toimistossa Helenan vieressä ja selitin tilannetta.-Ladi vaan pysähtyi ja lensin kaulan yli,selitin nolona. Helena antoi minulle kylmäpussin jonka laskin kädelleni. Käteen ei enää sattunut niin paljon ja toiveikkaana ajattelin tunnin jatkamista. Istuin kuitenkin paikallaan. Turvotus alkoi laskea. Pian käsi ei enää ollut turvonnut ja oloni oli taas paljon parempi. Nousin ja kiitin Helenaa. Kävelin yksin kentälle.-Laalaa voinko vielä jatkaa mä haluun vielä yrittää Ladin kanssa,kysyin toiveikkaana.
Milena: Ihmettelin Ladin outoa käytöstä, sillä se ei heittele usein ratsastajia. Mia oli palannut kentälle ja tunti oli jatkunut aivan normaalisti. Derry ei ollut kiinnostunut ollenkaan Ladin tempuista. Jatkoimme tehtävää ravin parissa ja ruunani oli hyvin kuulolla ja onnistuimme siirtymissä hyvin.
LaaLaa: ”No niinhän sitä sanotaan, että kun putoaa, täytyy nousta ratsaille uudelleen. Jos se oli Helenalle ok, niin sitten. Karla on vielä pikkutallissa Ladin kanssa, laittakaa se kuntoon ripeästi ja tulkaa tänne”, kerroin ja jatkoin ohjeiden antamista muille: ”Kulkekaa hetki pitkin ohjin käynnissä uraa pitkin.”
Mia: -Okei,vastasin Laalaalle. Kävelin pikkutalliin Ladin luokse. Karla auttoi minua Ladin kanssa. Laitoimme nopeasti varusteet ja kävelin kentälle. Nousin Ladin selkään. Kävelin uralla Ladi oli nyt paljon kiltimpi ja kivempi ratsastaa. Ladi kulki todella nätisti ja selässä oli todella kiva istua.
LaaLaa: ”Noniin, aika harjoitella laukkaamista! Laukatkaa osastossa siten, että jono on toisella pitkällä sivulla ja toisen pitkän sivun menette laukassa. Tällä kertaa nostakaa tarkoituksella vastalaukka”, selitin.
Minä: Karri selvästikin odotti laukkaamista. Nostin ensin ajattelemattomasti oikean laukan, mutta onnistuin vaihtamaan sen vastalaukkaan. Annoin pidätteitä ajoissa ennen kulmaa, jossa hidastin sitten ravin kautta käyntiin. Ratsastin jonon perälle ja seurasin muiden ratsukoiden laukkaamista.
Wilma: Olin katsellut Ladin ja Mian ratsastusta huolestuneena ennen tämän tippumista. Ihmettelin Ladin käytöstä, se ei normaalisti ollut tuollainen ratsastaa, vaikka muuten murjoikin ihmisiä surutta. Mutta kun tuli minun aikani laukata en enää ajatellut asiaa sen koommin vaan hihkaisin ääneen kehumiseni Sinille, joka nosti kuin nostikin vastalaukan. Pidättelin tamma, sillä se meinasi lähteä vallan käsistä ja taputin sitä kaulalle.
Mia: Minua jännitti Ladilla laukkaaminen. Kun tuli vuoromme. Ladi temmpuili aluksi mutta sain kuitenkin laukan. Ladin laukka ei ollut hassumpi vaikka vastalaukka olikin. Ehkä vielä jokin voisi onnistua mietin kunnes muistin hidastaa.
LaaLaa: Seurasin, kuinka viimeinen ratsukko laukkasi pitkällä sivulla toisen kerran. Aloitin taas ohjeistamisen: ”Vaihtakaa suuntaa, jonka jälkeen nostakaa normaalisti oikea laukka. Haasteena kuitenkin on mennä sitä koottuna. Muistakaa taas ottaa ohjaa enemmän tuntumalle ja istua tiiviimmin satulassa. Muutoin samalla tavalla osastossa laukkaamista. Odottakaa kunnolla toisen vuoron loppumista.” Minä: Minua hieman pelotti mennä koottua laukkaa, mutta tiesin, etten ollut ainoa, joka ei sitä osannut täydellisesti. Ennen laukannostoa tein puolipidätteitä ja valmistelin laukka-apuja. Vuoroni tullessa, annoin pohkeita ja tunsin, kuinka Karrin askeleet olivat lyhyitä, muttei tikittäviä. Tunsin, kuinka Karrin painopiste oli selvästi enemmän takana. Ilmeisesti olin onnistunut. Kulmassa hidastin jälleen käyntiin ja tällä kertaa yritin sitä suoraa laukasta, mutten onnistunut.
Wilma: Mua ei jännittänyt koottu laukka yhtään, muttei se paljoa auttanut. Ikuisena puskaratsastajana koottu laukka ei ollut mulle hirveän tuttua touhua, mieluummin mä rymistelin pitkin metsiä Ladin kanssa. Sinin kuumuus ei ainakaan edesauttanut tavoitettamme yhtään, joten meidän suorituksesta oli harmonia kaukana. "Voihan ketunvatunkettu soikoon!" huokaisin, kun käänsin Sinin voltille saadakseni sen takaisin käyntiin. Mia: Koottu laukka oli muutenkin minulle todella hankala ja vielä kun sitä pitäisi mennä Ladilla. Nostin laukan Ladi otti pieniä laukka askelia. En saanut koottua laukkaa kunnes vasta lopussa tunsin painopisteen menevän taakse. Hidastin Ladia joka meni nyt tykyttävää ravia. Pysyin selässä ja sain Ladin käyntiin. Taputin ponia kaulalle ei voisi olla tyytyväisempi. Ei jälkeäkään epäonnistumisista jotka jo naurattivat. Tosin eipä sitä uskaltanut nauraa vaikka mikä sen tietää jos Ladi taas keksisi jekun.
LaaLaa: ”Hyvinhän ne laukat meni verrattuna siihen, että kaikki ei olleet aikaisemmin menneet kootussa laukassa. Nyt voitte antaa hevosille pitkät ohjat ja palkita ahkera työskentely rentoutumalla”, kerroin kaikille ja seurasin vielä loppukäyntien etenemistä.
Minä: Karri oli selvästi rennompi jo lopputunnista ja nautin siitä rauhallisuudesta, mikä vallitsi aina ratsastustuntien lopussa. Kaikki istuivat hiljaa nauttien ratsujensa selässä. Jonkin ajan kuluttua käänsimme hevosemme kaartoon, jossa sitten laskeuduimme satulasta.
//lisäsin taas ropen tähän, kun saahan niistä aina pari pojoo
//4HP!
-Helena
|
|
|
Post by Elias on Apr 5, 2016 16:51:54 GMT
Kahdeskymmenestoinen | Maastohurjat
Tämä on siis yksityisviesteillä yhdessä Nellin ja Mian kanssa toteutettu roolipeli. Mukana olin myös LaaLaalla. Lupaan pian kirjoitella jotain muutakin
Maastolenkki 3.4 Mia: Kävelin tallille jossa kaikki jo olivat. Tänään allani olisi turvallinen Hoda toisin kuin eilen. Katsoin kättäni jossa törrötti laastari ja käsi oli vielä vähän erilainen kuin toinen. No ei se mitään ihan kiva ponihan se loppu viimein oli. -Moi näähänks puolen tunnin päästä kentällä,ehdotin ja lähdin talliin.
Nelli: Lähdin hakemaan Latinan satulaa, suitsia ja harjapakkia satulahuoneesta. Olin todella hyvällä tuulella. Hyräilin kerätessäni kamoja. Kävelin hyräillen Latinan karsinalle, jossa tamma jo odotteli. Jätin varusteet ulkopuolelle ja menin sisään karsinaan harjapakin kanssa. Latina tuli iloisen vastaan. Halasin Latinaa. Tamma tuoksui hevoselta, se on mailman paras tuoksu. Aloin harjaamaan Latinaa sualla.
Minä: Laskin harjakorin Karrin karsinan edustalle. Tervehdin viereisessä karsinassa Latinaa harjaavaa Nelliä. Karrin karvapeitteessä oli muutamia mutapaakkuja irrotettavaksi, mutta sain sen nopeasti tehtyä. Kun olin harjannut Karrin käyttäen pehmeämpiä harjoja, otin kaviokoukun ja putsasin ruunan kaviot.
Nelli: Latina oli melko puhdas, joten pian sain jo puhdistaa kaviot. Tänään Latina ei kiukutellut. Päätin laittaa sittenkin vain suitset, sillä mihin satulaa tarvitsisi näin upeana päivänä ja vielä maastossa. Lopuksi tein vielä pari lettiä tamman harjaan.
Minä: Kipaisin hakemassa Karrin varusteet. Nostin satulan Karrin selkään ja kiinnitin vyön. Laitoin ruunalle suitset remmeineen päivineen ja katsahdin viereiseen karsinaan, jossa Nelli teki lettejä Latinan tuuheaan ponimaiseen harjaan. Hän näytti valmiilta, mutta kauempana olevasta Miasta en tiennyt. "Mia, oletko sä jo valmis?" kysyin kuuluvalla äänellä.
LaaLaa: En yhtään tiennyt kuinka nopeasti toiset olivat valmiina, koska tiesin, ettei heillä puolta tuntia menisi. Minulla taas meni helpostikin, joten harjasin ja varustin Bellan ripeästi. Tein Bellalle paksun letin tamman etuharjaan, jotta se näkisikin jotain. Harjaan en jaksanut tehdä lettiä, joten olin valmis. Bella seisoi karsinassaan lännenvarusteet päällä.
Mia: -Kohta puoliin, vastasin Eliakselle. Samalla kun lykkäsin satulan Hodan selkään. Laitoin nopeasti vielä suitset ja valmista tuli.-Oottekste valmiita, kysyin. Laalaa ei kuitenkaan kuulisi pikkutalliin joten parasta varmaan käydä katsomassa.
Minä: ”Jep, täällä on valmista”, vastasin Mialle. Avasin karsinan ovea enemmän auki ja lähdin taluttaa Karria käytävää pitkin. Nelli tuli Latinan kanssa perässäni. Kävelin tallin pihalle ja varmistin, että Mia tulee myös tallista ulos. Samaan aikaan pikkutallin ovi aukesi ja LaaLaa käveli sieltä Bellan kanssa ulos.
LaaLaa: Ensimmäiseksi tallista ulos astuessani, näin pihalla muun seurueen. ”Tämähän oli hyvä ajoitus!” Hihkaisin ja talutimme kaikki ratsumme kentälle. Nousimme satulaan ja säädimme tarpeen mukaan jalustimia. Ratsastusjärjestys oli nopeasti päätetty ja joukon keulassa kulkisi Mia, jonka perässä tulisin minä ja Nelli. Elias pitäisi perää Karrin kanssa.
Mia: Hiissauduin Hodan selkään ja mittasin jalustimet. Järjestys olisi täydellinen niin ei tarvitsisi yrittää hoputtaa Hodaa eteenpäin. Vilkaisin taakseni ja kaikki olivat valmiita. Salaa ihailin perässäni tulevan Laalaan lännen satulaa. Lähdimme kävelemään maastoon.
Nelli: Lähdimme liikkeelle käynnissä. Kävelimme ulos kentältä ja muodostimme jonon. Istuin Latinan paljaassa selässä ja kuuntelin lintujen laulua. Tämä oli ihanaa. Puhuin LaaLaan kanssa aina välissä.
LaaLaa: Tie vei meidät kohti metsää. Tunnelma metsän siimeksissä oli taianomainen. Aurinko pääsi paistamaan tiheän metsäkasvuston läpi, mutta vain vähän. Metsässä oli jäljellä reilusti enemmän lunta, mitä avonaisilla paikoilla ja jäljellä olevista lumihangista pystyi tuntemaan viileyden.
Minä: Päätimme ottaa ravia pienen pätkän. Saavuimme pellon reunalle, jossa jatkoimme ravia vielä hetken. Kuljimme märän pellon poikki käynnissä toiselle polulle, joka oli paljon kapeampi ja vaikeakulkuisempi. Nelli ja LaaLaa höpöttivät keskenään ja välillä Miakin sanoi sanan tai pari. Minulla oli hieman ulkopuolinen olo, mutta toisaalta nautin keväisestä ja kauniista säästä. Sitä paitsi tyttölauman kanssa ratsastaessa ei ole aina näinkään rauhallista.
Nelli: Keskityin polulla pysymiseen, nimittäin Latina olisi halunnut lähteä metsään seikkailemaan. Samalla kuin keskityin puhuin tyttöjen kanssa ja yritin saada Eliastakin puhumaan. Tosin poika oli omissa maailmoissaan, eikä kuunnellut. Kun keskittymiseni herpaantui lähti Latina viemään metsän halki. Poni pinkoi minkä kintuistaan pääsi ja minä yritin pysäyttää tammaa. Latina pysähtyi viimein keskelle metsää ja minä istuin vielä selässä. Katselin ympärilleni, mutta en nähnyt muita. Olinko eksynyt?
Minä: Latina oli ketteränä ponina pinkonut tiheässä metsässä menemään, mutta Karrilla, Bellalla ja Hodalla oli vaikeuksia kulkea siellä kovaa tahtia. Yritin parhaani mukaan seurata Latinaa ja toivottavasti vielä tämän selässä istuvaa Nelliä. Vastaan tuli lievä ylämäki ja ratsastin sen laelle. Latina voisi olla missä suunnassa tahansa. Kuulin Bellan tömistelevät askeleet hieman perässäni ja hetken kuluttua myös Mia pääsi Hodalla luoksemme.
LaaLaa: Tässä vaiheessa aloin jo olla huolestunut, mutta onnekseni tiesin paikan. Ei aikaakaan, kun näinkin hitaasti kävelevän Latinan ja ponin selässä istuvan Nellin. Nelli oli näköjään saanut Latinan pysäytettyä ja lähtenyt samaa reittiä takaisin. Kun ratsukko huomasi meidät, Nelli ohjasi Latinan meitä kohti ravissa. Pian Nelli oli kohdallamme ja suunnistimme avullani takaisin polulle.
Nelli: Onneksi olin löytänyt muut, tai he meidät. No ihan sama nyt olimme turvallisesti polulla. Latina puhalsi ja oli hikinen pienen seikkailunsa kanssa, eikä jaksanut enää ryntäillä. Kävelimme rauhallisesti jonossa loppu matkan tallille. Pihassa pudottauduimme alas ja lähdimme talliin harjaamaan hevosia.
LaaLaa: Muiden mennessä isoon talliin, kävelin Bellan kanssa pikkutalliin. Aloitin riisumalla suitset, jotka laitoin karsinan ulkopuolella olevaan naulakkoon. Nostin satulan Bellan selästä ja lähdin viemään varusteita karjakeittiöön heti suljettuani karsinan oven. Palasin harjaamaan Bellan ja samalla purin tamman etuharjassa olevan letin.
Minä: Talutin Karrin karsinaansa ja riisuin ruunalta varusteet. Kun vein niitä satulahuoneeseen, pesin samalla kuolaimet. Etenkin maastolenkin jälkeen, harjattavaa oli enemmän kuin tarpeeksi. Aloitin harjaamaan kumisualla ja putsasin samalla Karrin mutaiset jalat.
Nelli: Riisuin Latinalta suitset ja siirryin harjaamiseen. Nypin havunneulasia itsestäni ja Latinasta. Niitä oli tarttunut pikku matkallamme. Latinan jalat olivat mudan peitossa, joten otin kumisuan apuun. Aloin rapsuttelemaan mutaa pois.
Mia: Hoda kerjäsi herkkuja. Kaivoin taskustani omenan ja annoin sen Hodalle. Hoda hymyili tyytyväisenä. Silitin hevosen turpaan.-Ihana hevonen, sanoin Hodalle.
Minä: Siirryin pikkuhiljaa pehmeämpiin harjoihin ja lopuksi putsasin Karrin kaviot. Ruuna näytti tyytyväiseltä seistessään karsinassa puunattuna maastolenkin jälkeen. Irrotin riimunnarun karrin riimusta ja seinästä ja laitoin sen karsinan ulkopuolelle. Palkitsin Karrin porkkanalla, jonka hain rehuvarastosta.
LaaLaa: Kun olin Bellan kanssa valmis, jätin tamman karsinaansa pienen heinäkasan kimppuun. Otin tallikassini mukaan ja kipitin tallin pihan poikki isoon talliin. Minua vastassa oli Sini, joka taas seurasi vierustovereitaan, joita puunattiin parhaillaan. Tervehdin tyttöjä ja Eliasta. "Olettekos kuinka valmiita? Mitäs sanoisitte kevään yksistä viimeisimmistä kaakaoista?"
Nelli: "Käy mulle,"hihkaisin Latinan karsinasta. Ihailin työni lopputulosta. Latina suorastaan kiilsi, eikä mutaisista jaloista ollut enää tietoakaan. Palkitsin Latinan sokeripalalla ja lähdin taukotilaan. //4HP!
-Helena
|
|
|
Post by Elias on Apr 13, 2016 15:53:18 GMT
Kahdeskymmeneskolmas | Kevätfiiliksiä
Kevät… suosikkivuodenaikani. Olin bongannut jo muutaman leskenlehdenkin polkiessani tallille aamun kokeen jälkeen. LaaLaa luultavasti oli jo tallilla, sillä olimme sopineet, että lähtisimme yhdessä maastoon. Sääksi oli valikoitunut mitä parhain kevätilma. Lämpötila olisi voinut olla ehkä asteen tai pari korkeampi. Olin todellisissa kevätfiiliksissä saapuessani tallin pihaan. Näinkin Karrin jo tarhassa, joten kävin hakemassa tallista riimunnarun, jolla hakisin ruunan sisälle. Karrikin näytti epäilemättä olevan täysissä kevätfiiliksissä, kun talutin sitä talliin. Ruuna meinasi kävellä puolelta toiselle ja sattui ihmettelemään kirkkaan väristä sitruunaperhostakin matkalla. Karsinassa se onneksi hieman rauhoittui ja sain hoidettua harjauksen ja kavioidenputsauksen hyvin. Hain Karrille varusteet ja nostin satulan selkään. Kiinnitin vyön ja tartuin karsinan edessä olevassa koukussa riippuviin suitsiin. Laitoin suitset Karrille, kun olin tämän riimun ottanut pois. Kiinnitin remmit kiinni ja ikään kuin varustin itseni.
Satuimme Laan kanssa tallin pihalle samoihin aikoihin ja nousimme ratsujemme selkään kentällä. ”On muuten ihan älyttömän hyvä sää!” Hihkaisin onnessani. ”Todellakin on” LaaLaa vastasi jotenkin kohmeisena. Hän taisi olla niin vaipunut omiin ajatuksiinsa. ilmeisesti positiivisiin sellaisiin, sillä tyttö oli yhtä hymyä liikkeelle lähdössä. Poistuimme kentältä peräkkäin, mutta ratsastimme rinnakkain saavutettuamme metsänreunan.
Metsän keskellä oli samanaikaisesti äänekästä ja hiljaista. Linnut nimittäin lauloivat ja tuuli kahisi puiden oksissa. Hiljaista taas oli sen puolesta, että kumpikaan meistä ei puhunut mitään. LaaLaa vaikutti olevan todella ajatuksiinsa uppoutunut, mutta minua se ei oikeastaan häirinnyt. Kehtasin kuitenkin keskeyttää hiljaisuuden kysyäkseni, jospa ravaisimme.
Nostimme kumpikin ravin ja ratsumme ravasivat aikalailla samaan tahtiin. Ravasimme leveällä polulla, joka kulki metsän ja hakkuuaukion rajatuntumassa. Aurinko paistoi meitä kohti ja lämmitti oikein urakalla. Hiljensimme käyntiin metsään tullessamme. ”Voidaanko pysähtyä hetkeksi?” LaaLaa kysyi ja veti kevyesti Bellan ohjista. ”Tääl on niin törkeen kuuma, että pakko avata takki.” ”Ihan hyvä ajatus”, kommentoin ja avasin takkini vetoketjun. Jatkoimme matkaa rauhallisessa käynnissä ja fiilistelimme tulevaa kesää. Seurasin sivusilmällä Laata, joka silitteli ja taputteli Bellaa kaulalle.
”Mieti miten ihanaa on, kun kohta on jo kesä ja pääsee nauttimaan vihreistä maisemista ja pitkistä maastolenkeistä”, selitin innoissani. ”Kyllä mäkin kesää odotan, vaikken erityisemin niitä mahdollisia helteitä”, LaaLaa kertoi ja jatkoi: ”Voi vaan istuskella laitumella seuraamassa hevosten touhuja ja nauttia hetkestä.” ”Mä ootan innolla, kun pääsee seuraamaan Irkun kasvamista. Mieti miten komea oripoika siitäkin varmaan kasvaa!” Hehkutin. ”Niinpä” LaaLaa sanoi. Lyhyen keskustelumme jälkeen hän alkoi vaipua jälleen ajatuksiinsa. Tuntui oudolta olla kerrankin keskustelussa se äänekkäämpi ja puheliaampi osapuoli. Kun eteen tuli sopiva pätkä lievällä ylämäellä varustettuna, päätimme laukata. Karri nosti laukan sujuvasti, mutta ruunalla ei ollut helppo pysyä innokkaan Bellan perässä. Ehkä ihan hyvä, ettei Karri innostunut laukata reipasta tahtia, sillä viime kerrasta minulle ei jäänyt erityisen mukavaa muistikuvaa. Kun LaaLaa hidasti viimein ravin kautta käyntiin, hän jäi odottelemaan minua hetkeksi. Onneksi hänen ei tarvinnut kauaa odottaa.
Ratsastimme tallille käynnissä pitkin ohjin, tai LaaLaa nyt oli ratsastanut koko lenkin melko pitkillä ohjilla. Minä ratsastin kentälle edeltä ja jalkauduimme satuloista. Taputtelin Karria kaulalle ja kehuin ruunaa ennen ottamista ohjia kaulalta. LaaLaa meni Bellan kanssa pikkutalliin esitellen samalla, kuinka Bella tuli perässä ilman taluttamistakin. Oppisikohan Karri koskaan mitään vastaavaa? Tai pystyisinkö luottamaan siihen, että se varmasti seuraisi?
Varusteiden riisumisen jälkeen pyyhin Karrin hikisiä kohtia märällä sienellä. Harjatessa ruunasta lähti kivasti talvikarvaa, mutta ehkä ihan hyvä, mitä enemmän sain sitä lähtemään. Pian ruuna olisi ohuen, kiiltävän ja sileän karvapeitteen päällystämä. Karri tulisi olemaan oikea komistus. Vein varusteet satulahuoneeseen ja vähän niiden perässä harjapakinkin. Kun olin Karrin kanssa valmis, menin taukotiloihin sohvalle istumaan ja odottamaan Laata.
Kuin kaksi marjaa.
//Ihanan symppis kuva! 8HP!
-Helena
|
|
|
Post by Elias on Apr 28, 2016 17:35:03 GMT
Kahdeskymmenesneljäs | Hurjapäisyyttä ja rohkeuden keräystä
Tänään ajattelin astua ulos mukavuusalueeltani ja tehdä jotain, mitä en olisi kuvitellut tekeväni koskaan. LaaLaa oli kertonut minulle hyvän keinon kasvattaa sidettään hevoseen ja toki olin halunnut tarttua haasteeseen. Ongelmana oli vain se, että en tiennyt uskaltaisinko. Pyysin LaaLaan mukaani kentälle, kun hermostuksissani talutin sinne riimupäistä ruunaa riimunnarussa. Karri näytti tyyneltä kävellessään kentälle, jonne paistoi aurinko pilven rakosista. Tuulta ei ollut lähes lainkaan, mutta sää tuntui jokseenkin kolealta. LaaLaa auttoi minua Karrin satulattomaan selkään punttaamalla minut sinne. Tuntui aluksi oudolta, kun ohuiden ohjien tilalla oli paksu riimunnaru, jolla ei ollut kovinkaan suurta merkitystä Karrin ohjaamisessa. Olo oli kieltämättä todella avuton. Karrikin vaikutti hieman hämmentyneeltä tilanteesta ja hermostuin entistäkin enemmän. LaaLaa kertoi ottaa rauhallisesti ja lähteä liikkeelle. Hän sanoi, että minun täytyisi luottaa Karriin täysin. Ongelmana kai oli, etten tiennyt voisinko luottaa. Entä jos se ei pysähtyisi kun tahtoisin.
Sain painoavuillani ohjattua Karrin uralle. LaaLaa selvästikin tahtoi, että puraisen liian suuren palan kerralla, nimittäin tämä meni aitojen alitse esteiden säilytyskopille. Meinasin horjahtaa Karrin selästä, kun jäin seuraamaan tytön touhuja. Hän raahasi rutiininomaisesti kaksi estetolppaa ja pari puomia. Tämä tulisi olemaan jotain, mistä en selviäisi hengissä. Keskityin taas Karrilla ratsastamiseen, jotten jatkuvasti meinaisi horjahtaa ruunan selästä alas.
Karri vaikutti tottuvan tilanteeseen nopeasti ja seurasi uteliaana LaaLaan pystyttämiä estetolppia ja niiden välissä olevaa kahta maapuomia. Minä taas katselin niitä kauhuissani. LaaLaa ohjeisti minua kokeilemaan Karrin pysäytystä istumalla tiiviimmin ja kääntämällä lantiota enemmän yläruumiin alle, jotten horjahtaisi Karrin pysähtyessä.
Karrin ollessa herkkä painoavuille, se pysähtyi kuin unelma. ”Enpä olisi uskonut”, totesin serkulleni, joka oli tullut kentän laidalle. ”Nojaa aina aavistus eteen, kun pysäytät käynnistä, sillä se vastustaa Karrin liikettä enemmän ja saa tämän pysähtymään”, LaaLaa selitti. Hänestähän voisi tulla vaikka ratsastuksen opettaja, mietin.
Minulla kesti hetki hakea oikeaa tasapainoa Karrin siirtyessä hölkkämäiseen raviin. Pidin hetken aikaa ruunan harjasta kiinni, kunnes sain istuttua kunnolla Karrin selässä. LaaLaa käski hetken päästä minua irrottamaa otteeni riimunnarusta ja levittämään käteni sivuille. Pikkuhiljaa se alkoi sujua yhä paremmin ja paremmin. Heti jos meinasin vähänkin horjahtaa, refleksini pitivät minut selässä, koska sain nopeasti tarrattua kiinni jostain.
Harjoitukset, joita tein, kasvattivat todella paljon rohkeuttani hevosen selässä ja rohkeuttani hevosten kanssa. Pian LaaLaa päätti kuitenkin nostaa rimaa korkeammalle ja käski minua nostamaan Karrilla laukan. Ei siinä oikein muu auttanut, kun totella serkkuani. Painoin pohkeitani Karrin kylkiin ja tunsin askelten rytmin muuttuvan allani.
Kun hiljensin takaisin käyntiin, kuljin hetken uralla sillä välin kun Laa oli käynyt hakemassa tallista suitset Karrille. Olin selässä sen aikaa, kun Laa laittoi ruunalle suitset. Seuraavana minun täytyi kulkea ravissa puomien yli. Suitset toivat todella paljon lisävarmuutta ratsastukseen mutta tajusin pian niiden olevan melko hyödyttömät. Käytin niitä oikeastaan vaan siihen, että pidin niistä kiinni.
Karri loikkasi vähän turhankin korkealta, kun laukkasimme puomien ylitse, mutta sain pidettyä itseni hyvin Karrin selässä. Loppujen lopuksi ei tämä ollutkaan ihan niin kamalaa ja enemmänkin vain odotin, että LaaLaa kokoaisi jo pienen esteen. Pian sainkin mitä tilasin ja LaaLaa oli muotoillut kahdesta puomista matalan ristikon kahden estetolpan väliin.
Nostin laukan ja ohjasin Karrin kulkemaan estettä kohti. Valmistauduin henkisesti hyppyyn enemmän, mitä fyysisesti. Siksipä meinasin horjahtaa Karrin kavioiden koskettaessa taas maata. Vaikka hyppy oli matala, se oli huomattavasti hurjempi ilman satulaa, mitä satulan kanssa. Vaikka myötääminen oli ilman satulaa vähän erilaista, mitä se oli satulan kanssa, minun pitäisi silti ensi kerralla nojautua enemmän Karrin kaulaa kohti.
Seuraavalla kerralla hyppy sujui jo paremmin ja LaaLaa muutti esteen matalaksi pystyesteeksi ja jätti toisen puomeista esteen eteen. Miniokserin ylitys sujui ongelmitta ja hyppäsin sitä, kunnes Laa korotti korkeutta taas aavistuksen verran. Sen korkeammaksi en estettä halunnut ja aika oli muutenkin vähissä. Loppukäyntejä varten pyysin LaaLaata riisumaan Karrin suitset ja laittamaan riimun niiden tilalle.
//Wau, sehän meni hyvin!
7HP!
-Helena
|
|
|
Post by Elias on May 14, 2016 20:30:41 GMT
Kahdeskymmenesviides | Karrin sivuprofiili
Kuva Karrista sivusta, josta tein myös tutoriaalin sinne topaan
//5HP!
-Helena
|
|
|
Post by Elias on May 26, 2016 19:09:44 GMT
Kahdeskymmeneskuudes | Valmentautumista
Oli pakko myöntää. Kärsin lepattelevista perhosista vatsassani. Olimme matkalla valmennukseen Karrin kanssa. Karla ajoi ja minä istuin pelkääjän paikalla. LaaLaa ei päässyt mukaan kouluhommiensa takia. Karlalla oli tarkoitus alkaa taas valmennukset Missin kanssa, mutta Karla oli onnistunut loukkaamaan lievästi jalkansa. Valmennuksesta oli kuitenkin jo maksettu, eikä Helenakaan halunnut, että raha olisi heitetty hukkaan. Siispä minut värvättiin menemään valmennukseen Karrin kanssa. Karla kehui paikan hyvää opetusta ja sanoi, että saisin sieltä varmasti kallisarvoisia vinkkejä. Kaikki olivat kehuneet kehitystäni Karrin kanssa, enkä tietenkään halunnut, että kehityskäyrä jäisi sojottamaan vaakasuoraa. Tiesin, että minulla olisi vielä paljon kehitettävää ja tavoitteeni olivat kasvaneet kokoajan. Valmennus sattuisi varmaankin siis todella hyvää saumaan.
Karla kertoi parhaillaan kerrastaan, kun oli käynyt LaaLaan kanssa valmennuksessa heti saatuaan kortin, jolla voisi traileria ajaa. Hän käänsi rattia luontevasti tallin suurelle piha-aukiolle ja parkkeerasi asiakkaille varattuun ruutuun. Kun moottori oli sammunut, avasin auton oven ja astelin ulos. Vaaleatukkainen noin minun ikäiseni naisen alku käveli minua kohti tallilta näyttävän rakennuksen suunnalta.
”Te olette varmaan Elias ja Karla?” Tämä avasi suunsa ja ojensi kätensä kättelyyn. Tartuin siroon käteen arkaillen ja seurasin, kun tyttö kätteli myös Karlaa. ”Valmentajasi käski minua näyttämään teille tien uusille asiakaskarsinoille”, tyttö kertoi, enkä oikein tiennyt kummalle tämä oli asian sanonut. Mietin vain kuinka iso paikka olisi. Ihan asiakaskarsinoitakin? Hieman levoton Karri käveli rinnallani, kun kävelimme tallirakennuksen taakse todella uudelta näyttävän rakennuksen luokse. ”Voit mennä mihin karsinaan tahdot” tyttö kertoi ja jatkoi: ”Ja muutes, voitte ajaa tuolta sivutietä pitkin tänne lähemmäs tätä tallia, jotta saatte varusteet ja kaikki helposti.”
Tyttö lähti Karlan mukaan näyttämään reitin, kun minä jäin laittamaan Karria karsinaan. Ei aikaakaan, kun kuului tuttua hurinaa ja ulos astuessani näin tutun auton tuttu traileri perässään. Karla parkkeerasi tallin viereen ja otin ensimmäisenä käsiini harjapakin. Olin harjannut Karrin ennen lähtöä, mutta päätin harjata tämän vielä nopeasti ennen varustusta.
Karla sanoi menevänsä vaihtamaan pari sanaa maneesissa olevalle valmentajalle ja tyttö jäi talliin puuhailemaan jotain. ”Kerro jos tulee jotain ja huikkase, kun olet valmis niin näytän missä maneesi on. Ainiin ja mä oon muuten Kristiina”, tyttö esitteli itsensä. ”Juup”, sain suustani, kun vedin viimeisiä harjanvetoja ennen satulan ottamista. Kun varusteet olivat ruunan päällä, minun ei edes tarvinnut (onneksi) ilmoittaa asiasta Kristiinalle, koska tämä oli kytännyt tekemisiäni karsinan edustalla viimeiset pari minuuttia. ”Nyt menoksi”, sain tökerösti sanottua kiusaantuneena tytön tuijotuksesta.
Suuntasimme maneesille, jossa nousin selkään ja aloitin itsenäisillä alkuverkoilla. Tuntui hyvältä olla satulassa taas pitkästä aikaa. Koeviikko ja koulu olivat vieneet niin paljon ajastani viimeaikoina. Minua ei niinkään haitannut katsomossa seuraava Karla, koska tämä oli ollut useasti kentän laidallakin seuraamassa ratsastustani, mutta Kristiinan läsnäolo sai oloni todella kiusaantuneeksi. Aluksi se vaikutti ratsastukseen, mutta yritin työntää ajatukset sivummalle ja keskittyä ainutlaatuisesta mahdollisuudesta kouluratsastusvalmennuksen parissa.
Laskeuduin satulasta valmennuksen päätteeksi ja taputin Karria oikein kunnolla kaulalle. Otin ohjat kaulalta ja nostin jalustimet. Lähdin taluttaa Karria maneesin ovista ulos, joita Karla piti auki. ”Jään tänne vielä hetkeksi aikaa, mut lupaan tulla pian”, Karla ilmoitti. Hienoa. Blondi tulisi varmaan nytkin seuraamaan sitä, kun hoidan Karrin kuntoon. Niin myös kävi.
”Mä voin auttaa”, Kristiina ehdotti, kun otin Karrilta suitsia pois. Aivan kuin en itse osaisi sitä. Jäin kiinnittämään Karrille riimua, kun tyttö kipitti pesemään Karrin suitsien kuolaimet. En tietenkään pistänyt pahaksi sitä, että joku teki töitä puolestani, mutta kaikista parasta ratsastuksen jälkeen on se aika, jota voi ratsunsa kanssa viettää. Nyt siinä oli tunkeutuja mukana.
Kyllähän Kristiina oli viehättävä, en sitä halunnut itseltäni kieltää, mutta tuntui, kuin tämä haluaisi olla tarkoituksellisesti tiellä. Ihan kirjaimellisesti. Kun lähdin viemään satulaa ja suitsia trailerille, Kristiina tuli kottikärryjen ja talikon kanssa tukkimaan ulospääsyn tallista. Toki se oli nopeasti ohi, mutta vaikutti niin teennäiseltä. ”Siivoan Karrin jäljet lähtönne jälkeen”, tämä oli kertonut ja jättänyt kottikärryt käytävälle.
Kun olimme vihdoin Karlan kanssa lähdössä ja kaikki tavarat olivat mukana, heitimme Kristiinalle heipat. ”Kiitos avusta!” Karla huikkasi iloisesti ja tönäisi minua käsivarteen kyynärpäällään. ”Niin, kiitos”, kiitin itsekin tajutessani Karlan vinkin. Auton ikkunat sulkeutuivat ja Karla aloitti puhumaan. ”Meinasit sitten jättää kiittämättä, vaikka tyttö oli auttanut sua koko ajan”, Karla vitsaili ja jatkoi: ”Vai olitko vaan niin haltioitunut siitä neidistä?” ”No en missään nimessä!” Väitin vastaan. ”Kai sä kuitenki huomasit, että Kristiina vaikutti olevan aika kiinnostunut susta?” ”Karria se silitteli ja paijaili, ei mua”, kiistin. ”Tästä on pakko päästä juoruilemaan Laalle!” Karla hihkaisi. ”Jos sen teet ni oot niin mennyttä”, tuhahdin puoliksi vitsaillen ja laitoin kädet puuskaan. ”Se alkaa kuitenki luulla, että mä oon se ihastunu.” ”No mut mistäs sitä koskaan tietää”, Karla tokaisi. Sen jälkeen emme paljoa puhuneet vajaan puolentunnin matkan aikana.
Kotona rojahdin sänkyni päälle ja laitoin uudehkot kuulokkeeni korvilleni. Jäin tuijottamaan kattoa ja miettimään mitä tallilla oli oikein tapahtunut. Olisiko voinut olla niin, että Kristiinan kaltainen viehättävä vaaleaverikkö pitäisi minusta. Toisaalta hänhän ei tiennyt taustastani ja siitä kuinka huono olin sosiaalisissa tilanteissa. Olin ilmeisesti kerrankin onnistunut tekemään hyvän ensivaikutelman.
Hentoinen värinä keskeytti ajatukseni. Pöydälläni oleva kännykkä värisi toisenkin kerran. Avasin näytön ja näin ilmoituksen kahdesta WhatsApp- viestistä. Avatessani sovelluksen, näin viestien tulleen tuntemattomasta numerosta. Pienessä kuvassa oli vaaleahiuksinen nuori nainen hevosen selässä. Tietenkin. Ensin minut valtasi lievä pakokauhu, mutta suupieleni muuntuivat väkisinkin lievään hymyyn.
Ensimmäinen viesti oli pelkkä ”Moi”, mutta toinen viesti oli pidempi: ”Aattelin, että voisin joskus tulla visiitille ja katsastaa sen Karrin kotitallin. Vaikutti tosi kivalta ruunalta!” Ai, että ihan Karria katsomaan. Juupa juu…
//Olipas hauska tarina, tästähän kehkeytyi jotain jännittävää.. 7 HP!
-Helena
|
|
|
Post by Elias on May 29, 2016 7:07:41 GMT
Kahdeskymmenesseitsemäs | Kohti uutta ja tuntematonta
Niin siinä sitten kävi. Kristiina oli tulossa Ratapihaan, joskin minulle hieman epäselvää ketä katsomaan. Olin jopa saanut Helenalta luvan, että ”ystäväni” saisi kokeilla Karrilla ratsastamista. Olin sopinut Kristiinan kanssa, että hän tulisi tänään noin yhdentoista aikaa aamupäivällä. Vilkaisin kelloani. Vielä 10 minuuttia. Taivas oli pilvinen, mutta ainakaan ei pitäisi sataa. Astelin Karrin tarhaan hakemaan tätä sieltä. Samassa kuulin ja näin tummanharmaan auton kaartavan pihaan. Tietenkään tyttö ei ollut malttanut odottaa kymmentä minuuttia pidempää. ”Onkohan Kristiina oikeasti ihastunut minuun?” Kysäisin lempeästi katsovalta Karrilta rapsuttaessani tätä. Talutin Karrin tallin pihalle ja menin Kristiinaa vastaan. Olihan neito upea ilmestys, mutta tilanne silti hämmensi minua. En vielä tiennyt tiesikö Laa tästä, tai kukaan muukaan tallilla aktiivisesti kävijä. He varmaan nauraisivat keuhkonsa pihalle ja minä vajoaisin maan alle.
”No mutta terve!” Kristiina tervehti. ”Moi”, vastasin minulle tuttuun tapaan eli katse enemmän maassa, kuin henkilössä. ”Olit vissiin just hakemassa Karria tarhasta?” Kristiina kysyi säteillen. ”Jep”, vastasin ja lähdin hitaasti kävelemään tallia kohti. Toivoin, että siellä ei olisi tuttuja vastassa. Aikaisemmin päivällä ei ainakaan ollut. Karrin harjaaminen sujui tuplasti nopeammin ja lähdimme hakemaan varusteita. Kuljin edellä ja hipsin varovasti satulahuoneen ovelle. Pidin sormet ristissä, että kukaan pikkutallin mafiasta ei olisi siellä. Kurkistin ensin sisään ja livahdin sinne nopeasti todettuani huoneen tyhjäksi. ”Miks sä vaikutat siltä, että välttelisit jotakuta?” Kristiina kysyi naurahtaen. ”Eeeii, mä vaan… haluan katsoa ettei häiritä ketään”, sanoin tökerösti ja tajusin, kuinka typerän tekosyyn olin keksinyt. ”Ketä me häirittäs?” ”Anna olla”, sanoin ja ojensin Karrin suitset nopeasti Kristiinan käsiin ja nappasin satulan. Minun piti äkkiä keksiä joku muu puheenaihe: ”Ootkos sä paljon ratsastanu aikasemmin?” Tyhmä… Tietenkin oli. Kai ison tallin tytär oli ratsastanut parin kymppitonnin hevosilla jo vaippaiästä asti.
”Nooh… Oonhan mä ratsastanu jo useamman vuoden. Taisinko mä joskus pienenä alottaa ja sen jälkee pitää vähän taukoa ja sitten vähän lukiota ennen aloittaa uudestaan”, Kristiina vastasi ehkä jopa vähän vaisusti. ”Miksi tauko?” Kysyin ja pujahdin Karrin karsinaan laittamaan ruunalle satulaa. ”Tapahtui pieni onnettomuus… Putosin todella pahasti esteen päälle ja siinä oli paikka jos toinen murtunut ja hajalla.” “Ai… mä olen tosi pahoillani”, sain sanotuksi ja otin vastaan Kristiinan ojentamat suitset. “Ei se mitää. Sehän on jo kaukana takana päin”, Kristiina sanoi ja jatkoi: “Aivan ihana päästä kokeilemaan Karria! Vaikutti niin mukavalta ja osaavalta ratsulta. Kauniit liikkeet ja kaikki.” “Karria on kyllä aika loistava. Voi ensin vähän kokeilla ratsastajaa, mutta ei pahemmin.” “Selvä”, Kristiina kommentoi ja laittoi kypärää päähänsä. Annoin tälle Karrin ohjat ja tyttö tarttui niihin hymyillen. Kentälle olimme saapuneet tuossa tuokiossa ja avustin Kristiinaa satulaan. Melkein hävetti Karrin lievästi pölyinen satula ja se, kuinka se tulisi likaamaan Kristiinan todella puhtaan näköiset ratsastushousut ja kiiltävät saappaat. Mutta toisaalta se kuului hevosten kanssa puuhaamiseen. Puhtaat vaatteet eivät olleet ikinä kauaa puhtaita. Karri seisoi kutakuinkin kiltisti paikallaan Kristiinan säätäessä jalustimia lyhemmiksi. Ruuna meinasi muutaman askeleen ottaa mutta ymmärsi pysyä vielä hetken paikallaan.
Kun Kristiina oli valmis, hän antoi kevyesti pohkeita Karrille ja suuntasi uralle. Seurasin ratsastusta kentän laidalta. Kristiina pärjäsi loistavasti Karrin kanssa. Loppuvaiheessa ratsastusta näin silmäkulmassani liikettä. Tallin pihan poikki käveli Wilma kohti pikkutallia. Hän huomasi minut kyllä, jatkoi matkaa, mutta katsahti suuntaani uudestaan. Hän näytti uteliaalta ja huomasi Karrin selässä olevan Kristiinan. Nähtävästi tällä ei ollut kuitenkaan loputtomasti aikaa ja hän tyytyi vilkuttamaan minulle. Nostin käden tervehdyksen merkiksi ja jatkoin ratsastuksen seuraamista.
Pian Kristiinan oli aika lopetella ja kävelin kentän keskelle. Tyttö laskeutui satulasta alas ja nosti jalustimet. Pidin sillä välin Karrin ohjia, mutta päätin antaa ne lopuksi Kristiinalle. Kyllähän tämä Karrin talliin osaisi taluttaa. Toivoin todella, että ehtisimme talliin ennen Wilman poistumista pikkutallista, mutta toisin kävi. Tyttö huomasi minut ja Kristiinan uudelleen ja piti naamallaan edelleen sitä samaa uteliasta virnettä. Hän jos kuka kertoisi Laalle, mutta toisaalta Wilmahan ei tiennyt kuka Kristiina olisi ja mitä hän teki täällä. Ehkä hän jättäisi minut tarinasta pois ja kertoisi vaan Laalle, että tallilla kävi joku blondi.
Riisuimme Karrilta varusteet ja harjasimme ruunan yhdessä. Emme paljoa jutelleet, vaikka Kristiina ehkä niin olisi tahtonutkin. Mutta minkäs minä sille mahdoin, etten ollut puheliasta sorttia. Monta kertaa harjauksen aikana katseemme kohtasivat. Kai se alkoi olla jo aika selvää, että Kristiina oli minuun ihastunut. Olinko minäkin häneen?
Ajatukseni keskeytyivät tallin oven äänestä. Käytävälle tupsahti Milena ja Nelli. Yritin olla kuin en huomaisikaan heitä. Kulman taakse käännyttyään, kuulin supinaa. Pian koko talli saisi kuulla tästä. Vaikka kavereitahan minä Kristiinan kanssa olin, mutta tiesin, että se ei siltä muiden silmissä näyttänyt, koska kyseessä olin minä, Elias, joka oli välttynyt tytöiltä koko lyhyen elämäni.
//8HP!
-Helena
|
|
|
Post by Elias on Jun 15, 2016 16:02:43 GMT
Kahdeskymmeneskahdeksas | Häkellystä
Pieni hymy levisi kasvoilleni, kun näin Kristiinan taluttavan Siniä kentältä pois. Olin tullut käymään tallilla, koska halusin tavata pikaisesti Kristiinan. Koko päivän olin ollut liikkeessä, enkä olisi ehtinyt Karrin kanssa puuhailuun. Siispä yllänikin olivat farkut ja valkoinen paita. Kävelin talliin ja Sinin karsinalle Kristiinan rinnalla katsellen samalla ympärilleni, olisiko tallilla muita tuttuja kasvoja. Lähinnä toivoin, ettei niitä olisi. Seurasin vierestä, kun Kristiina riisui Sinin varusteita ja harjasi tätä. Ojentelin harjoja sun muita Kristiinan selittäessä tämän päiväisestä ratsastuksestaan. Heillä oli mennyt hyvin, kuten voisi olettaa, sillä Kristiinahan oli taitava ratsastaja. Välillä mietin viihtyikö tyttö oikeasti täällä pölyn ja epämääräisen lian peittämällä maalaistallilla, koska oli tottunut niin erilaiseen talliympäristöön.
Kannoin satulan satulahuoneeseen Kristiinan perässä, kun tämä kantoi harjakoria ja suitsia. Istahdimme taukohuoneeseen putsaamaan varusteita. Olimme hiljaa kaikessa rauhallisuudessa. Yhtäkkiä ovi kävi ja satulahuoneen läpi käveli muutama tavanomainen tuntilainen. Kumpikin tytöistä katsahti meihin ja jäi hetkeksi tuijottamaan. Kun ovi oli juuri sulkeutumaisillaan, kuulimme hihitystä. Kristiina kääntyi katsomaan minuun ja sanoi: ”Lapset…” ”Sanos” vastasin tapani mukaan lyhyesti.
Olimme pian valmiita varusteidenputsauksessa. Mietin mahtoiko Kristiinaa ärsyttää vähäpuheisuuteni. Tyttö vaikutti paljon rauhallisemmalta nykyään, kuin silloin vähän aikaa sitten tavatessamme. Aloin silti olla aika varma siitä, että ihastumisen tunne oli molemminpuolinen. Johan kaikki muutkin olivat sitä toitottaneet. Joka kerta kun katseemme kohtasivat Kristiinan kanssa, hymyilimme ja välillä naurahdimme. Välillä myös huomasin Kristiinan tuijottavan minua ja välillä tajusin itsekin tekevän samoin. Lähdimme kävelemään kohti ovea ja kiilasin Kristiinan edelle avaamaan oven tälle. ”Oi, kiitos herrasmies!” Kristiina sanoi lempeästi naurahtaen ja niiasi sirosti. ”Eipä mitään”, vastasin kumartaen.
Astuimme ovesta ulos ja valmistauduin henkisesti siihen, että joutuisin pian kertomaan Kristiinalle, että minun olisi aika lähteä. Kristiina kuitenkin tarttui käsivarteeni ja veti minua tornin sivulle hieman ovesta sivummalle. Ennen kuin tajusinkaan, Kristiina oli painanut kämmenensä poskilleni ja oli aikomaisillaan pussata minua huulille. En enää ehtinyt tehdä mitään, mutta toisaalta olisiko pitänytkään. Tunsin punastuksen leviävän poskilleni salamannopeasti. Kristiina katsoi silmiini pussattuaan. Sulattelin hetken juuri tapahtunutta, enkä edes ajatellutkaan kuinka typerältä näytin.
”Kukaan ei vissiin ollut aikaisemin tehnyt sulle tollai?” Kristiina kysyi viattomasti hymyillen. ”E-ei”, sain vastattua ja vaistomaisesti pyyhin huuleni kädenheilautuksella kämmenselkääni. ”Sä olet kyllä ihan hupsu!” Kristiina kommentoi naurahtaen ja otti kädestäni kiinni. ”Älä unohda, että sun pitää lähteä ihan just.” ”Ainiin”, muistin häkeltyneenä ja lähdin kävelemään Kristiinan pihan poikki. Hän saattoi minut autolle asti. ”Nähdään pian!” Kristiina sanoi iloiesti ja vilkutti hyvästeiksi.
Vilkutin takaisin hymyillen ja laitoin auton oven kiinni. Heilautin kättäni vielä ennen ajamista pois tallin pihasta. Olin lähes kauhusta kankeana, enkä pystynyt vieläkään sulattelemaan ajatusta siitä, että Kristiina oikeasti piti minusta. Se tuntui uskomattomalta, mutta samaan aikaan ihanalta ja tunsin vatsassani lepattelevat perhoset.
//6HP!
-Helena
|
|
|
Post by Helena on Jun 16, 2016 18:15:47 GMT
80HP palkintokuva Eliakselle!
|
|
|
Post by Elias on Jun 17, 2016 19:23:36 GMT
Kahdeskymmenesyhdeksäs | Lohduttava olkapää
//Jatkoa suoraan tästä tarinasta
Ampaisin Kristiinan perään taukohuoneesta. “Kristiina! Pysähdy!”, huusin hänen perään. Tyttö käveli reipasta tahtia tarhoja kohti. Saavutin tätä pikkuhiljaa ja tajusin Krisin itkevän. En ollut ikinä ollut itkevän tytön seurassa, en tiennyt miten tilanteessa toimittaisiin, mutta oli jo myöhäistä perääntyä. Tartuin Kristiinaa toisella kädellä käsivarresta ja toisella olkapäästä. “Ootko ok?” kysyin huolestuneena. Tyhmä, ei tietenkää ollut, manasin päässäni. “En, en todellakaa!” Kristiina huudahti ja hautautui käsiinsä ja hiuksiinsa. Kävimme nojaamaan keskimmäisen tarhan aitoja vasten. Kristiina itki vieressäni enkä tiennyt yhtään mitä minun piti tehdä. Yritin kuumeisesti muistella, mitä elokuvien miehet aina tekivät. Laskin käteni Kristiinan olkapäille suojelevasti ja yritin rauhoitella häntä katsellen samalla tarhassa käyskentelevää Hodaa. “Miten sun serkkus voi olla niin ilkee?” Kristiina kysyi hetken rauhoituttuaan. “Ai Laa vai?” Kysyin hämmästyneenä. “Niin, luulin et se oli porukan fiksuimpia. Onhan Laa jo täysi-ikänenki… Ja silti se vaan menettää malttinsa sillä tavalla”, Kristiina selitti. “Yleensä Laa suuttuu vaan aiheesta, jos suuttuu”, puolustin serkkuani ja tajusin, ettei se ollut lohduttanut Kristiinaa yhtää sen enempää. Minunhan tuli olla nyt mahdollisimman paljon hänen puolella. ”Kaikki on vaa ihan sekasin”, Kristiina valitti ja jatkoi pyyhkien kyyneliään kämmenselkäänsä: ”Tuntuu, ettei oo enää ketää joka välittää oikeesti. Täälläki kaikki vaan vihaa mua!”
Levitin käteni vaaleaverikön ympärille ja halasin tätä pitkään ja hartaasti. En tiennyt yhtään mitä sanoa, joten toivoin halauksen riittävän Kristiinalle. Toki pystyin aina olemaan pelkkänä korvana, niin kauan kunnes minun ei tarvinnut puhua. Nähtävästi Kristiina ymmärsi tämän ilman sanomistakin ja avasi suunsa. ”En oo missään parhaimmissa väleis porukoiden kaa ja pelkään, etten oo tervetullut kotii enää myöhemmin. Kaikki vaan pitää mua hemmoteltuna kakarana, jonka suurin huolenaihe päivässä on se, että mikä hajuvesi sopii parhaiten minäkin päivänä. Kukaa ei tunnu tuntevan mua oikeeasti”, Kris selitti.
Olin hiljaa ja odotin Kristiinan jatkavan. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan tyttö jatkoi itkemistä. Kuulin joidenkin kävelevän taukotiloista ulos ja ilmeisesti pikkutalliin, koska äänet hiljenivät pian. ”Tehdäänkö niin, että lähdetään pienelle kävelylle, jos se vaikka helpottais”, ehdotin. Minusta tuntui kiusalliselta vain olla tarhojen edessä seisoskelemassa. ”Kävin jo lenkillä Evelynin kanssa hevosilla sen ratsastuksen jälkeen”, Kristiina tokaisi. Hän kuitenkin pian tajusi pienen kävelyn tekevän kuitenkin hyvää, koska suostui tulemaan mukaan.
Kristiina odotti Karrin karsinan edessä pyyhkien itkuisia kasvojaan repusta kaivamaani nenäliinaan. Laitoin riimunnarun lukon Karrin riimuun kiinni ja suuntasimme tallin ovesta ulos. Kävelimme läheiselle niityksi kasvaneelle pellolle. Kun Kristiina oli jo rauhoittunut, hän vaikutti ihanan aidolta. Sitä mielikuvaa lisäsi myös Kristiinan tällä hetkellä olevat meikittömät kasvot. Valuneet meikit Kris oli käynyt pesemässä sillä välin, kun harjasin Karria hieman.
Nyt ruuna seisoi vähän matkan päässä välillä napostellen ruohikkoa ja välillä vain katsellen ympärilleen. Niityn keskellä oli matala kivi, joka oli mainio istuma-alusta, jos ei maassa halunnut istua. Tuntui, että sen reilun puolen tunnin aikana, jonka Kristiinan kanssa niityllä vietin, tutustuin tyttöön enemmän mitä siihen asti olin tutustunut. Kerroimme asioita toisistamme ja sain itsekin Kristiinasta aivan toisenlaisen kuvan.
Aurinko paistoi ja kevyt tuuli leikitteli Kristiinan hiuksilla niin, että ne osuivat ajoittain käsivarteeni. Joka kerta niin käydessään hymyilin entistäkin enemmän koska se kutitti. Kristiinakin näytti piristyneen reippaasti ja ajattelin, että pian olisi aika lähteä. Tuli hetkeksi hiljaista, enkä voinut irrottaa katsettani Kristiinan silmistä. ”Mitä?”, Kristiina kysy naurahtaen silmät kirkkaina. ”Tiesitkö, että välitän susta todella paljon”, sanoin itsevarmasti ja sillä hetkellä tuntui, että olisin ollut maailman rohkein ihminen.
//7HP!
-Helena
|
|
|
Post by Elias on Jun 19, 2016 19:19:01 GMT
Kolmaskymmenes | Huutelua
Talliin astellessani, minulla oli mukava näky vastassa. Kristiina oli riimunnaru käsissään juuri lähdössä hakemaan Siniä laitumilta. Kävin viemässä reppuni Karrin karsinan lähettyville ja nappasin Karrin riimunnarun matkaan. ”Jos vaikka tänään lähdettäisiin maastoon, kun on näin hyvä sääkin”, Kristiina ehdotti iloisesti kävellessämme kohti laitumia. ”Sehän passaa!” Vastasin ja jatkoin kysymällä: ”Tehdäänkö ihan pitkä maastolenkki eväiden kera vai sellanen tunnin mittanen?” ”Mun puolesta sellanen lyhyempikin käy. Kellokin on jo aika paljon. Mut käydään jossain, missä mä en oo viel ratsastanu”, Kristiina esitti toiveen. Olin saanut Karrin omalta laitumeltaan hieman nopeammin, mitä Kristiina oli saanut otettua Sinin. Talutimme hevoset talliin ja ryhdyimme harjaamaan niitä. Odotin Kristiinaa, että hän saa Sinin harjattua, jotta menisimme samaan aikaan hakemaan varusteita. Poimimme satulahuoneesta tarvittavat kamppeet. Kumpikin tuntui olevan hymyssä suin varustaessaan hevosia. Tuntui, että meillä meni todella hyvin. Vähät jaksoin välittää muiden mielipiteistä. Olin saanut Kristiinan kautta reilun kasan itseluottamusta.
Painoin ratsastuskypäräni päähän ja hörppäsin Novellestani ennen matkaanlähtöä. Kris talutti Sinin pihalle hoitopuomin eteen ja tulin perässä. Nousimme ratsaille ja kuljimme rinnakkain. Lähdimme hiekkatietä pitkin keskustan suuntaan. Hiekkatie ei kuitenkaan ollut fiksuin paikka ratsastaa, jos kyseessä oli tie, jolla kulki paljon autoja, etenkin ratsastustuntien aikaan. Käännyimme sen takia pienemälle polulle, joka oli kätevä oikotie keskustaan.
Menimme rennossa käynnissä jutellen kaikenlaista. Kristiinasta paistoi esiin taas se aito puoli. Se johon ihastuin paljon enemmän, kuin ulkokuoreen. Välillä unohduin katsomaan Kristiinaa, eikä edessä kulkevaa polkua. Pian minulla ei ollut oikein vaihtoehtoja, sillä käännyimme entistäkin kapeammalle polunhaaralle, jossa kuljin sitten edellä.
Karri kulki verkkaisesti eteenpäin, eikä ruunalle näyttänyt käynti olevan ongelma, kun taas Sini olisi halunnut mennä vähän reippaammin. Leveämmälle polulle tultuamme ravasimme pätkän. Myöhemmin hiekkatiellä laukkasimme oikein kunnolla. ”Huhhuh!” Totesin laukkapätkän jälkeen hiljentäessäni Karrin ravin kautta käyntiin. ”Sanos muuta!” Kristiina hihkaisi ja sai viimein Sininkin rauhoittumaan. Hän jatkoi innokkaana: ”Tollasia laukkoja en ookkaa vähää aikaa laukannu!” ”En kyllä vissiin mäkään”, ilmoitin ja taputin Karria kaulalle samalla, kun korviini kantautui kaukaista jumputusta. Mietin voisiko se olla lähestyvä auto, jossa olisi musat täysillä. Toisaalta kyseisen hiekkatien varressa oli muutamia talojakin. ”Kuuletko sä ton jumputuksen?” Kristiina kysyi ihmetellen. ”Joo, just mietin itekki, että mistä se mahtaa tulla”, vastasin. Mutkan takaa tuli esiin talo, jossa oli selvästikin jonkin sortin kotibileet käynnissä. Joutuisimme kulkemaan tuon nuorison täyttämän talonpihan ohitse ratsain. ”Pidetään matalaa profiilia”, Kristiina sanoi. Ääni, joka meistä lähti, oli ainoastaan kavioiden kopse soratietä vasten. Kuitenkin joku pihalla olijoista huomasi meidät ja hieman juovuksissa huuteli jotain ohitse kulkevista meetvursteista. Katsoimme Kristiinan kanssa toisiamme pokkaamme pidellessä. Nauru loppui kuitenkin lyhyeen, kun kuulimme kimeämmän tytön äänen huudahtavan: ”Hei! Onks toi Kristiina? Emma, kato nyt! Kristiina jonku ponipojan seurassa!” Yksi nuorista kailotti. Kristiina katsoi minuun osittain pelokkaalla ja osittain hämmentyneellä ilmeellä. ”Onks toi toinen Elias? Meidän oma Ellumme!” Kuulin liiankin tutun matalamman äänen ihmettelevän kännissä. Ääni kuului yhdelle entisistä kiusaajistani.
Minun tai Kristiinan ei tarvinnut sanoa toisillemme mitään, kun jo automaattisesti nostimme ravin. Tilanne oli kummallekin kiusallinen. Meidät oli selvästikin tunnistettu. Minua ahdisti ajatus, että Kristiinan ”kaverit” ja minun entiset kiusaajani hengailevat samoissa piireissä. ”Sepä oli… mielenkiintoinen kokemus”, Kristiina sanoi ja hiljensi ravin käyntiin. Vedin itsekin kevyesti ohjista painoapujen lisäksi, jotta Karri hidastaisi. ”Oliko noi tyypit sun…kavereita?” Kysyin epäröiden. ”On. Tai oli. En mä tiiä”, Kristiina vastasi ja jatkoi: ”En mä enää samalla tavalla bileissä käy. Joskus paljon nuorempana tunsin monet noista paikallaolijoista. Oltiin oikeestaan lapsuudenkavereita. Mua ei vaan kauheesti alkanut kiinnostaa ryyppääminen, eikä muutenkaan noiden elämäntavat. Sen takia ei enää pahemmin olla juteltu. Entä sitten mistä ne tiesi sut?” ”Entisiä kiusaajia.” ”Ei sun pidä välittää tollasista. Toi ei ollu kummallekaan erityisen mieluinen kokemus”, Kristiina lohdutti. ”Eiköhän oo vaa parempi, jos unohdetaan toi”, vastasin vähemmän iloisena, mitä ennen maastoon lähtöä.
Laskeuduimme satulasta tallin pihassa kaikessa hiljaisuudessa. Viimeinen ratsastustunti oli ohi jo ajat sitten ja kohta olisi iltatallin aika. Karri ja Sini tosin menisivät vielä laitumelle yöksi. Hiljaisessa tallissa riisuimme varusteet. Kristiina oli lähes yhtä vähäsanainen ollut maaston jälkeen, kuten minäkin.
”Ootko kohta valmis?” Kris kysyi pidellessään Sinin varusteita. ”Joo, ihan hetki!” Huikkasin Karrin karsinasta ja nappasin satulan lisäksi matkaan suitset. Pesimme kuolaimet satulahuoneessa ja jätimme varusteet sinne. Harjasimme reippaasti ratsumme ja lähdimme taluttamaan niitä kohti laitumia. Mikään ei ehkä voittanut sitä kesäillan rauhallisuutta, jota ei oikeastaan voinut maalla rikkoa mikään. Kevyt tuuli oli vielä piste iin päälle.
//7HP!
-Helena
|
|
|
Post by Elias on Jun 20, 2016 11:05:10 GMT
Kolmaskymmenesensimmäinen | Kesäsade Pieni kesäsade pääsi yllättämään kesken maastoilun.
//Wau, upea kuva! 7HP!
-Helena
|
|
|
Post by Elias on Jun 21, 2016 18:36:01 GMT
Kolmaskymmenestoinen | Keskittymisvaikeuksia
Karrin satula narahti tuttuun tapaansa, kun ponnistin itseni ruunan selkään. Aikomuksenani oli ratsastaa koulua kentällä ennen päivän ratsastustuntien alkamista. Kun olin säätänyt jalustimia lyhemmiksi, annoin Karrille pohkeita ja ruuna lähti liikkeelle. Nytkähdin liikkeelle lähtiessä, mutta korjasin istuntani pikaisesti. Aloitin pitkillä ohjilla. Kun olin ottanut ohjia enemmän tuntumalle, Karri lähti reippaammin liikkeelle ja tein voltteja ja pysähdyksiä. Kaikki oli sujunut hyvin tähän mennessä, mutta niinkin helppo asia, kuin pohkeenväistö tuotti ongelmia vajavaisella keskittymiskyvyllä. Ensin kiinnitin huomiota kauempana, tallipihalla kävelevään Kristiinaan. Toivottavasti tämä ei tulisi kentälle. Sen jälkeen en kunnolla pystynyt rentoutumaan, eikä ratsastuksesta meinannut tulla mitään. Ajatukseni harhailivat kokoajan Kristiinaan ja hänen tekoihinsa.
Mietin pari päivää sitten tapahtunutta tapausta maastolenkillä. Minulle tuli paha mieli, koska koin olevani syypää Kristiinan saamaan huonoon maineeseen. Vaikka hän ei enää kyseisten ihmisten kanssa viettänytkään aikaa enää erityisemmin. He olivat varmaan silti ehtineet levitellä juoruja seurapiiri-Kristiinasta ja nössö-Eliaksesta. Pelkäsin, että Kristiina vihaisi minua sen rakia ja syyttäisi minua tapahtuneesta. Jostain sisältäni kuului ääni, ettei näin olisi, mutta en uskaltanut luottaa siihen.
Toinen asia, joka sitten keskeytti minut laukannostojen ja kootun laukan harjoittelussa, oli eilinen. Se oli vain vahvistanut pelkoani siitä, että Kristiina olisi minulle salaa vihainen, jonka vuoksi oli etsinyt kiikariinsa jonkun toisen. Tapaus myös vahvisti Laan sanoja. Serkkuni oli ollut sittenkin oikeassa. Miksen nähnyt asetelmaa aiemmin. Olin selvästikin vain pelinappula Kristiinan pelilaudalla.
Tämän jälkeen minut valtasi aggressiivinen ja pelonsekainen tunne. “Minä niin näytän sille nuorelle miehelle, jonka näin halaavan Kristiinan kanssa hänen asuinpaikan ovellaan”, totesin hieman vihaisesti Karrille. Loppujenlopuksi enhän edes tiennyt kuka se tyyppi oli ollut. Parhaiten se selviäisi kysymällä itse Krisiltä, mutta siihen ei rohkeuteni riittäisi. Olin juuri pitämässä pieniä välikäyntejä, kun näin vaaleahiuksisen tytön taluttavan valkeaa tammaa kenttää kohti. ”Ei voi olla totta”, manasin puoliääneen.
”Moi! Harmi, ettet päässy eilen tulemaan”, Kristiina sanoi. ”Moi”, vastasin äänellä, jonka Kris varmaan juuri ja juuri erotti. ”Mahdutaanko mukaan Sinin kanssa?” Kristiina kysyi hymyillen. ”Joo, koska lopettelen ihan just”, vastasin ja vilkaisin tyttöön päin. Valehtelu ei ollut juttuni, mutta toisaalta tuo oli osittain totta. Olin jo ratsastanut melkein tunnin, joten oli ihan hyvä sauma lopettaa. ”Aijaa, harmi”, Kristiina totesi ja avasi kentän portin. Hän asettui kaartoon ja nousi satulaan. Ratsastin hetken käynnissä ennen ratsastuksen lopettamista. ”Moikka!” Huikkasin kun liukenin kentältä Karri mukanani. Kuulin Kristiinan vastaavan hyvästeihin. Nyt tehtävänäni olisi vain poistua tallilta mahdollisimman nopeasti.
Jonkin ajan kuluttua vein Karrin varusteita satulahuoneeseen ja palattuani käytävällä seisoi tuttu hahmo. ”Moi, Elias, löysinpäs sut!” LaaLaa aloitti ja jatkoi: ”Tarttisin kyytii kotii myöhemmin illalla, et onko mitenkää mahollista,vet veisit mut samalla ku meet kotiin?” ”No oikeestaa mä oon ihan koht lähössä…” Kerroin ja katsahdin Laahan. Hän ei kuitenkaan näyttänyt pettyneeltä aikaisesta ajankohdasta, vaan sanoi: ”Juu, ihan miten vaan! Saana pärjää varmasti Bellan kanssa yksinkin. Tuu pikkutalliin, ku olet lähdössä!” Vilkutin pikaisesti serkulleni, joka käveli reippain askelin tallista ulos hyräillen. Toivottavasti tuo pirteys tarttuisi minuunkin.
Harjasin Karrin ja vein harjakorin vielä satulahuoneeseen. Loin pikaisen vilkaisun kentän suunnalle lähtiessäni tallilta. Kris ja Sini näyttivät vetävän loppulaukkoja. Kävelin pikkutallille ja avasin narisevan oven. Minua vastassa olivat LaaLaa ja Saana, jotka harjasivat Bellaa. ”Mun pitää nyt lähteä, mut pärjäät varmasti hyvin Bellan kanssa!” Laa selitti päätään nyökyttävälle Saanalle. Tämä oli ilmeisesti lähdössä ratsastustunnille Merjan valvovan silmän alle. ”Heippa!”, kuului Bellan karsinasta ennen kuin astuimme tallista ulos. LaaLaa avasi pelkääjän paikan oven ja istahti penkille tallikassi sylissään. Avasin kuskin oven ja viskasin tallireppuni takapenkille. Ääni takaraivossani käski minun kertoa tapahtuneesta LaaLaalle. Luotinhan minä kuitenkin tyttöön, vaikka hän oli joutunut viattomana juorusyytösten keskelle. Tiesin, ettei Laa mitään pahaa ole tarkoittanut. Katsoin tuulilasin läpi talliin menevää Kristiinaa, joka talutti Siniä. Kris vilkaisi suuntaani ja hymyili. Hän näki myös etupenkillä istuvan LaaLaan ja näytti sen jälkeen enemminkin tyrmistyneeltä.
”Olit oikeassa”, sanoin ennen autonavaimien kääntämistä moottorin käynnistämiseksi. ”Ai mistä?” Laa kysyi naurahtaen, mutta vakavoitui pienen hiljaisuuden jälkeen. ”Mä oon syypää pelkällä olemassaolollani siihen, että Kristiinan entiset kaverit levittelevät juoruja. Ja sitten saatoin nähdä jotain mitä en olisi halunnut”, kerroin. ”Voi eiii!” Laa parkaisi ja silitti olkavarttani. Hänellä on aina ollut tapana tehdä niin lohduttaessa jotakuta. ”Eilen kun olin menossa Kristiinan sille mökille tapaamaan häntä, näin Kristiinan halaavan ovella jotain poikaa. Varmaan mua vuoden tai pari vanhempi. Just sellainen, jonka vois kuvitella olevan Kristiinan makuun”, selitin ja tunsin silmäni kostuvan hieman. ”Ihan kamalaa”, serkkuni totesi. Käynnistin auton ja lähdin liikkeelle.
”Et kuitenkaan tunnistanu kuka se tyyppi oli?” Laa kysyi vähän ajan päästä. ”En, enkä ehkä halua tietää. Miten must tuntuu, että vain mulle käy näin. Olin täysin sokea kokoajan”, valitin. ”Hei, ei peli oo vielä menetetty. Sitä paitsi meressä on vielä monia kaloja”, Laa sanoi käyttäen loppuun kulutettua sanontaa. Sen jälkeen emme sanoneet muuta kuin heipat toisillemme LaaLaan poistuessa autostani hänen kotipihallaan.
//6HP!
-Helena
|
|
|
Post by Elias on Jul 21, 2016 7:31:57 GMT
Kolmaskymmeneskolmas | Auringonlasku
Kiinnitin Karrin suitsista remmit ja pyyhkäisin hikeä otsaltani. Vilkaisin olkani yli katsoakseni oliko Kris jo valmis. Tyttö näytti puuhastelevan myös suitsien remmien parissa, joten otin Karrilta ohjat kaulalta ja raotin karsinan ovea enemmän auki. Kristiina liittyi seuraani, kun kävelin tallista ulos. Kävelimme kentän laidalle. Nostin ohjat Karrin kaulalle ja kiipesin aidalta ruunan paljaaseen selkään heti, kun olin puntannut Kristiinan Sinin selkään. Karri lähti rennosti liikkeelle, kun taas Sini steppaili hieman itsepäisesti, ennen metsäpolulle tuloa. Ratsastimme samaiselle niitylle, jolla olimme olleet viimeksi silloin, kun lohdutin Kristiinaa. Paikka tuntui erityiseltä, koska nimenomaan siellä ollessamme tutustuimme oikeasti toisiimme. Hevoset jätimme niityn laidalle riimunnaruilla puuhun sidotuiksi. Ne näyttivät tyytyväisiltä mutustellessaan ruohikkoa. Kävimme nojaamaan kiveä vasten. Aurinko oli jo laskemassa ja oli värjännyt taivaan kirkkailla väreillä. Juttelimme, kunnes kummallakaan ei ollut enää mitään sanottavaa. Kristiina painautui minua vasten ja suljin silmäni.
Kunpa kesä ei olisi vielä näin pitkällä. Kunpa asiat voisivat olla näin vielä pitkäänkin. Jossain vaiheessa alkaisi taas koulut ja kumpikin jatkaisi omassa koulussaan. Näkisimmeköhän niin usein enää? Entä jos ajaudumme erilleen. Sehän on täysin normaalia, mutten tahdo, että niin käy. Tai mitä jos eteen tulee iso riita, emmekä saa sitä selvitettyä?
”En halua, että tää loppuu koskaan”, Kristiina sanoi aivan kuin olisi lukenut ajatukseni. ”Älä muuta sano…” Totesin ja vilkaisin kelloa. Oli jo myöhä. ”Meidän pitää varmaan kohta palata talille.” ”Niin pitää”, Kristiina vastasi vaisusti ja nousi istumaan. ”Ratsastetaanko suoraan laitumille ja kävellään sieltä sitten tallille?” Ehdotin ja nousin seisomaan. ”Vaikka niin”, Kris sanoi ja hymyili. Autoin hänet jälleen kerran Sinin selkään ja ponnistin sen jälkeen Karrin selkään kiveä apunani käyttäen.
//Olipas jotenkin haikean hempeä tarina 6 HP!
-Helena
|
|
|
Post by Elias on Jul 26, 2016 18:28:05 GMT
Kolmaskymmenesneljäs | Pulikointia
//Tästä tuli kyllä niin kesäfiilis! 6 HP!
-Helena
|
|